Lue keskustelun säännöt.
Minun isäni oli alkoholisti.
03.03.2007 |
Perhe-elämäni oli pelkoa, ja jatkuvaa pettymystä. Koin että isä joi, koska ei rakastanut minua, koin että isä ratkesi pitkän raittiuden jälkeen koska oli kesän vietossa toisella puolella Suomea (olin 12v).
Huutoa, viinaa, oksennusta, poliiseja, häpeää, pelkoa.
Mutta silti, minusta on tullut onnellinen. Tasapainoisuudesta en tiedä, en tiedä olisinko kummoisempi ilman noita kokemuksia.
Minulla on ihana mies. Rakastava ja ns. kunnollinen mies. Ei ehkä täydellinen, mutta sellainen joka on minun peruskallioni, jos voi nyt näin ikivihreällä kuvailla.
Hänen kanssaan olemme perustaneet perheen, saaneet kaksi lasta. Olemme tehneet meille kodin, jossa meillä on hyvä elää arkea. Arkea, mä suorastaan rakastan tavallista arkea.
Tietoa siitä että mulla on koti jonne on helppo ja hyvä mennä. Mun ei tarvitse pelätä mitä vastassa on, vaan siellä on mun turva.
Kaiken sen jälkeen mä voin sanoa olevani onnellinen, mutta silti, jos voisi, niin kyllä, monta päivää lapsuudestani vaihtaisin pois.
Kommentit (19)
hänkin jurrissa hakkasi äitiä yms.. vanhempani tosin erosivat kun olin 6v. Mulla ei ole juuri minkään näköisiä muistikuvia varhaislapsuudesta tai ajasta jolloin isä asui kotona..ainoastaan esim. muistikuvia siitä kun on yrjöllä ja sanoo minulle että mene pois kun isi oksentaa ja sitten muistan kun se kerran potkaisi äitiä naamalle ja verta tuli nenästä ja sitä putosi mun hameelle jota äitini ompeli... sitten myöhemmin muistan kun olimme isän luona veljeni kanssa niin hän sammui jo klo 19 aikoihin eikä me koskaan saatu sitä hereille... On kyllä jostain syystä mulla hyvät välit nykyään(kin) isään vaikka edelleen dokaa mutta asuu eri kaupungissa... mulla on nyt kuiteskin 2 ihanaa lasta ja mies, mutta taloudellisia ongelmia on kun en teininä oikeen kouluja käynyt.. olin jotenkin levoton sielu.. johtuukohan noista traumoista alitajunnassa.. nyt olis elokuussa tarkoitus mennä opiskelemaan.. toivottavasti jo onnistuis :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistus alkoholismista loppui isäni kuolemaan, mutta tilalle tulikin sitten suru ja ikävä...
Vierailija:
Kaikille ei vaan käy yhtä onnellisesti...
Minäkin olen alkoholistin tytär ja olen sisältä rikki. Kaikki on ulospäin hienosti: oma uusi talo, työ, lapsia ja mies.
Jatkuva ahdistus on päällä, sitä en pääse karkuun.
Kuoli jo n. kaksi vuotta sitten, nyt vasta olen tajunnut kaipaavani äitiä, syliä, rakkautta ja sitä, että olisin saanut jakaa lapsenkasvatukseen liittyviä asioita äidin kanssa, saanut olla itsekin " lapsi" vielä jollekin. Olen käynyt terapiassa, mutta jouduin lopettamaan kun en saa enää tuettua terapiaa. Tiedän, että tarvitsisin sitä koska en uskalla enää aloittaa uutta ihmissuhdetta (eronnut, valitsin alkoholistimiehenkin :(, pelkään, että toistan taas samat kuviot uudessa suhteessa kuin olen kokenut lapsuudessanikin.
Olen kuitenkin monessa mielessä onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta monia asioita joudun käymään vaikeimman kautta, pelkään ihmisten hylkäävän minut, siksi en osaa ystävystyä rennosti uusiin ihmisiin, en luota itseeni tarpeeksi ja olen monesti pinna kireällä, ehkä selvittämättömien asioiden takia. Mutta uskon siihen, että omaan elämään voi silti vaikuttaa ja olen tekemässä siitä onnellista niin paljon kuin vain pystyn.
