Lue keskustelun säännöt.
Pääsenkö mä ikinä vanhempien avioerosta johtuvista traumoista?
22.03.2009 |
Alkaa tuntumaan etten :(
Vanhemmat erosivat yllättäen kun olin 13 v. Isä lähti klassisesti yksi päivä uuden naisen matkaan. Huonosti oli mennyt aina ennenkin, muistan vanhempien riidelleen jatkuvasti.
Isä oli reissuhommissa, joten oli paljon poissa kotoa.
Eron jälkeen sitten äiti masentui täysin, otti alkoakin aika paljon ja vain makasi sängyssä päivät. Sukulaisia ei ollut lähellä, joten semmoista tukea ei saanut.
Kaukana asuva täti paapoi äitiä turhankin hellästi, ei toki tiennyt kaikkea totuutta meidän kodin tapahtumista, mutta kielsi olemasta "äidille vihainen" tmv. eli mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää kotona, me isosisarukseni kanssa jouduimme melkein enemmän aikuisen asemaan, huolehtimaan ettei äidillä ole paha mieli tai ainakin tarkasti piti varoa aiheuttamasta mitään "ylimääräistä huolta äidille, kun äidillä on niin vaikeaa ja äiti on jätetty" jne.
Eli kukaan ei huolehtinut meidän lasten pahasta mielestä ja jätetyksi tulemisesta ym ym.
Äiti myös pyysi meitä lapsia salaamaan eron! Asiasta ei saanut kertoa kellekään! Paras ystäväni kuuli äidiltään kuukausien kuluttua tapahtuneesta, kun juttu jo "kaupungilla" kiersi..
Tämän lisäksi äiti tietysti katkeroitui isällemme täysin, eivät olleet minkäänlaisissa puheväleissä keskenään ja äiti alkoi syyllistämään isän kanssa puhumisesta, tapaamisesta jne. Isä oli aina ollut minulle tärkeä, joten olin kauheassa välikädessä. Jouduin tapaamaan isää salaa äidiltä.
Sisarukseni ei yli vuoteen suostunut edes puhumaan isälle, koska "piti äidin puolia".
Sitten jonkun ajan kuluttua äidille ja tädille selvisi, että minä olin tiennyt isän ja tämän naisen tapaamisista. Tämä on anteeksiantamaton teko isältäni, vietimme siis aikaa isän ja tämän naisen kanssa ennen eroa. En lapsena todellakaan ymmärtänyt, että asiassa olisi ollut jotain "syvempää" vaikka isä sanoi joskus, että ei kerrota äidille, että tämä "Neiti X" oli mukana.
Äiti ja täti siis alkoivat syyllistämään minua siitä, että minun olisi pitänyt kertoa ja "kyllähän sinun on täytynyt ymmärtää". No anteeksi kun olen niin tyhmä etten ymmärtänyt 11-12-vuotiaana tuommoista :(.
Kommentit (15)
Mutta nyt omia lapsia saadessani vaikea äitisuhde on nostanut päätään ja paljon haudattuja tunteita ja muistoja nousee esiin. Varsinkin kun olen äitini kanssa tekemisissä.
Äitihän on myös varsinainen kontrollifriikki sillä tavalla, että pitkään soitteli monia kertoja päivässä perään ja piti tehdä tiliä kenen kanssa olen tehnyt ja mitä ym. Kuvitteli voivansa vaikuttaa valintoihini, esim. lemmikkeihin ym. vielä kun oli pitkälti yli kaksikymmentä. Tuo puoli helpotti oikeastaan vasta kun vakiinnuin lasteni isän kanssa.
Nyt olen kuitenkin kärsinyt taas pahoista masennuskausista ja kovin katkerista tuntemuksista äitiäni kohtaan. Haluaisin päästä näistä asioista yli, mutta asian tekee kovin vaikeaksi se, ettei äitini kykene ollenkaan käsittelemään näitä asioita, ei myönnä koskaan mitään väärin tehneensä. Ei koskaan ole pyytänyt mitään tehtyä tai tekemätöntä anteeksi.
