kerrotko rehellisen mielipiteesi?

mutta mitä sellainen ongelmien ratkominen tuottaa, jossa mietitään, kuka on syyllinen?

ole vähän turha kysymys? Mitä tuo syyllisten etsiminen auttaa?

Kaikilla on piste jossa he suuttuvat, toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Kaikki tunteet ovat ihan normaaleja.

meillä on aina se asetelma, että miehen mielestä syyllinen on löydyttävä



hän esittää ongelmia, joita minä yritän huonolla menestyksellä ratkaista, ja hän esittää myös ihmiset, jotka hänen mielestään ovat syypäitä em. ongelmiin (tuskin koskaan hän itse)



en väittänytkään ettenkö olisi ollut riidan toinen osapuoli, mutta tässä asetelmassa minä en enää jaksanut ottaa kiukkua vastaan provosoitumatta itse, ja hän kokee sen virheenä, ja minä en enää tiedä onko tämä normaali kuvio



ap

pinna katkeaa aina lopulta. Mä ihmettelen sitä asennetta, joka täälläkin on että mitään tunteita ei saisi koskaan näyttää, etenkään negatiivisia. Aina pitäisi ymmärtää, kääntää toinen poski ja korkeintaan mennä terapiaan. Jokohan ensimmäinen parisuhdeterapian tarjoaja parhaillaan jossain näpyttelee silmät kiiluen sulle vastausta.



Parhaassa tapauksessa suuttuminen herättää vastapuolen käyttäytymään jatkossa paremmin. tässä tapauksessa ei vältttämättä, mutta joka tapauksessa sullakin on oikeus suuttua

mä koen vahvasti, että tässä suhteessa mulla ei ole oikeutta suuttua, mukava kuulla että joku on eri mieltä



koen olevani hoitaja enemmän kuin vaimo



ap

Ja oikeastaan tuskin kukaan. Mies ei ole syypää omaan masennukseensa, ja sinun puolestasi taas on pelkästään inhimillistä, että joskus pinna palaa ja ihminen suutahtaa.

Voisiko miehesi hakeutua ratkomaan aggressiotaan ja patoutumiaan ammattiauttajalle?

halua käsitellä ongelmiaan ulkopuolisen kanssa, tätä on kokeiltu, ei toiminut



hän tiedostaa ongelmansa, kuten minäkin, mutta en ole häntä osannut tarpeeksi auttaa (tarvitseeko minun? en ole psykiatrian ammattilainen...)



nyt mulla on paska fiilis siitä, että miksen taas vain nielaissut



ap

Anna sille pildee. Se rauhoittaa.

mä en vaan millään haluaisi käyttää seksiä minään rauhoituskeinona :(



ap

Olin pitkässä parisuhteessa / avioliitossa miehen kanssa, joka myös aina etsi syyllistä.



Ei saanut olla pahalla päällä, ei korottaa ääntään, ei riidellä. Lomat oli helvettiä, kun silloin täytyi olla tyytyväinen. Tunnelma oli aina kireä, koska täytyi jännittää, olla varuillaan, ettei kukaan koskaan kiukuttele, väsy, hermostu, tuskastu, valita, ole tyytymätön. Sitten kun kuitenkin, kaikki oli pilalla ja se oli aina jonkun syy.

Minun tai tyttären.

Hänen ei koskaan.



Pääasia oli aina syyllisen löytäminen.



Hänelläkin oli lapsuutensa ongelmat, käsittelemättömiä tietenkin. Minä sitten hoiva-alan ihmisenä ymmärsin ja terapioin.



Opin vasta eron jälkeen: puolison tehtävä ei ole olla terapeuttina. Puoliso voi tukea, seistä rinnalla, mutta terpiapuolen hoitaa ammattilainen.



Sama tilanne jos terapian tarpeessa on lapsi. Vanhemmat eivät ole terapeutteja, psykologeja, he voivat vain tukea ja auttaa siten.



Jos miehesi ei suostu menemään ja etsimään ulkopuolista apua omiin ongelmiinsa, se on hänen ongelma, mutta lopeta terapettina oleminen. Sinun ei myöskään kuulu nieleskellä ja vain ottaa vastaan kuin pohjaton roskakori kaikkea sitä pahaa oloa, mikä miehelläsi on. Et ole niitä aiheuttanut - ja vaikka olisitkin traumojen ja masennuksen alkulähde, ei sinun tehtävä ole olla loputon ymmärtäjä ja kaatopaikka miehesi pahalle ololle.



Vaikka on mikä diagnoosi, ei ole oikeutta kohdella toista ihmistä huonosti. Nyt hän syytää oman olonsa puolisonsa päälle ja odottaa, että olet kuin liikkumaton järkähtämätön kallio, otat vaan vastaan eikä se tunnu missään.



Ihminen olet sinäkin, rajat on sinullakin, myös sinua tulee kunnioittaa ja ymmärtää.



