Mä en tajua miten muka synnytyskivun voisi unohtaa?

Minä en voi alkuunkaan ymmärtää (ekaa odottelen, näet), että ns. sivistysvaltiossa annetaan tapahtua traumatisoivia synnytyksiä vieläpä monen ihmisen toimesta.



Kerrotko tarkemmin? En missään nimessä siis yritä väittää, että hirveyksiä ei voisi tapahtua, pistää vaan vihaksi sellaisten puolesta, jotka joutuvat kokemaan jotain kamalaa.

pientä kiristystä voisin sanoa tunteneeni

ekassa epiduraali, tokassa ei mitään

olin kyl vielä rv20 kivut mielessä, ultrassa oli oikeasti paha olo ja ahdisti ihan hirvittävästi et olisi tehnyt mieli keskeyttää raskaus ihan vaan siks kun aattelin et en pysty synnyttämään jos pakotetaan alakautta synnyttää... Sain sitten pelkosektion ja ihan oikeasti, vasta rv36 jälkeen ne ekan synnytyksen kivutkin alkoi unohtua, siis ihan fyysisestä muistista ja painajaisista. Luonto hoitaa homman siis!

Eli kivun voi unohtaa vaan synnyttämälä toisen... Ikäeroa lapsillani 1v10kk. Jos vielä yksi tulisi, nin pystyisin molempiin tapoihin, mut valitsisin sen mitä lääkäri suosittelee.



Se ponnistusvaihe on kyl vieläkin muistissa sen verran että vaikka ei tule ahdistusta ja sitä kipua alapäähän, niinkun toisen synnytykseen asti ihan painajaisissanikin niin tiedän kyl ne paikat, nytkin kun ajattelen synnyttämistä ja ponnistusta, nin kyl ne tietyt lihakset reagoi. Mut ei sentään satu ihan oikeasti kauhupaniikinomaisesti enää. :) Ja esikoinen siis on nyt 5v kohta...



Toisilla kestää vaan pidemmän aikaa.

Kätilöt eivät vaivautuneet esittelemään itseään, mies ajettiin salista pois (mitään syytä ei ollut, normaali synnytys), mä olisin halunnut liikkua, mutta mut pakotettiin selälleni synnytyspöydälle, lääkäri löi mua jalkaan jne. Kätilö ei kirjannut mitään synnytyksen kulusta papereihin, ainoastaan lapsen syntymäajan ja mitat.



Osastolla ilmoitettiin, että hoitajat eivät hoida vauvoja, joten suihkussa kävin sitten kun mies tuli, yöt valvoin, koska lapsi valvoi, päivät sitten itkeskelin jossain siivouskomerossa lapsi sylissä, kun väsytti niin paljon.



Kukaan ei kysynyt miten minä voin tai miten lapsi voi.



-6-

Ja tää on siis tapahtunut 2000-luvulla?? Voiko olla sairaalassa noin idiootteja, kohtelevat kuin jotain eläintä??? Toivottavasti olet jotenkin selviytynyt hirveestä kokemuksesta. Tuonhan pitäisi olla iloista aikaa..

mutta raskaudet on mulle yhtä helvettiä! Olen niitä, jotka kärsivät raskauspahoinvoinnista alusta loppuun. En pidä pahana sitä muutaman tunnin kipua verrattuna n. 8 kuukauden jatkuvaan kuvotukseen ja lähes päivittäiseen oksenteluun. Sellasta on mahdotonta unohtaa. Nyt lapsia kaksi ja kolmatta ei tule, ellei adoptoida.

kuulostaa kamalalta.



Mulla kaks synnytystä, ja omasta puolestani sanoisin että kyllähän se sattui, mutta epiduraali auttoi hirveästi ja kaikki hoitajat ja lääkärit oli ihania, niin että todella hyvä muisto jäi kaikesta.

Ajattelen asiaa viikottain vieläkin vaikka viimeisimmästä synnytyksestä yli 2 vuotta.

Esikoinen syntyi ilman puudutuksia ja tottakai kivuliaasti, mutta kaikki oli siedettävää.

Toinen synnytys oli nopeampi ja aivan tajuttoman paljon kipeämpi, vaikka eteni normaalisti, normaali tarjonta jne. Jonkinlaiset traumat jäi, mutta luulen, että pohjimmiltaan kokemukseen vaikuttaa saamani välinpitämätön kohtelu synnytyssalissa.