Itse en jotenki saa mitään sanottua vaikka haluaisin esim. ehdottaa aa-kerhoa tai jotain sellaista.. tai sanoa että miten on " pilannut" mun elämän omalla juomisellaan... olis kiva kun lapsillani olisi selvä ja läsnä oleva vaari :( On jotenki todella vaikea tarttua aiheeseen... t.10
Näin aiheesta paljon painajaisia. Sitten isä sairastuikin vakavasti enkä kokenut tarvetta ottaa asiaa esiin. Painajaiset loppuivat isäni kuoleman jälkeen mutta uudenlainen ahdistus astuikin sitten kuvaan... Kyllä sitä asiaa tulee vieläkin paljon mielessään kelattua, lapsuutta jne. Eipä kai se ahdistus ikinä lopullisesti poistu.
t. 11
Vierailija:
Itse en jotenki saa mitään sanottua vaikka haluaisin esim. ehdottaa aa-kerhoa tai jotain sellaista.. tai sanoa että miten on " pilannut" mun elämän omalla juomisellaan... olis kiva kun lapsillani olisi selvä ja läsnä oleva vaari :( On jotenki todella vaikea tarttua aiheeseen... t.10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin perheessä se, joka huomautteli juomisesta ja laski, paljonko perheen tuloja viina vie. Tein tätä ihan pikkutyttönä.
Kun kasvoin, otimme yhteen, silloin mulle oltiin ilkeitä, että älä sinä puutu.
terv. se, jonka isä ja äiti alkkiksia
Vierailija:
Nyt aikuisena olen dramaattinen, itsepäinen ja jotenkin ahdistunut ja epävarma kaikesta. Koen että olen huono äiti vaikka rakastan lapsiani yli kaiken. Olen usein pinna kireällä eikä mikään ole koskaan hyvin. Ripustauduin aikaisemmin mieheeni kovastikin ja siitä olen yrittänyt pyristellä irti. Minua ahdistaa mieheni ottamat muutama saunakalja ja ällöän miestäni kun hän on juovuksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kaikkien muidenkin jotka joutuvat kokemaan turvattoman ja epävarman lapsuuden vanhempien päihteiden väärinkäyttöjen takia.
ja mulla on myöskin ollut toi ripustautuminen teininäkin jo silloisiin kundeihin ja silloin tuntui että maailma romahtaa kun on joku jätkä jättänyt... mutta kuiteskin jo tyyliin seuravana päivänä on ollut joku uusi kainalossa :( t.10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka kaikki näennäisesti on hyvin, ihania lapsia joita rakastan jne...
Itseäni on seurannut ihan käsittämätön henkinen pahoinvointi siitä asti kun muutin kotoa pois. Ahdistaa, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa kaikesta mitä olen tehnyt / jättänyt tekemättä. Olen todella herkästi taipuvainen alakuloisuuteen ja väliin on mahtunut pidempiäkin masiskausia.
Olen aina ollut " kiltti" tyttö. Muistan miten isäni tätä aina jankutti. Se vaan valitettavasti jäi päälle. Tulin siitä kipeäksi. Onneksi viime aikoina olen jostain saanut rohkeutta pyristellä sitä vastaan. Oikeastaan sen jälkeen kun tulin äidiksi, niin päätin ettei kukaan perkele enää kävele mun yli.
Mulla oli aluksi vaikea olla äiti. Se oli todella kurjaa. Kuvittelin että se on synnytyksenjälkeistä masennusta, mutta jotain syvempää se oli. Olin lapselleni tavallaan vaan hoitaja, en osannut iloita hänestä. Ja siinä vaiheessa alkoi pulpahtelemaan mieleen ikäviä asioita lapsuudesta, josta olin todella vihainen vanhemmilleni.
Luojan kiitos se vaihe meni ohi. Sen jälkeen rakastuin lapseeni niin kovin, että välillä pelkäsin hänen menettämistään niin paljon että ahdistuin siitäkin...
Mun on tosi vaikea luottaa miehiin. Sen lisäksi että isäni joi, hän myös kävi vieraissa ja oli väkivaltainen.
Kyttään mieheni juomista ja jo pelkkä kaljatölkin napsahdus saa joskus aikaan todella suuren raivon tunteen.
Tavallaan teen koko ajan " surutyötä" isäni takia. Tiedän, että ei tule elämään kauan ja se pelottaa. En tiedä miten siitä selviän, kaikesta huolimatta rakastan ja ikävöin häntä. En kuitenkaan halua olla paljon tekemisissä hänen kanssaan lasteni takia. En halua heidän näkevän sitä ihmisrauniota.
Sekin pelottaa, että kun kuolema tulee niin se on sitten siinä. Varmaan suren sitä, että mitä kaikkea hienoa meiltä on jäänytkään kokematta - vain sen takia että viina vei.
Tavallaan meidän välit jää jollain tavalla selvittämättä ja asiat kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikille ei vaan käy yhtä onnellisesti...
Minäkin olen alkoholistin tytär ja olen sisältä rikki. Kaikki on ulospäin hienosti: oma uusi talo, työ, lapsia ja mies.
Jatkuva ahdistus on päällä, sitä en pääse karkuun.
Minun isäni kännissä, oksennukset rinnuksilla, itkien kertoi kuinka olin ainoa lapsista jota hän on koskaan rakastanut, olin silloin noin 10v....
