synnytyksen jälkeinen masennus...

En tiedä onko tämä masennusta, vai vaan yksinäisyyttä. Varsinkin viimepäivät olen ollut todella itkuinen.



Tuntuu että seinät kaatuu päälle, ainut ilo tällä hetkellä elämässä on tytär ja lenkkipolut (+mies joka on todella kannustava)

Olen n. vuoden asunut vieraalla paikkakunnalla, ystävien luo on n.500km joten niistä ei ole seuraksi.

Olin raskaana kun muutin ja nyt tytär on vasta 5kk ikäinen joten en ole ystävystynyt täällä keneenkään kanssa. Tuttavia on kyllä ja miehen kavereita, mutta omia ystäviä en ole onnistunut saamaan. Jotenkin pelkään, että en tuppaannu kenenkään seuraan, ja yksin on iso kynnys mennä vaikkapa perhekahvilaan..



Asun vielä hyvin pienellä paikka kunnalla, ja täällä kaikki tuntee toisensa, joten tuntuu, että en mahdu piireihin mukaan..

Miehen iltavuorot on kaiken pahimmat. Hän lähtee klo.13 töihin ja tulee vasta klo.22 joten käytännössä olen yksin tytön kanssa koko päivän...



kaipaan todella paljon seuraa (ystäviä) ja välillä tuntuu, että tekisi mielei pakata kamat ja muuttaa takaisin, mutta en halua olla erossa miehestäni... nyttenkin itkettää todella paljon ja tyttö huutaa, voihan masennus...



AatuLiina

Luen just sitä Brooke Shieldsin kirjaa Tuli sade rankka ja muistelen kolmen vuoden takaisia aikoja, kun esikoinen oli n. 1,5 kk. Sitten vilkaisin äitiyskorttiani raskausajalta, jälkitarkastuksessa oli todettu, että itkeskelee välillä, lähinnä väsyneenä, ei mitään vakavampaa...



Näin jälikäteen ajateltuna olisin kyllä voinut pitää suurempaa ääntä itsestäni tuolla jälkitarkastuksessa, koska itkin muistaakseni tosi paljon. Sitä en muista, miten kuukautisten alkaminen vaikutti, enkä ruvennut syömään pillereitä kuin vasta sitten, kun lapsi oli puoltoistavuotias, mutta itketti eikä tunnelin päässä ollut valoa.



Sanotaan, että herkkämielisyys ja itkuisuuskin on ihan tavallista ja normaalia, mutta missä asteessa itkuisuus on jo masennusta, mikä määrä on " normaalia" baby bluesia ja milloin ollaan jo masentuneita?



Musta tuntuu, että olin lopulta ehkä ammattiavun tarpeessa. Se, että asiasta olisi päässyt puhumaan jonnekin, olisi ehkä auttanut eteenpäin nämä vuodet, ja olisin välttynyt siltä ahdistukselta, jota koin, kun piti ruveta ajattelemaan seuraavaa lasta (nyt rv 5+6, melko onnellisesti, mutta ajatuksena pyytää jo raskausaikana pääsyä esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle).



Äitiys ja siitä aiheesta jauhaminen masentaa vieläkin. Pahimpia ovat lähipiirini jotkut äiti-ihmiset. Ennen muuta tuntuu samalta kuin Shieldsistä: kukaan ei tunnusta kokeneensa mitään vakavampaa kuin pari hassua itkeskelyä. Ja kun itse avauduin ja yritin ottaa puheeksi, sain osakseni myötätuntoista hymistelyä, mutta kukaan ei avautunut takaisin. Ajattelin, että ei voi olla totta, pakkohan on olla olemassa muitakin. Vaan kun kukaan ei puhunut aiheesta... Nykyään nauran ironisesti, kun vastasynnyttäneet äidit vastaavat " miten menee?" -kysymykseeni hymyillen: " Ihan hyvin." Ajattelen aina että niin varmaan.



Puhu vaan rohkeasti asiasta kaikille, myös siellä neuvolassa. Ole asiallinen ja kysy, mikä määrä on heistä, ammattilaisista normaalia itkuisuutta. Kerro, että pystyt mielestäsi hoitamaan kodin ja lapsen mutta... Olisin varmaan itse säästynyt paljolta ahdistukselta, kun olisin jo alussa tajunnut suhtautua vakavuudella enkä olisi jt:ssa vähätellyt asiaa.



