Mä tajusin eilen illalla

itse ymmärsin pari vuotta saman... ei olu muuten kiva fiilis.

Toi on just se mitä pelkään. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä vasta vähän aikaa ja olemme tosi rakastuneita. Mutta pelkään tunteiden laimenemist ja sitä, että jonain päivänä teen juuri tuon saman havainnon kuin sinä eilen.



Voimia sinulle, ja joulumieltä kaikesta huolimatta.

Jos et tunne mitään miestäsi kohtaan,niin eroa vaan.Yksi elämä sulla käytössä ja elä se mahdollisimman monipuolisesti ja ettei tarvitse katua mitään.Se mikä ei tapa,vahvistaa.:) ja vähän se kirpaisee,mutta se on vain elämää. Voimia sulle.

Olemme seurustelleet mieheni kanssa noin kaksi vuotta ja nyt tuntuu että rakastan häntä vain kuin kaveria. Eroprosessin aloittaminen tuntuu ahdistavalta. Viihdyn hänen seurassaan erittäin hyvin mutten tunne häntä kohtaan mitään enempää. Hän ei ymmärrä tunteitani tässä asiassa vaan hänen mielestään meillä menee hyvin ja minä vain kiukuttelen. Hän kuittaa selitykseni sillä, että tälläiset tunteet vaan kuuluu asiaan. Hän on myös sanonut ettei välttämättä halua olla tekemisissä kanssani jos eroamme. Se ahdistaa sillä en haluasi menettää tärkeää ihmistä elämästäni. Miten olette saaneet voimia eroon, kertokaa kokemuksianne, kiitos! Ja hyvää joulua!

arkea. Huuma haihtuu.Mieti tarkkaan etkö tosiaan rakasta vai onko rakastumisen tunne hiipunut???

niin, olisiko samaa vaivaa liikkeellä myös miehen näkökulmasta. Mitä tehdä jos ollaan 15v. jälkeen vain kavereita? Lapsia on, ja ne pitävät liiton kasassa.Mutta onko sitten todella oikein että lasten takia elämä " pilataan" 18v. ajaksi? Joo joo, ei se oo pilalla, mutta tavallaan on se. Jos seksiä ei ole, tai on vain kerran / 6kk, ja sekin säälistä, onks lapset nyt silti se mikä pitä homman kasassa? Todella oon kadoksissa ja ihmeissäni mitä teen. Vaimo ei selvästi enää rakasta minua (ei tosin vieraissa ole käynyt???), mutta ei osoita mitään kiinnostusta silti. Onko kellään mitään JÄRKEVÄÄ kommentia?

Surullista kuultavaa tälläiset jutut!

Uskon et suhde voi alkaa lakastuu monestakin syystä,vaikka ihan siitäkin ettei ole yhteistä aikaa riittävästi on vain omat menot ja harrastukset,duuni jne.Ja sitten jos on puhumattomia asioita pettämisiä,loukkaamisia josta seurauksena saattaa olla katkeruutta.

Monesti asiat selvii puhumalla ja selvittelemällä jos kummatkin sitä haluavat mut voi olla aika rankkaakin,sillä jos kovia juttuja paljastelee saattaa seurauksetkin olla aika inhottavia..

Luottamus jos suhteesta menee siinä kuolee suhde aika nopeesti yleensä ja sen hankkiminen on vaivanloista.



No joo!

Joo, järkevää puhetta kyllä. Mutta, meidän tapauksessa ainakin: puhuttu on -ei auta. Kuin puhuis seinälle. Ongelma on se että prioriteetti on: 1. lapset (tottakai), 2. harrastus 3. harrastuskaverit 4. minä. Luottamuksesta en tiedä, mutta läheisyys ja kunnioitus kun katoaa, käy näin. Olen mielestäni yrittänyt. Koitin keskustelua: " kerro kaikki miksi olen paska jätkä, jotta voin korjata asian" . Ei tullut ku 1 kohta, ja sekin oli kaukaa haettu. miten voin parantaa itseäni, jossei kukaan kerro mitä voin tehdä? Haluan " jumaloida" rakastamaani naista, ja väittäisin että seksihommissa olen hemmetin hyvä. mikä pkele tökkii? Rumako olen sitten vai? En tiedä...enkä tiedä mitä teen. Jään varmaan lasten takia paikoilleni ja tyydyn osaani. hmph!

