Mistä rohkeutta?

Luulin tavanneeni elämäni miehen. Meillä oli kiihkeä, lyhyt suhde ja enemmänkin mies oli se, joka suunnitteli asioita tyyliin "sitten teemme sitä". Koin sen miellyttäväksi, ei mitenkään pakonomaista ajantäytettä tms., vaan sellaiseksi mukavan jatkuvuuden fiiliksen antavaksi.



Kun viimeisen kerran erosimme (siis fyysisesti), kaikki oli hyvin. En vaistonnut yhtään mitään outoa ja etäistä.



Muutaman päivän sisällä tapahtui "härdelli", lyhyesti: sain itse kaamean angstikohtauksen, kun olin itse laittanut hänelle viestejä (kuten ennenkin), mutta häneltä en kuullut kuin yhden lyhyen vastauksen. Sekin oli jälkeenpäin ajateltuna ihan normaalia häneltä, ei ole "jaarittelija-tyyppiä".



Se siitä, en ole kuullut sittemmin mitään. Olen analysoinyt tilannetta ja tiedän, että itse ylireagoin, mutta sillekin tuli selitys myöhemmin - kun en itseäni oikein edes ymmärtänyt: kas, olen raskaana. Vuosien lapsettomuuden + terveysongelmien jälkeen.



Tunteet ovat menneet vuoristorataa, mutta alun shokin jälkeen päätin, että jos minulle suodaan vielä yksi lapsi (on siis aiemmasta liitosta isot lapset jo), minä otan hänet kiitollisena vastaan.



Nyt taistelen sen kanssa, että missä vaiheessa ja miten kertoa tästä tulevalle isälle, joka katkaisi välinsä minuun? Voisin aivan hyvin olla kertomattakin, sillä itse kyllä pärjään varmasti lapsen kanssa, mutta lapsellakin on oikeutensa. Ja kyllä tietysti tällä miehelläkin.



Asiallisia kommentteja kiitos olisi ihana kuulla.