mistakohan johtuu, etta jotkut ihmiset muistavat paljon lapsuudestaan, jotkut eivat oikeastaan mitaan. esi. veljeni muistaa todella varhaisia tapahtumia (alle 2v) ja jo " kaiken"

Vierailija:

Kaikki muistothan eivät välttämättä ole itse koettuja vaan toisen kuuleman perusteella kuviteltuja.

Näin varmasti on joissakin tapauksissa. Mutta itse muistan todella selvästi tapahtumia, joissa on ollut mukana vain samanikäisiä lapsia kuin silloin olin. Jopa tilanteita, joissa olen ollut täysin yksi. Ne eivät voi selittyä muutoin kuin omilla muistoillani. Tästä esimerkkinä monet leikit. Muistan elävästi, kuinka veljeni suoritti nallelleni " leikkauksen" ja todellakin pätkäisi nallelta kielen pois saksilla. Tuolloin olen ollut n. kolmevuotias, koska se tapahtui vielä vanhassa asunnossamme, josta muutimme pois samoihin aikoihin. Tuon vanhan asunnon lastenhuoneen sisustuksenkin muistan niin hyvin, että voisin vaikka piirtää kuvan!

Toiseksi johtuu varmaan myös siitä minkälaisia asioita pitää tärkeänä. MInulle ei jää yksityiskohdat yleensäkään mieleen, koska en paina niitä mieleen. Ne ovat mielestäni sivuseikkoja. Ja sítten vielä ihan tietoisesti haluan unohtaa ikäviä asioita...

Tämä on mielenkiintoista. Itselläni jäävät aina yksityiskohdat mieleen ihan painamattakin. Koulussa olin aina haka sanakokeissa, vuosiluvuissa yms. Edelleen opin helposti ulkoa puhelinnumerot yms., vaikkei niitä nykyään edes tarvitse opetella kun kaikilla on kännykät. Lapsuudessanikaan ei ole mitään unohdettavaa, koska se oli todella onnellista ja huoletonta aikaa.

Olen joskus pohtinut onko minussa jotain vikaa, mutta ns. todisteita en ole löytänyt, että lapsuudessani olisi jotain, jonka takia en muista

Ihmisen muisti ja mieli ovat monimutkaisia juttuja. Olisipa kyllä mukava kuulla ihan asiantuntijoiden kommentteja tähän aiheeseen.

Ja nekin muistot on suurimmaksi osaksi negatiivisia. Muistan lapsuudesta lähinnä ahdistuneen tunnetilan.

itse en myöskään muista lapsuudesta juurikaan mitään, vaikka se on taatusti ollut ihan tavallinen lapsuus. tämän olen varmaankin perinyt isältäni, joka " ei muista mittään" kun lapsuudesta tulee kysymys. äitini taas muistaa lapsuutensa uskomattoman yksityiskohtaisesti.



myös muutaman vuoden takaiset jutut katoaa mielestäni helposti, jollen niitä erikseen muistele tai kuvista mieleeni muistuttele. taas sama juttu isälläni, äidilläni taas ei. dementiasta ei isänikään kohdalla ole kyse, vaikka olen sitä joskus itselläni epäillytkin ;)



onkohan tämä jollain lailla perinnöllinen juttu?

Lapsuuteni oli onnellinen ja olen erittäin hyvällä mielikuvituksella siunattu ollut pienestä pitäen. Varmaan ihan älykäskin. ;) Ja lukenut olen valtavasti. Myös unia olen aina muistanut selkeästi. Nimenomaan painajaiset ovat jääneet elävästi mieleen, tosin niitä on ehkä kymmenkunta koko elämän ajalta. Varhaisin unimuisto alle kolmevuotiaana. Valokuvia lapsuudestani on suht vähän mutta kieltämättä ne tukevat muistamista. Kun näkee kuvan jossa on esim. huvipuistossa, muistaa nekin tapahtumat sieltä, joita ei kuvassa näy.