Jatkuvasti puhuu siitä ulkopuolisille ihmisille, kuinka MINÄ olen ollut niin vaikea ja hankala ja hirveä ja ties mitä, HÄN aina on kaikkensa vuodattanut minun eteen ja kiitoksetta raatanut.
Myönnän, että olen teini-iässä ollut "vaikea" kun aloin oirehtimaan pahaa oloani, mutta jumalauta, hän on ollut se vanhempi ja vastuullinen henkilö, kykenemätön hakemaan apua itselleen ja lapsilleen.
No joo, en edes oleta, että kukaan jaksaa lukea tänne saakka ja jo menetin langan itsekin, asiaan liittyy niin paljon kaikkea paskaa, että menisi toinen samanlainen kaiken vuodattamisessa, kun lapset tulivat sisälle :). Lähinnä terapeuttisista syistä tämän tänne päätinkin kirjoittaa. Kiitos ja anteeksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti tänne purkaminen helpotti oloasi. Toivottavasti käyt edelleen terapiassa, jos et, niin hakeudu ihmeessä. Sinulla on todellakin ollut vaikeaa, mutta tunnut kuitenkin käsitelleen asoita aika lailla. Se on kaikki eteenpäin. Itse en osaa äitisuhteessa neuvoa, koska oma äitini kuoli kun oli 13, mutta isäsuhteeni on ollut jonkin verran hankala (ei mitään sinun kertomaasi verrattuna, mutat jouduin itsekin kantamaan vastuuta humalaisesta isästä tämän masennuttua äidin kuoleman jälkeen). Sen perusteella kehottaisin sinua suhtautumaan mahdollisimman neutraalisti äitiisi ja hänen hankaluuteensa. Et varmaan kuitenkaan halua kokonaan katkaista suhdettanne? Koita kestää! Pure tuntojasi hyville ystäville/miehelle/tänne palstalle, minne vain, jos siitä on apua!
Terapiassa en ole ollut vuosiin enää, Kelan korvausta vaikea saada ja muuten ei ole varaa. Neuvolapsykologin juttusilla olen käynyt, mutta eihän se mitään terapiaa ole.
Todella vaikea saada mitään kunnollista apua kunnalliselta puolelta :(. Täytyisi kai yrittää, mutta kun arjen pyörittäminenkin on niin perkulan vaikeaa välillä, saati alkaa itselleen hoitoa jostain tivaamaan :(.
Miestä kuormitan liiankin kanssa pahalla olollani, ystäviä tapaan aivan liian harvoin ja yleensä on lapsia paikalla, joten mihinkään kovin syvälliseen tilitykseen ei kykene. Ehkä mä sä sitten rasitan tätä palstaa joskus näillä jutuillani taas.
Ap
Sinun täytyy ymmärtää, että oma elämäsi on ihan jotain muuta kuin vanhempiesi elämä. Sinä et ole vastuussa heidän teoistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja minä kun olen aina ihmetellyt miksi tuntuu kestävän vuosia enkä pääse vanhempien erosta yli.
Yllättävän samanlainen juttu kuin ap:llä, kaiken lisäksi masentunut äiti jätti pienempien sisarusten hoidon meidän niskoille, kotityöt yms, tilitti ja itki jatkuvasti meille eikä kertaakaan kysynyt että mitenkäs me jaksetaan.
Kiva tietää etten olekaan epänormaali vaan meitä on muitakin joita aikuisenakin se vanhempien sekasotku vielä painaa..
jos se nyt on sitä neuvolapsykologia niin sitä sitten vaikka.