Kerro terveisiä miehellesi. En jaksa uskoa että suomimies yhdellä keskustelulla mitään ymmärtää, kirjoita paperille vaikka ranskalaisilla viivoilla asiat ylös ja anna miehelle. Että nyt, tästä kesäkuusta lähtien, tilanne muuttuu. Sinun jaksamisen raja tulee kuitenkin joskus vastaan, nyt se tuli.

kyyneleet tuli silmiin, niin hyvin tämä kirjoituksesi osui tilanteeseemme



viemäri, siksi olen itseäni nimittänyt, ja välillä se menee tukkoon, sille en ole mitään ratkaisua onnistunut keksimään, ja sitten syyllistän itseäni siitä



olen joskus leikitellyt ajatuksella, että joka kerta, kun hän rupeaa huutamaan jostain epäkohdasta, en ottaisikaan vastaan, en hyvittelisi, tasoittelisi, vaan huutaisin takaisin, huutaisin että ole hiljaa siinä, painu helvettiin täältä kun ei kelpaa, en enää ymmärtäisi ja kestäisi



t. ap, 15 v viemärinä

Tuollaisessa tilanteessa kukaan ei ole niin yli-ihminen että jaksaisi kuunnella päivästä toiseen. JOKU RAJA OLTAVA!

Kerron vielä tuosta parisuhteesta / avioliitosta.



Muistan yhden kerran, kun oli joku tilanne. En muista mistä se riita tuli, missä jokainen oli siten pahalla päällä.



Mies alkoi huutamaan ja etsimään syyllistä. Ilmoitti että tytär (minun edellisen liiton lapseni, jota tämä mies ei voinut sietää ja syytti häntä aina kaikesta) on syyllinen. Vastasin, että ei ole.

Hän osoitti minua, minä olen sitten se syyllinen. Taas huudettiin, en ole, asia oli näin...



"Ai minäkö se sitten olen muka syyllinen.. " alkoi mies. Ja minä huudan takaisin, että et ole..



Ja lopulta mies, lähes epätoivoisena: "No kuka sitten on syyllinen"



Sano siinä sitten että ei kukaan, tapahtuma vain oli näin ja asia näin.



Oli raskasta, kun lapsetkaan eivät saaneet ikinä väsyä reissuun tai pettyä mihinkään, aina piti vaan kiitollisena kaikki ottaa vastaan. Kun lapsi valitti, kun minä olin väsynyt, kun sanoi rumasti ja kovasti, tuli riita, mies hermostui, ja sitten sen sijaan että olisi annettu tilanteen rauhoittua tms. alkoi se helvetin syyllisen etsiminen ja taas riideltiin.



Edes erossa hän ei ottanut omaa osuuttaan ja vastuuta. Itse petti. Kiisti loppuun asti. Itse ilmoitti, että meidän, minun ja lasteni, on aika lähteä hänen kodistaan pois. Sitä ennen oli ollut ainakin vuoden sitä valitusta, miten hän itse pärjäsi paremmin, mutta minun lasten takia on pitänyt hankkia näin iso asunto ja näin iso auto..

Sitten kun lähdin, hän ilmoitti: tätähän sinä halusit.

No en halunnut. Halusin korjata ongelmat, jatkaa.

Mies meni hämilleen.

Sitten: sinun ei pitäisi elää minun kauttani vaan alkaa elää omaa elämääsi.

Tällainen psykologinen analyysi ei ollut tämän miehen omaa aluetta, oli ihan selvästi kesksutellyt naisensa kanssa ja yhteenveto (väärä!) oli sen uuden muijan, joka on arvellut, että elän elämääni miehen kautta.

Johon minä vastasin: en minä elä sinun kauttasi, en ole koskaan elänytkään. Haluan elää sinun KANSSASI.

Ja mies meni sanattomaksi, koska tätä vastausta hän ei ollut odottanut, hän ei ollut ajatellut että asia minun kannaltani voisi olla näin.



No, meni ohi aiheen.



Mutta meillä elämä rauhoittui ja lasten kanssa alkoi mennä kivasti. Kun ei tarvinnut koko ajan pelätä sitä, ettei saa riidellä, sai ärähtää jos siltä tuntui, niin ei tullut mitään kahden viikon patoumia.

myös voimakkaana aina tuo syyllisen hakeminen, vaikka kuinka minäkin selvitän, että ei tähän nyt ole syyllistä, tai että kuka tahansa voidaan puhua tässä kohtaa syylliseksi, mutta se on turhaa, ennemmin kannattaisi selvittää itse ongelma ja mennä eteenpäin



en tiedä mistä tuo syyllisen hakeminen sitten kertoo, onko joku lapsuudessa opittu asia vai mikä



hieno kuulla että sulla on tilanne nyt hyvä, minä en ole vielä siinä pisteessä että eroaisin, mutta olen minä sitäkin ajatellut ja itse hakenut asiaan keskusteluapua asiantuntijaltakin



ap