Sama juttu myös täällä, että teini-iässä alkoi lapsuuden muistot himmenemään, josta huolestuneena aloitin päiväkirjan kirjoittamisen n.12-vuotiaana. Minua kiinnosti ja edelleen kiinnostaa, millä perusteella ja miksi muistaminen on niin erilaista.

Itselläni oli sekä ihana että todella ahdistava lapsuus. Mieheni jolla ollut tasainen perhe-elämä ei muista ala-asteiästä juuri mitään kuin pari hataraa muistikuvaa.

kauheuksista, jotka haluan ikäänkuin blokata muistoistani. Toinen vaihtoehto saattaa tietysti olla tuo älykkyys ;)

huonon lapsuuden ihmiset yleensä hautaa jonnekkin syvälle ja siitä sattaa seurata masennusta aikuisiällä.

tällaiset asiat saattavat vaikuttaa myös siihen muistamiseen. Tutkittu on myös, että esimerkiksi paljon lukevat ja joillaa on vilkas mielikuvitus, muistavat myös unensa paljon paremmin.



Ihmisen muistiin jää helposti epämiellyttävät ja negatiiviset asiat jostain syystä...ite kyllä muistan paljon sekä hyviä että huonoja asioita lapsuudesta, varhaisimmat muistikuvat n. 2.vuotiaana. Sen sijaan unista muistan aina parhaiten painajaiset ja ahdistavat unet.

Vierailija:

huonon lapsuuden ihmiset yleensä hautaa jonnekkin syvälle ja siitä sattaa seurata masennusta aikuisiällä.

paljon enemmän esim huomiota saanut kaikilta. Mielestäni suht onnellinen lapsuus ollut, ei nyt ainakaan mitään traumoja, joka perheeseen varmaan omat ongelmansakin liittyy. ja tosiaan esim ekaluokasta muistan ihan ihan jotain pieniä muistoja ja epäilisin ,että sekin on ollut aika kiva kokemus se ekalk, paljon oli kavereita, koulu sujui yms.... ap...

Jotkut muistot on sellaisia, ettei äitinikään tahdo uskoa, että muistan ne todella. Olen ollut silloin alle kaksivuotias. Mutta kyse ei voi olla vain siitä, että olisin kuullut nämä tarinat myöhemmin ja ne olisivat ikäänkuin tallentuneet omiksi muistoikseni. Muistan aivan liikaa yksityiskohtia, jotka esimerkiksi vanhempani ovat jo unohtaneet. Eräs tällanen kahden vuoden kieppeillä sattunut juttu oli, kun tipahdin syvään ojaan, jossa oli vettä. Muistan, miksi menin ojaan (hakemaan tipahtanutta käpyä) ja muistan, että isäni pelasti minut ja kääri omaan takkiinsa, koska olin aivan märkä. Muistan jopa, minkälainen verkkapuku hänellä oli silloin päällään ja kuinka hän kuljetti minut pyörällään kotiin.



Itse pidän näitä muistoja suuressa arvossa. Minulla on hyvin tuoreena mielessä, miltä minusta lapsena tuntui. Uskon, että se auttaa minua myös ymmärtämään omia lapsiani.

että, ja luovuuttakin ainakin veljeä enemmän löytyy. Minä olen koko elämäni rakastanut lukemista, veli luki pakolliset koulusta määrätyt romaani... jännä juttu. Mieheni ei myöskään muista oikeastaan mitään lapsuus eikä nuoruusmuistojakaan, vaikka luulisin, että hänelläkin on suht onnellista ollut... ap

ettei ole voinut vain muistoja kuulla, itse alkaa usein kertoa ja vanhemmat eivät enää muista näitä tai ovat jotain muistaneet väärin, myöhemmin tarkistettu ja veljeni on ollut oikeassa. Tunnetiloja veljeni ei niin paljon ainakaan kerro muistavansa, ei kyllä olekaan esim samalla tavoin tunteellinen,kuin minä. ap

myös lapsuusajan ylläpitäminen muistoissa esimerkiksi valokuvin ja elokuvin tukee muistamista.

esim. vanhempien tai sisarusten kanssa. Kaikki muistothan eivät välttämättä ole itse koettuja vaan toisen kuuleman perusteella kuviteltuja.