Ei ole helppo taakkaa ollut kantaa, syyllisyyden ja häpeän tunteet, salailu, pelko. Isälläni myös rattijuopumuksia, lääkkeiden väärinkäyttöä, masennusta tms. Huh.
Onneksi omilla lapsilla turvallinen lapsuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisälläni oli vuosia jatkuva ahdistus ja paha olo. Onneksi kerran " normaalin" lääkärikäynnin yhteydessä lääkäri kysyi " mitä sinulle kuuluu" ja sain sanottua, että no eipä hyvää. Siitä pääsin terapiaan ja nykyään ei ole enää mörköä sisällä vaan olen oikeastikin onnellinen.
Lapsuus oli epävarmaa, ahdistavaa, turvatonta ja pelottavaakin ja kamalaa syyllsyyttä, kuitenkin olen nyt aikuisena onnellinen ja sinut lapsuuden muistojen kanssa. Äitini piti minusta todella hyvää huolta ja onnistui kaiken kaaoksen keskellä luomaan minulle hyvän perusturvan, uskon, että se on ollut ratkaisevaa elämässäni.
Äitini piti isäni kaukana minusta varhaislapsuudesta lähtien. Siitä olin katkerana äidilleni lapsena, uhosin muuttavani isän luo joka riidan yhteydessä. Vanhempana olen ollut äidille tästä kiitollinen, parempi ilman kuin huonon isän kanssa. Miehenmallia minulla ei ole ollut kasvaessani, ja siitä syytän tekemiäni virheitä. Nyt kuitenkin, erinäisten erehdysten ja mokien kautta, olen löytänyt oman " peruskallioni" , ja olen tasapainoinen (uusperheellinen) äiti ja vaimo.
sekä isä että äiti. Koin aina, että juovat, koska mä olen niin vaikea lapsi. Isä käyttää kaikkia mahdollisia pähteitä (kovia huumeita lukuun ottamatta). Niin kovaa tekoa on, että edelleen hengissä.
ENää en syytä itseäni. Olen yrittänyt prepata hirveästi. Mun lapset eivät joudu näkemään juomista. Ei edes salajuomista. Salaa juominen oli vielä aavemaisempaa kuin julkijuonti. Mulla on huippukehittyneet haju- ja kuuloaosti. Reagoin joka napsahdukseen ja haistan viinan kilometrin päähän.
Onneksi mulla kans ihana mies ja työ. Ja arki on just parasta!
myös alkoholisti (kuoli sitten maksakirroosiin), mutta en koskaan kokenut että se olisi ollut minun vikani! Kärsin juomisesta, mutta en suoranaisesti osannu pelätä häntä vaikka muutaman kerran juoksimme kotoa kellariin pakoon ja palasimme kotiin vasta kun isi oli sammunut. Isäni kertoi aina kuinka rakastaa minua ja äitiäni ja haluaisi olla viinaa. Kävi useita kertoja hoidossa mutta ne ei auttaneet.
Kotiin en kehdannut tuoda kavereita ja muistan kuinka usein ulkona kavereiden kanssa oli tosi kivaa ja kaikki tuntui onnelliseslta mutta kun leikit loppui ja lähdin kotiin, nousi kurkkuun ahdistus että mikä siellä kotona taas odottaa...
Kun täytin 18, muutin heti pois kotoa enkä suostunut isääni enää tapaamaan kuin muutaman kerran vuodessa seuraavan kymmmenen vuoden ajan. Kapinoin häntä vastaan ja yritin saada äitini eroamaan hänestä.
Sitten isäni kuoli ja ajattelin että ihan hyvä, saa äitini rauhan kun ei aina tarvi katsella juomista. Nyt viiden vuoden jälkeen kuolemasta on tullut kumma ikävän tunne isää kohtaan ja syyllisyys siitä miksi en viimeisinä vuosina yrittänyt ymmärtää häntä ja antaa anteeksi.
Äitini teki kaiken vuokseni (paitsi ei eronnut isästäni) ja sai kodin tuntumaan turvalliselta paikalta.
Nyt aikuisena olen dramaattinen, itsepäinen ja jotenkin ahdistunut ja epävarma kaikesta. Koen että olen huono äiti vaikka rakastan lapsiani yli kaiken. Olen usein pinna kireällä eikä mikään ole koskaan hyvin. Ripustauduin aikaisemmin mieheeni kovastikin ja siitä olen yrittänyt pyristellä irti. Minua ahdistaa mieheni ottamat muutama saunakalja ja ällöän miestäni kun hän on juovuksissa.
En sitten tiedä, johtuuko tämä lapsuudestani vai miehestäni jonka työn vuoksi elän jatkuvassa epävarmuudessa.
Itsekin olen miettinyt joskus terapiaa, mutta en ole sellainen ihminen että saisin suuni auki, että ahdistaa.
erämaani, mutta ei....ei ikinä.