KEstääkö parisuhde, jos mies ei kunnioita lainkaan vaimon panosta kodin ja lapsen hoitamisessa?

hänkin pystyy vaikka olisi tentti.

Ruokana voi syödä pelkää kovetettua kasvirasvaa (hieman kärjistäen - no, einekisä kuitenkin) ja siivota ei " paljoa kannata, ehkä paremmin kannattaa siivota sitten kun ei ole opiskeluja" . Minulla on kuulemma siivousmania tai jokin - vaikka oikeasti meillä viikkosiivous tarkoittaa usein pelkkää imurointia ja lakanat vaihdetaan sen verran harvoin etten kehtaa edes kertoa. Miehestä ilmeisesti ja todistettavasti viihtyy hyvinkin likaisissa olosuhteissa...



Sinänsä minäkin pidän opintoja tärkeimpänä heti lapsen hyvinvoinnin jälkeen, mutta silti en voi asua läävässä enkä syödä epäterveellisesti vain ajanpuuteen tekosyyllä. Tilanne olisi mielestäni ihan ok, jos mies olisi tyytyväinen ja osaisi arvostaa työpanostani, mutta sen vähättely on se mikä tuottaa suurimman ongelman parisuhteellemme.

VAikka vain kissat elävät kansanperinteen mukaan kiitoksella, edes pieni sellainen virkistäisi minuakin!

Toisaalta jos teillä on ihan erilaiset standardit sen suhteen kuinka siistiä on tarpeeksi siistiä ja kuinka terveellistä on tarpeeksi terveellistä, niin ehkä ei ole ihan realistista odottaa, että mies huomaa ylistää jotain pölyjen pyyhkimistä tai lakanoiden vaihtoa, jota ei ole itse älynnyt pitää ollenkaan tarpeellisena vielä pitkiin aikoihin.



Mut minä sinuna sanoisin että tästä lähin laitatte lapsen sairauspoissaolojen hoidot puoliksi tai mies jää useammin kotiin lapsen kanssa, jos kerran sinä olet se joka käy töissä ja tuo perheeseen rahaa.

kodin arjen pyörittäminen tilanteessa, jossa kummallakin on kiire (siis se että joudun kantamaan pääosan arjen, sairaan lapsen hoidon ja siivouksen vastuusta) on nyt se kynnyskysymys joka tuottaa parisuhteen ainoat ongelmat - jos ei muuten niin ainakin tänään, kun sain siis tietää, että mies ei arvosta sitä pätkääkään.



Olin sentään kuvitellut, että hänen mielestään kannan vastuuni perheen hyvinvoinnista mutta ilmeisesti työpanokseni ei sitten riitäkään. Rahaa tienaisin mielelläni enemmän, jos vain ehtisin, ilmeisesti se on ainoa mikä nyt mättää miehen mielestä. En tuota tarpeeksi rahaa (vaikka siitä meillä ei olekaan suurempaa pulaa, tämä elintaso kelpaa minulle, mutta ei kait sitten miehelle). Miten kuitenkaan tehdä enempää työtä, jos olen puolet ajasta sairaan lapsen kanssa kotona? Tai sellaista tämä talvi nyt on ollut, yhtä sairastelua.

Miksi kummassa olet suostunut siihen että sinä olet aina se joka on sairaan lapsen kanssa kotona?

Miten sinä reagoit kun mies vain ilmoitusluonteisesti ilmoitti että hän ei nyt kerkiä siivota? Marttyyrimaisesti nyökkäsit että niin, et kerkiäkään ja kiroilit sitten itseksesi?

Onhan se minunkin mielestä tärkeää, että tentit sujuvat hyvin. Ja kodin siivous ei ole maailman tärkein asia juuri nyt tällä herkellä, mutta toukokuussa saa mieskin laittaa hihat heilumaan kodin eteen.



KAikki olisi ollut ihan ok ellei sitten tuo vaatetoiveen julkilausuminen olisi tuonut esille sen, että minun palkkatyöpanokseeni ollaan tyytymättömiä ja se oli minusta epäreilua, koska olen kuitenkin hoitanut sairasta lasta enkä ole päässyt leivän syrjään kiinni.

Miehen on ollut paljon helpompi tehdä osa-aikaisesti tuntityötä haluamiaan määriä ja haluamanaan ajankohtana sekä paljon paremmalla palkalla, joten näin typerästi on päässyt käymään,

että minä olen sitten jäänyt liiaksi kotiin kun olisikin pitänyt pitää omasta edusta kiinni enemmän.



Ja mitä tulee vaatteisiini, ne ovat pääsääntöisesti kirppikseltä hankittuja ja ovat varmaan vastedeskin näillä hinnoilla - niiden hankinta ei siis vaadi kohtuuttomia ponnisteluja työelämässä.

onko molemmilla omat vai yhteiset?

Mies maksaa paremmin ansaitsevana enemmän kuluista, tosin minun kauttani tulee perintöasunto jossa asuinkulut naurettavan vähäiset.

Suurin osa menoista on yhteisiä, kuten vakuutuksia, ruoka, lapsen tarvikkeet, omia henk. koht menoja kummallakin on vähän ja käytämme rahaa hyvin maltillisesti ja " järkevästi" . Eli emme tuhlaile tai tee harkitsemattomia ostoksia kummatkaan.



Mies on muuten oikein hyvä ja kiva ihminen ja toimii säällisesti, mutta nyt tänään tästä työelämään osallistumisesta, elinkulujen tahoittamisesta ja arjen sujuvuuden vastuiden jakamisesta tuli vääntöä.

Jutelkaa pelisäännöt selviksi. Paljonko kotitöitä täytyy tehdä, kuka ne tekee ja paljonko omaa rahaa on käytettävissä vaatteisiin ym.

mulla on vähän samanlainen tilanne kuin ap:lla ja mietin ihan samaa, että mikähän tämän parisuhteen tulevaisuus mahtaa olla.

teen osa-aikaisesti töitä että lapsi voidaan hoitaa kotona, huonohkon rahatilanteen takia olen itse ehdottanut miehelle että menisin täysiaikaisesti töihin mutta se ei käy hänelle, ja sitten olen kuitenkin " elätti" , eikä mun työtäni sisäkkönä oikein arvosteta.

Aika synkkiä ajatuksia on ollut mielessä, ihan niitä synkimpiä - vaikka lapsemme on päivänsäde joka saa unohtamaan sitten kaiken ikävän.

kuin kurkkuviipaleet? Hankala on keskustella siitä kuka tekee, mitä ja kuinka paljon, kun meidän kahden standardit eroavat kuin päivä ja yö.

Minulle ei todellakaan kelpaa, että eletään kuin kaatopaikalla ja syödään hyvin yksipuolista ja epäterveellistä ravintoa. Mies on muutenkin aloitekyvytön huolehtimaan kotiin ja lapseen liittyvissä asioista, tekee kun patistan ja kannan päävastuun, mutta nyt en enää jaksa tällaista että kaikki on viime kädessä minun huolehdittavana. Asiasta on keskusteltu sen sadannen kerran, mutta mitään ei tapahdu koska työ vie kaiken miehen ajan. Periaatteessa hän haluaa kantaa enemmän vastuuta mutta käytännössä työ on etusijalla ja aloiteellisuus häviää ehkä stressin vuoksi olemattomiiin.

Miten tällaiseen saa oikeasti muutoksen?

Kun keskustelu ei johda mihinkään muutokseen.