Mä en jotenkin vaan jaksa!

Help, vajoan alas.



AP

Niin kauan kuin väkisin koitat niitä olla ajattelematta, oireilevat ne jollain tavoin kuitenkin.



Ammatti-ihmisen luo vaan, kyllä ne tietää miten juttuja käsitellä. Muuten ne asiat vainoaa sua lopun ikääsi tavalla tai toisella.

..ihan omalle tk-lääkärille ja hyvin meni. Juteltiin kaikkea (kaivettiin vanhat ja pureskeltiin uudet asiat mun mielen mukaan), tavattiin tarpeen mukaan ja söin lääkettä, Cipralexia. Piristi kovasti ja pääsin jaloilleni. Mielenterveystoimistoon en halunnut, mutta lääkäri lupasi olla tukihenkilöni ja se auttoi ja riitti.

Nyt on jo pitkään ollut parempi, mutta joskus mietin olisiko pitänyt syödä lääkettä pidempään.. Se oli mulle niinku onnellisuus ja ilo takaisin-pilleri!

Ja mua oikeesti pelottaa et se sattuu kauheesti jos mä käyn purkaan niitä juttuja. En oo kellekään koskaan juuri purkanu omia tuntojani.



Ulkosesti elämä menee hyvin ja rullaa eteenpäin, mut sisältä mä oon aika ajoin, en siis aina, ihan jämähtäny ja tosiaan katkera...se on niin ***tumaista. En ois ikinä itestäni uskonu et voin olla niin katkera, ja vieläpä itelleni...en tajuu, en.



Mulla on kaikki niin hyvin ku olla voi; mies (avo), lapsi, oma (pankin) asunto, nätti koti, ihanat appivanhemmat, suku suht lähellä, ok-ulkonäkö (tosin tissit roikkuu jo:-)...), mies rakastaa, mäkin sitä (mut jotenkin varauksellisesti) jne...



Pitäis päästää irti menneisyydestä. Elää nyt tätä elämää...



AP