itselläni on myös hyvin vaikea suhde sekä äitiini että isääni, mutta tietysti tuo äitisuhde on se vaikeampi, ainakin ollut sen jälkeen kun omat lapset syntyivät. mulle siitä seurasi synnytyksen jälkeinen masennus, johon sain apua vasta siinä vaiheessa kun kotona tilanne alkoi olla siinä pisteessä että sosiaalitoimikin totesi, että paras sitä on tätä mammaa alkaa auttamaan ennenkuin ollaan vielä pahemmassa kusessa... sitä ennen olin siis jo puhunut masennuksesta ja pyytänyt apua monestakin paikasta, mutta joka paikan neuvo tuntui olevan että "pyydä jostain muualta" tai "kysypä äitiäs auttamaan". no minäpä pyydän sen reilu 50v. juopon tänne hoitamaan koliikkivauvaani että saan nukkua pari tuntia, tosin sittenhän minä kyllä valvon tässä koko ajan huolissani siitä, pudottaako se juoppo vauvan kompuroidessaan kännissä pitkin ja poikin...
mutta siis, sitten kun sitä apua sain, se oli nimenomaan keskusteluapua - vertaistukiryhmässä sekä neuvolapsykologilla, ei siis ns. terapiaa. mutta apua siitä oli!
ja on helppo sanoa, että täytyy ymmärtää ettei lapsi (oli sitten vielä lapsi tai jo aikuinen lapsi) ole vastuussa vanhempiensa teoista - käytännössä sitä on vaikea muistaa, kun joutuu kahdesti viikossa selittämään alkoholisti-isälleen, miksi "ukki" ei pääse tapaamaan tyttärentytärtään (koska ei kykene tulemaan paikalle selvinpäin) ja kuunnella syyllistämistä siitä, miten on kiittämätön paskapää -kakara, jonka edestä isä kyllä on tehnyt kaikkensa mutta eihän se äiti koskaan mitään, ja silti äiti on päässyt tyttärentytärtä tapaamaan (juu, silloin kun kävi sairaalassa jossa oli jo etukäteen hoitajilta pyydetty että puhalluttavat, jos ei tule nollia niin ulos, mutta sen jälkeen ei, ja samasta syystä kuin ei isäkään), ja miten minä sorran hänen oikeuksiaan isoisänä tavata lapsenlastaan, ja miten hän kohta jo kuoleekin tästä pois ja miten hänen kyllä pitäisi päästä lapsenlastaan tapaamaan. en ole vastuussa heidän teoistaan, ja minun elämäni on todellakin jotakin aivan muuta kuin vanhempieni elämä, mutta silti vanhempani sotkevat edelleen minun elämääni ja tekevät ajoittain siitä todella raskasta. parhaimmillaankin he vain tajuavat pysyä poissa minun elämästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun tarttee tehdä itsellesi selväksi mikä on sun raja.
Kerro äidillesi jos sua loukkaa joku asia, tai älä aina vastaa soittoihin tai jätä kertomatta missä olit ja mitä teit.
Saattaa myös olla ettei teillä natsaa ymmärrys; se mitä äitisi tarkoittaa hyväntahtoisella soitolla on sinusta nuuskimista.. ?
Tee itse oma onnesi!
Minäkin olen joskus ollut heikko koulussa ja kiusannut toisia, mutta se tarttee itse kääntää voitoksi. Ei äitisi voi opiskella puolestasi, eikä kaikki vahemmat osaa tsempata lastaan. Pitää ymmärtää että vanhemmillasi on ollut kamalaa ja silloin ehkä ajatteli virheellisesti että olet jo "iso tyttö" ja pärjäät.
MInusta sun kuuluu kasvaa henkisesti ja nousta itsesi yläpuolelle. Anna äitisi huolehtia mutta tiettyyn rajaan saakka. Ehkä nyt kun olet aikuinen, mahdollisesti sen ikänen kuin sinä olit hänen erotessaan niin hän voi lähestyä sinua soittamalla ja osoittamalla huoltaan? En tiedä, en ole terapeutti mutta joskus kannattaa koittaa nähdä asioita muiltakin kantilta.
Ehkä äitisi ei jaksanut hoitaa sinua kun ei jaksanut hoitaa itseäänkään? Nyt vähän liikaa?