Itse muistan hyvin vähän lapsuudestani ja huomaan, että jotkut muistot eivät kyllä ole omiani, vaan esim. mummon kertomaa joka on sitten jäänyt elämään.





Toiseksi johtuu varmaan myös siitä minkälaisia asioita pitää tärkeänä. MInulle ei jää yksityiskohdat yleensäkään mieleen, koska en paina niitä mieleen. Ne ovat mielestäni sivuseikkoja. Ja sítten vielä ihan tietoisesti haluan unohtaa ikäviä asioita..



Olen joskus pohtinut onko minussa jotain vikaa, mutta ns. todisteita en ole löytänyt, että lapsuudessani olisi jotain, jonka takia en muista

sitten tuli se valtava hormonimylläkkä ja suurin osa muistoista katosi. Lapsuuteni on ollut älyttömän onnellinen, mulla on erittäin hyvä mielikuvitus ja olen keskivertoa älykkäämpi. Eli mulla vaan jostain syystä teini-ikä pyyhki muistot (teininä en kyllä ollut onnellinen, mutta kuka oli?). Nykyään en muista edes parin vuoden takaisia tapahtumia kovin tarkkaan. Luulen, että mieleni vaan poistaa toisarvoisina pitämänsä asiat, jotta muulle tavaralle riittäisi tilaa. :) Onneksi olen pitänyt päiväkirjaa 13-vuotiaasta, joten ei pääse kokonaan nuoruus katoamaan.

mutta olen kuullut, että älykkäät ihmiset muistaisivat paremmin varhaislapsuutensa tapahtumia. Varmasti myös tuo muisteleminen yms. vaikuttavat asiaan.

mutta ennen 4 ikävuotta muistoja on harvakseltaan, ehkä n. 10 alkaen 2,5 v iästä. Olin hyvin nuoresta jo itsetutkiskelevaa laatua ja vedin aika pitkälle oikeita johtopäätöksiä käytökseni syistä (esim. 10-vuotiaana tiesin leikkiväni roolileikkejäni käsitelläkseni elämäni ikäviä asioita). NÄitä pohdintoja ja muistoja olen käyttänyt hyväkseni oman lapsen kasvatuksessa.

Vierailija kirjoitti:

itse en myöskään muista lapsuudesta juurikaan mitään, vaikka se on taatusti ollut ihan tavallinen lapsuus. tämän olen varmaankin perinyt isältäni, joka " ei muista mittään" kun lapsuudesta tulee kysymys. äitini taas muistaa lapsuutensa uskomattoman yksityiskohtaisesti.



myös muutaman vuoden takaiset jutut katoaa mielestäni helposti, jollen niitä erikseen muistele tai kuvista mieleeni muistuttele. taas sama juttu isälläni, äidilläni taas ei. dementiasta ei isänikään kohdalla ole kyse, vaikka olen sitä joskus itselläni epäillytkin ;)



onkohan tämä jollain lailla perinnöllinen juttu?

Onko isälläsi nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, dementia?

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu myös täällä, että teini-iässä alkoi lapsuuden muistot himmenemään, josta huolestuneena aloitin päiväkirjan kirjoittamisen n.12-vuotiaana. Minua kiinnosti ja edelleen kiinnostaa, millä perusteella ja miksi muistaminen on niin erilaista.



 

Se taitaakin olla AIKUISIÄN amnesia... kun muistaa lapsuuttaan, mutta sukukypsänä lakkaakin muistamasta hyvin.