Tottakai se rakkauden huuma haihtuu pitemmässä ajassa.Se on ihan normaalia.Rakkaus muuttaa muotoaan.Oma kumppani antaa sen turvallisuuden tunteen,vaikka fyysinen halu laimenee.Ei se kuitenkaan vaihtamalla parane,kuin hetkeksi.Jos haet suhteessa sitä jatkuvaa kipinää,ni olet vielä liian epäkypsä suhteeseen.Tiedän mistä puhun aviossa olevana 3 lapsen isänä...

Ja totta kai se alkuaikojen huuma haihtuu ja rakkaus muuttuu erilaiseksi. Mutta pitäisikö sitten vaan jäädä suhteeseen vaikka ei tunne mitään. Meillä on tosiaankin jo useita vuosia yhteiseloa takana, eli mistään alkuhuuman katoamisesta ei ole kysymys. Enkä mä todellakaan oleta että jossain odottaa mua unelmien mies, ja tiedän ettei ruoho ole välttämättä yhtään sen vihreämpää aidan toisella puolellakaan. Mutta tietenkin mä toivon että mä joskus löytäisin sellaisen ihmisen jonka kanssa mä voisin kuvitella asuvani loppuikäni. Nykyisessä suhteessa on tosi vaikea kuvitella enää elävänsä. Ja eikö kuitenkin pitäisi olla niin että vaikka olisikin jo paljon yhteisiä vuosia takana, edelleenkin sen oman puolison läheisyys tuntuisi hyvältä? Nyt ei todellakaan mun kohdalla ole näin.

Tämä on nyt tosi sekava kirjoitus mutta mä yritän tässä nyt todistella itselleni ja teille muillekin että tässä ei ole kysymys mistään rakkauden muuttumisesta kiintymykseksi vaan siitä että rakkaus on kerta kaikkiaan loppunut enkä mä usko että sitä enää mistään meidän välille tulee. Vaikeinta tässä on se että miehessä ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä mulla ole esittää mitään syytä miksi näin kävi, mutta kun mä en vaan rakasta sitä.

Älkää hyvät ihmiset aliarvioiko kirjoittajaa. Hän on todella oikeassa, ja pahassa tilanteessa jossa olen itsekin. 3 lasta on minulla, ei liene syytä asettaa kyseenalaiseksi mun kokemusta ja muuta vastaavaa. toi on todella paha ja vaikea asia, kun rakkaus vain loppuu. Siihen ei ole oikeaa vastausta. Tuntuu että mullakin on sama juttu, mutta noi lapset saa aikaan ihan uuden ulottuvuuden asiaan. Lapsista en ikinä luovu millään tavalla, mutta kaipaan naista ja läheisyyttä todella paljon. En tiedä mitä tekisin....mutta tsemppiä silti alkuperäiselle kirjoittajalle. Luulen ymmärtäväni sinua todella hyvin....

Silloin voi juuri tuotunne iskeä ettei todellakaan rakasta omaa puolisoaan enää yhtään.

Ei ollu lapsia, yhteisiä vuosia takana n. 10. Hiljakseen hiipi ahdistus, mikään ei oikein tuntunu hyvältä. Mies tuntui vaan kaverille. Petin miestäni useemman kerran kunnes tajusin, etten rakastanut sitä yhtään enää (olinkohan koskaan kunnolla rakastanutkaan). Miehen näkeminen aiheutti lähinnä vain puistatuksia saatika että olis koskenut muhun. Yäk. Lopulta sain suuni auki ja eropuheet alkoi. Ero meni hyvin vaikka ahdistavaahan se silti oli omalla tavallaan kertoa kaikille. Sukulaisille, ystäville jne.



Nyt elämä taas hymyilee ja olen löytänyt uuden miehen jonka kanssa olen ollut nyt n. 1,5 v. Ei se helppoa aina tämäkään ole, mutta nyt voin todella sanoa, että meillä on RAKKAUTTA silti vaikeuksista huolimatta, enkä aio tehdä enää samoja virheitä. En pidä " uutta" miestä itsestäänselvyytenä ja annan aikaa ja arvostusta...



Tsemppiä ap:lle. Eroa vain vaikka tuntuisi vaikealle, uusi parempi elämä odottaa. Miksi jäädä suhteeseen jos se noin ahdistaa eikä ole enää mitään minkä vuoksi jaksaisi yrittää..?



Minä olen nyt ONNELLINEN, toivon samaa ap:lle!