Puhuminen voisi auttaa? Mutta älä hyökkää. Koita ymmärtää. Mutta tee itsellesi tosiaan selväksi että elät omaa elämääsi, äidillä pitää olla oma elämä. Ehkä siksikin hän paljon sinun "kimpussa"?
Mutta kaikkea hyvää kuitenkin! Hoida masennus pois jaloista.
Kirjoita vaikka neljästä eri näkökulmasta; sinun, äitisi, isäsi ja jonkun ulkopuolisen silmissä. Käy läpi kaikkien tekemiset ja niihin liittyvät tunteet muissa. Jos jaksat; voit jatkaa siitä, miten tänä päivänä voisitte ratkaista nuo vuosien takaiset patoutumat ja jatkaa elämässä eteenpäin. Ainoa tapa itsellesi päästä eteenpäin on päästää irti onnellisen lapsuuden ja vastuuntuntoisien vanhempien illuusiosta; jälkikäteen et tule heitä saamaan. Sinun on rakennettava oma elämäsi niistä lähtökohdista jotka sinulle ovat osuneet; vaikka se olisi ollut kuinka epäreilua.
Terapiaa suosittelisin minäkin; koita jaksaa etsiä rahoitusmahdollisuuksia esim. eri järjestöjen kautta. Tsemppiä; huomenna on uusi päivä meille kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saan paljon lohtua siitä, että joku ymmärtää. En nyt juuri jaksa kirjoittaa aiheesta enempää, mutta varmaan palaan asiaan vielä..
Ap
ajattelin että tyttäreni on kirjoittanut tänne, mutta onneksi juttu piti paikkansa vain siihen asti kun isä jätti yllättäen ja tytär oli 13v.
Toivon, että olen jaksanut olla vähän tukevampi äiti lapsilleni, vaikka kouluun minäkin menin, olin siihen asti ollut myös koti-äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja naiset, miettikääpä kaksi kertaa ennen kuin otatte lapsen riitojenne välikappaleeksi kun tulee ero eteen!
Sympatiat sulle ap. Mulla samanlainen tarina, paitsi toisinpäin, eli äiti jätti isän ja minut. Toinen mies oli kuvioissa myös jo ennen eroa ja minä olin se joka oli ns esiliinana mukana ja isälle ei saanut kertoa. Jälkeenpäin olen miettinyt että millainen äiti oikeasti voi tehdä lapselleen noin?? Noin valtavan taakan asettaa lapsen harteille? Sairasta!!
Jäin isälleni asumaan, ja onneksi isäni ei masentunut tms mutta oli varsin kontrollifriikki ja oli kait tosi "paniikissa" että onnistuu vanhemmuudessaan täysin, yksin kun oli vastuussa minusta.
Omien lasten myötä olen käynyt läpi lapsuuttani tosi paljon, ja se on rankkaa! En voi ikinä antaa äidilleni anteeksi välinpitämättömyyttä minua kohtaan, en koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun on ymmärettävä ettei äitisi voi ottaa vastuuta käytöksestään, koska hänellä ei ole kykyä siihen. On helppo kuvitella niin, niin ei kuitenkaan ole.
Kaikilla ei ole kykyä nähdä haavoittavansa toisia. Ei ole olemassa ihmistä joka ei olisi haavoittanut jotakin toista teoillaan tai sanoillaan. Kaikilla on olemassa trauma lapsuudesta. Ei ole olemassa täydellistä äitiä tai isää. Meitä traumatisoi monet erilaiset asiat. Sen ei tarvitse olla avioero.
Traumat tekevät ihmisistä joko vahvoja tai heikkoja. Ihmiset joilla on kyky tehdä epäoikeudenmukaisuudesta vahvuus ymmärtävät elämän syvyyden.
Sinulla ei ole mitään tekemistä vanhempiesi valintoihin ei myöskään vastuuta.
Sanotaan että emme voi valita vanhempiamme.
Olen kyllä kuullut toisenkin version. Me nimenomaan valitsemme omat vanhempamme oppiaksemme jotakin tärkeää. Me olemme "keikalla" ja tämä keikka päätty hyvin sinun kohdallasi. Sinä voit siihen itse vaikuttaa.