Muistan vaan ajatelleeni, että kipu oli miljoona kertaa pahempaa mitä oli edes pahimmillaan ajatellut. Mietin, etten selviä siitä. Mutta kummasti kun vauva oli tullut ulos, niin naps vaan sitä unohti miltä se kipu tuntui.



Enää en voi edes ajatella minkälaista se kipu oli. Miusta se ei ollut menkkamaista, sen muistan. No, 6 viikkoa ja sitten ois sama uudestaan edessä. Eiköhän se kipu ala pian muistumaan mieleen...

ja sitä seurasi kolmen vartin tuskaisa ambulanssimatka. Vartti sairaalaan tulon jälkeen lapsi oli jo maailmassa, mutta kyllä se sattu sikana. Ja kun ei mitään kivunlievitystä saanut, vaikka etukäteen olin ajatellu, että muhun saa tropata kaiken mitä vaan on saatavilla.



Muistan huutaneeni, että sattuu aivan kamalasti. Mutta en mä nyt muista sitä kipua. Varmasti jäis se kipu enemmän takaraivoon, jos joutuisi käymään läpi jonkun parin vuorokauden kidutuksen.



Mulla on menkkakivut alkaneet muistuttaa supistuskipuja ym. synnytyksen jälkeen, sata kertaa lievempinä tietty.



Mulla on kyllä kova hinku päästä siihen tilanteeseen vielä uudestaankin. Oli se sen arvoista. :)

mutta mä olen unohtanut että millaista se kipu käytännössä oli. Muistan sen enää teorian tasolla...

en muista mitä supistus ihan tarkkaan ottaen tuntui, sen muistan että kun pääsin synnytyssaliin niin sattui niin paljon etten tiennyt miten olla, sain onneksi nopeasti epiduraalin. toisaalta tuosta jäi sellainen pelko että mitäs jos en saisikaan sitä puudutusta heti tai ollenkaan, miten selviän.

Muistan hyvin kipuiset hourailunikin jokaisesta synnytyksestä. Ekassa epiduraali ja kertakaikkisen kamala ponnistusvaihe, päättyi imukuppiin ja kätilökammoon. Ajattelin silloin, että loput sitten sektiolla.



Tokassa raskaudessa toivoin perätilaa tms. lääketieteellistä syytä sektiolle. Sain kuitenkin tutustua etukäteen hoitavaan kätilöön ja kertoa murheeni. Ilokaasulla vain kakkonen. Kuulosti valvontalaitteet ihan palohälyttimelle, joka suomeksi sanoo, että pakene vielä kun voit.



Kolmas. mä tiesin pystyväni mihin vain, kunhan saan miehen mukaan. Ilokaasulla. Aaltoja, joiden aikana hoin, että miksi mä en muistanut, että tää tuntuu tältä. No, nyt muistan. Taas oli törkeät kätilöt. Olisin halunnut heti kotiin, mutta vauvan kunto ei sallinut.



Joka tapauksessa olisin valmis tuohon kaikkeen vielä kerran tai kaksi. Epiduraalia en kuitenkaan enää tule huolimaan. Ei se kipu unohdu. Siltä vaan tylsyy kärki ajan kuluessa.



T: Vielä kolmen äiti, loput haaveissa

Kaks nopsaa luomusynnytystä takana ja eka oli yllättävän helppo. Vaikka sattui niin eteni sen verran tasaiseen että homma pysyi siedettävänä. Toka oli tosi raju nopeudessaan ja olin tosi kipeä, vielä seuraavana päivänä ihmettelin että miten sitten 3. synnytyksessä keksisin. Mutta loppujen lopuksi ei synnytys voi toki ollakaan kivuton tapahtuma, siinähän syntyy uusi elämä ja ekassa äitikin " syntyy" äidiksi. Kipu menettää kuitenkin merkityksensä ja kun on siitä selvinnyt niin taas sitä selviää seuraavastakin.