Tsemppiä, ja muista että olet omalle lapsellesi paras äiti, mikä ajatus lohdutti minua, kun tuntui, että itkettää vaan.

Vauvani on nyt 7 kk, ja takana on keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus. Itkin, olo oli ankea ja lohduton. Neuvolassa tehtiin depressioseula (jokin versio löytyy mielestäni myös netistä, googleta) jälkitarkastuksen yhteydessä, siinä todettiin tuo masennuksen " aste" . Sain mielialalääkkeen (Optipar), juttelin terveyskeskuksen psykologin kanssa (ilmaista) sekä ihan yksityisen psykoterapeutin kanssa useita kertoja (48 e/kerta, mutta siitä oli eniten apua, kertakaikkiaan ihana, kannustava ja ammatillisesti taitava ihminen). Minun kohdallani tuo lääkitys oli tarpeen, olin iloinen että alotin sen. Nyt, puolen vuoden hoidon jälkeen olen sitä lopettelemassa. Paljon voimia kaikille masentuneille, etsikää rohkeasti apua! Masennus on sairaus siinä kuin vaikka diabetes tai murtunut jalka, siinä ei ole mitään hävettävää, tästä syystä olen rehellisesti kertonut asiasta täällä ja myös tuttavapiirissäni. Menkää vain reippaasti mukaan myös perhekahviloihin, muskareihin, äiti-lapsi-jumppaan jne., siellä niihin muihin äiteihin tutustuu.

aikailailla samassa tilanteessa ja tarinasi kuulosti tutulta... Olen muuttanut reilu vuosi sitten 250km päähän kotipaikkakunnastani mieheni perässä. Täällä olen ollut töissä ja sen kautta saanut ns. moikkailu-tuttuja mutta ystäviä en. tai yhden kyllä mutta hän muutti pois työn perässä. Olen kyllä pitänyt paljon yhteyttä vänhoihin ystäviin mutta välimatka on väkisinkin muuttanut välejä. ja eri asia on puhua puhelimessa kun kasvotusten..

Välillä tuntuu että oma alakuloisuuskin johtuu yksinäisyydestä. Tämä on myös pieni reilun 2000 asukkaan kunta ja ihmisiin on todella vaikea tutustua. Mieheni kautta olen tietysti tutustunut ja minulla on suht läheiset välit miehen veljen vaimon kanssa, mutta avautuminen vieraammalle on vaikeaa. Täällä ainut harrastus vauvan kanssa on seurakunnan äiti/isä- lapsi-kerho minne olen kyllä menossa ja missä toivottavasti tutustun paikkakuntalaisiin. Tai onpahan ainakin kerran viikossa jotain muuta tekemistä.

Olisi kiva kirjiotella kanssasi lisää. Saataisiin kumpikin edes yksi nettituttu.. sähkopostiosotteeni on ja.zu@luukku.com.

Pyytäkää kilpirauhasverikokeet. Sisätautilääkärini sanoi, että matalalla kilpirauhasarvolla voi olla yhteys synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mulla kilpirauhasarvoja on seurattu nyt tiuhemmin kuin normaalisti, kun mulla on kilpirauhaslääkitys ja lääkitystä suurennettiin raskauden aikana.

Heippa!



Mulla on reilu 10 kk:n ikäinen esikoispoika. Lapsi oli hartaasti toivottu ja lopulta koeputkihedelmöityksellä aikaan saatu. Raskausaika oli vaikea ja jäinkin sairaslomalle jo viikolla 20. Synnytys oli rankka ja päälle lapsi sai vielä ihoinfektion ja joutui tiputushoitoon.



Kun sitten vihdoin pääsimme kotiin ja onneliisen vauva-arjen piti alkaa, alkoikin ahdistus ja itkeskely. Mun oli todella huono olo koko ajan. Olin väsynyt ja haluton. Vauvaa jaksoin hoitaa kutakuinkin, mutta mihinkään muuhun ei voimia riittänyt. Tuntui kuin elämä olisi ollut sellaista sakeaa sumua, enkä saanut oikein mistään otetta eikä mikään jaksanut innostaa. Aika ajoin mieli oli niin musta, että ajatuksiin hiipi todella pelottaviakin juttuja...