Äitini siis masentui ja rypi todellisessa itsesäälissä kuukausia, pidempäänkin. Makasi päivät sängyssä, illalla lähti lähikapakkaan. Ei välittänyt oliko arki taikka pyhä, tuli jatkoille erittäin usein kotiin ison revohkan kanssa rälläämään. Sain mopata oksennuksia, heittää häiriköitä ulos jne. Arkiöisinkin siis.
Sitten äiti päätti alkaa tekemään elämälleen jotain ja meni kouluttautumaan (oli siis ollut kotiäitinä). Silloin minä aloin lintsaamaan koulusta, tämä oli siis yhdeksännen luokan syksyllä, kun ero tapahtui seiskaluokan syksyllä. Jatkoi toki myös kosteaa elämää, mutta ei enää niin paljoa. Aamulla menin pyörävarastoon piiloon siksi aikaa, että äiti lähti omaan kouluunsa ja sitten hipsin kotiin takaisin.
Keskiarvoni tipahti 8,7:stä yhdessä lukuKAUDESSA 6,4:n! Ja mitä tekevät vanhempani, eivät mitään!
Yhdeksännellä luokalla aloin oirehtimaan muutenkin koulussa, rehtori jopa laittoi minut lastenpsykiatrille jolla kävin jonkun aikaa. Ei siitä sinänsä hyötyä ollut, siellä suositeltiin koko perheen yhteisiä istuntoja joissa kävimme tasan kerran, mutta vanhemmat vain syyttelivät toisiaan ja se oli sitten siinä.
Äitini ei päässyt millään erosta yli ja puhui lähes tauotta isästäni, paskaa tietysti. Sain kuulla kaiken kuinka isäni oli muinoin pettänyt työmatkalla ja tuonut äidille tuliaisiksi sukupuolitaudin, olimme olleet pieniä silloin, joten äiti oli päättänyt "lasten takia" jatkaa yhdessä. Joo, todellinen palvelus meille, kun saimme riitelyä ja katkeruutta todistaa koko lapsuutemme.
Oikea syy avioliiton jatkamiseen on varmasti äidin ylpeys, ei antanut ylpeys periksi tunnustaa jääneensä soittamaan kakkosviulua.
Äidin puheet siis aina jotain ihmeellistä aasinsiltaa kääntyi isääni ja hirveä paskan jauhaminen käynnistyi. Monen vuoden ajan, ja tuntui että paheni vain.
Muutin 17-vuotiaana kotoa pois, mutta elämä ei helpottanut, olin jo ilmeisen masentunut. Lukiosuunnitelmat meni vituiksi, koska koulunkäynti ei olisi tuolloin voinut vähempää kiinnostaa.
Äitini saattoi edelleen soittaa minulle pelkästään haukkuakseen isääni!! Toimin äidin kaatopaikkana vuosikausia.
Sitten ollessani noin 19 romahdin.
Olin ollut masentunut jo pitkään, mutta nyt en enää kyennyt kuin makaamaan sängyssä ja miettimään erilaisia tapoja tappaa itseni ja kirjoittelemaan jäähyväiskirjeitä.
Hakeuduin onneksi hoitoon, ja onneksi pääsin todella hyvään hoitoon. Lapinlahden sairaalaan aluksi terapiakäynneille ja lopulta osastohoitoon.
Takana kuitenkin esim. lääkkeiden yliannostus ym. itsetuhoista.
Osastojaksojen jälkeen pääsin Kelan korvaamaan terapiaan erittäin hyvälle terapeutille ja tuntui että elämä alkaa olemaan suht raiteillaan. Huolimatta todella kompleksisesta äitisuhteesta. Ymmärsin mm., että minun ei TARVITSE ottaa vastaan sellaista paskaa, mihin äitini oli minua vuosia haudannut. Minun ei ole mikään velvollisuus toimia äitini kaatopaikkana. Valitettavasti en tajunnut sitä monta vuotta aiemmin :(.