Enemmän monen mieltä kaivaa henkilökunnan tökerö käytös tai ihan kyykyttäminen. Harkitsemattomat sanat tai ihan ilkeily. Kyllä siinä on niin haavoittuvassa tilanteessa eikä pysty omaa puoltaan pitämään, siksi henkilökunnan pitäis olla erityisen herkkänä ja tuntosarvet pystyssä. Mulla 1.synnytyksestä jäi ikäviä muistoja siitä, toisen piti olla suunniteltu kotisynnytys mutta kätilö olikin työvuorossa silloin. Onneksi sain sitten hänet hoitamaan synnytykseni sairaalassa, se pelasti koko jutun!

n saanut niin en mä niistä kivuista ole jaksanut välittää enää.

teitkö asiasta valituksen tai yrititkö käydä keskustelemassa jälkikäteen?

Saitko edes mitään kivunlievitystä?

Minullakin törkeän huono kokemus sieltä neljän vuoden takaa, ja kaikkein kamalista oli se, miten minuun suhtauduttiin, kun yritin asiasta jälkikäteen keskustella. Toivon todella, että muutkin antavat palautetta tuollaisesta kohtelusta. Tai edes yrittävät antaa.

Olen sen jälkeen synnyttänyt muualla, ja voin sanoa, että meno oli yleisesti ottaen ihan toista, vika todella oli sairaalassa...

Enkä halua pelotella ketään, varmaan sielläkin on jo nyt vähän nykyaikaisempaa...

Lisään kyllä, että oli siellä ihaniakin kätilöitä, mutta se ei riittänyt tilannetta pelastamaan.

Ehkä sää olit niin sekasin synnytyksessä ettet muistanut synnytyksen tapahtumia?



Itse oon nähny kätilön " kuoleman enkelinä" niin en pidä omaa kokemusta todellisena..



Jos joku ei sano nimeään, sun tapauksessa KUKAAN niin miksi et kysy että mikä sun nimi olikaan?



Musta tuntuu että siinä tapahtu jotain hätästä jos kukaan ei kerinny ilmottaan nimeään ja mies haluttiin ulos salista. Jos lääkäri " lyö" niin se saattaa johtua esim. että on antamassa sulle kipulääkettä ja olet liikkumassa. Vaihtoehto on tietty esim. halvaantuminen?



Ei tälläsiä asioita NÄIN käsitellä. Ne hoidetaan valituksena SAIRAALASSA.



Meillä on vierihoito omassa sairaalassani, mutta LUONNOLLISESTI hygienia on tarpeen ja lapsia valvoo niin ikään hoitajat. Jos löytää itsensä itkemästä siivouskomerosta, niin pitää miettiä miksi ei itke huoneessa niin että se huomataan.



Mutta omasta ittestäni voin sanoa että synnytys oli VÄSYTTÄVÄ 23 h mittanen, ponnistus vei vikat mehut ja miltei leikattiin. Sattu perkeleesti. Mutta kasvoin kivusta ulos parissa kuukaudesta. Sitten tultiin uudestaan raskaaksi, raskausaikana en ajatellut kipua eikä sitä enää oikeasti enää muistanut. KUNNES varsinaiset synnytyspoltot alkoi. Se oli TAAS kamalaa, mutta jotenkin kun tiesi entuudestaan synnytyksen kulun niin synnytys oli helpompi.

Nyt odotetaan kolmatta lasta. En pelkää kipua, lähinnä jännittää minne lapset päätyy hoidettaviksi sen ajaksi.. Toisen synnytys alkoi niin vahdilla että jos sama jatkuu niin tarttee pyytää varmaan naapuri apuun.



Haluan lapsia vielä muutaman. Kipu on mikä jännittää, mutta sen voittona on uusi elämä. Minusta se kannattaa.

ja olen kyllä " unohtanut" kivun, jos sitä sellaiseksi voidaan sanoa.

mutta yks hyvä kätilö pelasti kaiken, se silitti mun poskia ja hiuksia kun itkin ja sanoi, että kaikki on hyvin. vieläkin se muisto saa itkemään ilosta, luojalle kiitos siellä oli joku hyvä tyyppi, se on tosin varmaan nyt jo eläkkeellä.

siis muistan että se sattui teki kipeää ja olis tehnyt mieleni karata kiinaan.

Neljännestä meinasin heittää melkein veivinikin kaikenmaailman idiootti kätilöiden ym takia.. mutta aika kuultaa ehkei kadota mutta kuultaa kivut ja muistot...



T: 6 x äiti joka haaveilee seitsemännestä ;)