Mulle käänteentekevä hetki tuli silloin, kun mun kaveri suositteli mulle tuotteita nimeltä Herbalife. Aloitin käyttämään ko. tuotteita (=pirtelöitä) ja muutamassa viikossa olo alkoi kohentumaan ihan silmissä. Läheisenikin sen huomasivat. Nyt olen käyttänyt valmistettä kolme kuukautta ja vointini on todella hyvä. Olen energinen ja positiivinen ja elämä maistuu taas hyvältä. Siinä sivussa olen myös saanut karistettua kaikki jäljelle jäänneet raskauskilot pois ;) Jos haluat tietää tästä asiasta enemmän, niin mulle voi lähettää sähköpostia paivi.rautiainen@phnet.fi



t. Juuso Petteri

Kuten Kamu2 kirjoitti, kannattaa pyytää kilpirauhaskokeet. Itse olin esikoisen synnyttyä ihan sumussa koko ajan ja itkin vaan, elämä tuntui tosi synkältä ja ahdistavalta. Ja olin sairaan väsynyt koko ajan. Mikään normaaliasia, mistä ennen olin kiinnostunut (sisustus jne.) ei enää kiinnostanut yhtään. Itseni jaksoin laittaa kyllä ja kotia siivota, koska pidin niitä jonain mittarina että todistan itselleni olevani ok. Mulla sitten todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Nyt kun olen kilpirauhsääkityksellä ja sain tuossa 6 viikkoa sitten vauvan, niin olen aivan " normaali" ihminen. Ei mitään sumuja, toivottomuutta, ahdistusta eikä mitään ihan tolkutonta väsymystä. Luin joskus jostain vauva-lehdestä, että 20% synnytyksen jälkeisen masennuksen takana on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kannattaa pyytää kokeet, ei se anna jos ei otakaan! Ja mikäli syy ei ole siinä, niin varmasti kannattaa kertoa tilanteesta neuvolassa. Joissain paikkakunnilla voi saada myös perhetyöntekijän apua lapsen hoitoon (pääsee itse asioille, voi nukkua tms.) ja yhteystiedot löytyy ainakin neuvoloilta.

Pillereistä sen verran, että kun ne aikoinaan lopetin niin huomasin sellaisen eron (ihan perus e-pillerit) etten enää ikinä aio käyttää mitään hormoniehkäisyä.



Väsymyksen ja masennuksen raja voi olla häilyvä, molemmat myös edesauttavat toisiaan. 2kk ikäisen kanssa varmaankin on univelkaakin aikalailla. Meidän tyttö on 4,5kk ja välillä se väsymys on painanut niin paljon päälle, että kaikki pienimmätkin jutut ovat tuntuneet raskailta ja vaikeilta. Nukkuminen auttaa! Tähän pyydä apua mieheltäsi, silloin kun se hänen työvuorojen kannaltaan onnistuu. Iltavuoron poissaolokin on suht lyhyt, kun kuitenkin hän on paikalla aamuisin ja tulee yöksi kotiin - positiivista ajattelua senkin suhteen.

eskoispoikani on viikon päästä 3kk ja vasta pari viime viikkoa olen tuntenut oloni jotakuinkin normaaliksi.



Varsinkin pojan toinen kuukausi oli kamala, itkin päivittäin, tuntui etten osaa olla äiti eikä elämässä ole mitään rytmiä, en ehdi tekemään mitään esim. kotitöitä eikä mitään elämää vauvan lisäksi ole - vaikka minulla onkin ystäviä ja sosiaalista elämää on ollut myös synnytyksen jälkeen, puhumattakaan minun ja mieheni avuliaista ja kannustavista perheistä. Myös mieheni on ihana ja hoitaa vauvaa niin paljon kuin työn ja opiskelun lisäksi pystyy.



Mieheni lisäksi en osannut oikein kellekään asiasta puhua, neuvolalääkäri oli niin luotaantyöntävä ja minua on palloteltu terkalta toiselle. Vauva oli alusta lähtien vatsavaivainen ja kärttyinen ja iltaitkut tavallisia, mutta mikään koliikkivauva ei ole kyseessä. Välillä koin olevani ihan umpikujassa ja mieleen tuli jopa kuvia, joissa laitan vauvan vaatehuoneeseen tai parvekkeelle ja oven kiinni tms., vaikka todellisuudessa en olisi ikinä moista tehnyt. Lisäksi tunsin vielä syyllisyyttä siitä, etten osannut " nauttia vauva-ajasta" .



Nyt elämä tuntuu helpottaneen valtavasti. Otin asiakseni rakentaa päivärytmin, ilman kelloa, mutta teemme kaiken samassa järjestyksessä: syöttö-vaipanvaihto-seurustelu-syöttö-uni-syöttö jne., jolloin tiedän, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja vauvakin on tyytyväisempi. Poika on alkanut hymyillä paljon ja kommunikoida, mikä saa minut paremmalle tuulelle - vauvan hymy on varmasti maailman tarttuvin. Järjestän viikoittain itselleni aikaa mennä pilates-tunnille ja silloin tällöin muutaman tunnin mennäkseni shoppailemaan tai vaikka vain kahvilaan istumaan. Helpottaa tosi paljon saada vähän lomaa pojasta.



En tiedä, vastaako tämä lainkaan tilannettasi, mutta ainakin itselläni asiat ovat parantuneet ajan myötä. Jos olosi on kovin vaikea, kannattaa ilman muuta puhua siitä ensin neuvolassa, ja jos se ei auta, terapeutin kanssa. Uskon (ja tästäkin ketjusta voi päätellä), että itkuisuus on varsin yleistä, eikä sinua mitenkään leimata, jos puhut asiasta.



Kuukautisten alkamisesta en osaa sanoa, mutta itselläni e-pillerit ovat aina aiheuttaneet mielialan vaihteluja ja masentuneisuutta - ensimmäisen kerran niitä kokeillessani luulin tulevani hulluksi, kun en ymmärtänut mistä raivarini johtuivat. Kokeilisin olla ilman niitä.



Valtavasti voimia ja tsemppiä, toivottavasti olosi paranee pian!

Mitä muita oireita siihen liittyy?? Äidilläni on ollut koko elämänsä kilpirauhasen vajaatoimintaa ja tämä kai on perinnöllistä...!? Äidilläni ollut myös masennusta, silloin tällöin todella pahaakin.

Kiitos hirveästi vastauksista. Todennnäköisesti olen vain väsynyt ja yksinäinen, sillä masennuksesta kirjotetut tekstinne olivat " rajumpia" , kun oma oloni. Meillä on ollut vaikea alku ja nyt kun vihdoin ollaan päästy kotiin sairaalasta, tyttö on ollut yli 3viikkoa flunssassa ja nukkunut huonosti. Ja menkatkin käynnissä..

Luojan kiitos, mieheni tarjoutuu usein hoitamaan tytärtämme ja ottaa vauvan mukan esim harrastuksiinsa ihan vaan että saan nukuttua. Kun vaan muistaisi aina kertoa miehellenikin, kuinka paljon se omaa oloani parantaa. Olemme jopa keskustelleet muutosta takaisin minun kotipaikkakunnalleni, mutta sitä tuskin koskaan toteutamme. minulla on myös läheinen sisko jolla on kymmenen päivää nuorempi tyttö ja hänen kanssaan soitellaan usein ja voi purkaa kaiken maan ja taivaan välillä.

Näin kun taas ajattelee, ei minulla pitäisi ainakaan olla mitään hätää! Minulle voi lähettää sähköpostia ja se varmasti piristäisi välillä yksinäisiä päiviäni. Osotteeni oli aikaismmassa viestissäni.



ja vielä jos siitä kilpirauhas-jutusta kirjotatte vielä..??

Oireita väsymys, ihon kuivuminen, lihominen, saamattomuus, muistin heikkeneminen mm. ja paljon muita. Katso lisää vaikka www.kilpirauhas.info. Mullakin tässä perinnöllinen tausta, äidin kautta.

Minä olen kanssa muuttanut uudelle paikkakunalle reilu puolivuotta sitten miehen perässä...sukulaiset ja kaverit jäivät reilu 250km päähän mutta onneksi yhden kaverin tunsin entuudestaan...olen kanssa hirveen sosiaalinen ihminen mutta tosiaan pienellä paikkakunalla on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin moikkailu tuttuja kyllä on. Nyt meillä on reilu 3kk ikäinen tyttö ja välillä tuntuu ettei elämässä ole muuta kuin lapsi ja mies. Onneksi hän mielellään hoitaa lasta varsinkin viikonloppuisin kun ei ole töissä. Meidän tyttö on iloinen ja nauravainen lapsi ja siitä saa kyllä voimaa arkeen. mutta kavereita kaipaan ympärilleni...kaippa niitä kavereita jossain vaiheessa saa kun lapsi vähän kasvaa ja sitten kun löytää töitä.