Muita " rakentajan leskiä" eli äippiä, joiden mies rakentaa?

lohduttavaa luettavaa että löytyy kohtalotovereita.



Meillä mies myös tekee päivätyönsä lisäksi meille kotia, tehnyt jo yli vuoden ja nyt piakkoin pitäisi päästä jo omaan kotiin. Ehkä viimeistään 3kk:den päästä.



Lapsia meillä on poika 9v. tyttö 6kk.

Helppoa ei tosiaan ole olla " yksinhuoltajana" .

Asutaan vielä kaikenkukkaraksi miehen vanhempien luona,

isovanhemmista ei ole paljoakaan apua, heillä itsellä on niin paljon puuhaa ja tekemistä.



Mieheni on onneksi sen luonteinen ettei herkästi hermostu ja ihmeen hyvin on jaksanut rakentaa (ja päälle kuunnella mun natinatkin).



Kuopuksen odotusajan voin todella huonosti ja hänen synnyttyään olen olen tosi väsynyt. Eli mies on tehnyt lähes kaiken yksin.



Nostan kyllä hattua miehelleni.



Onnea matkaan teille kaikille kanssasisarille.

Tästä koitoksesta kun parisuhde selviää, niin se selviää mistä vain.



-Z-

Meillä on onneksi rakennusaika ohitse ja en muistele sitä lämmöllä. Sitä kesti melkein puolitoista vuotta, kun itse mies teki enimmäkseen kaiken itse. Tämän ajan sisällä syntyi toinen lapsi ja minä sairastuin vakavasti. Kävin aina välillä ottamassa solumyrkkyjä sairaalassa ja lepäsin niiden jälkeen yhden päivän. Välillä olin niin väsynyt etten jaksanut kuin tuijottaa eteeni, puhumattakaan siitä että huoli terveydestä oli kova.



Onneksi sain välillä apua sukulaisilta/ kaupungilta. Mutta enimmäkseen yksin piti selvitä. Mutta eipä siinä auttanut kuin yrittää jaksaa. Ja nyt siis asutaan uudessa kodissa ja sairautenikin onneksi parani aikaa myöten.



Jaksamisia vaan kaikille rakentajille. Kyllä se talo joskus valmistuu, vaikka välillä ottaa koville.

Meillä mies on sellainen " touhuaja" , joka remppailee ja laittelee koko ajan jotakin. Hommia isossa talossa riittää, mutta minua pienen lapsen kanssa kyllä välillä ottaa päähän ja lujaa! Olen omista harrastuksistani saanut luopua aikalailla täysin, vaikka ennen raskautta olevinaan nämä asiat käytiin läpi ja puhuttiin kuinka tärkeää oma aika on molemmille. Nyt tämä oma aika tuntuukin koskevan vain miestä. Totta on, että tekee paljon meidän kaikkien hyväksi noita rakennus/remppahommia, mutta tekeminen venähtää usein niin, että ns. yhteistä aikaa perheenä meillä ei juurikaan ole. Minua toisaalta loukkaa se, että mies ei arvosta minua ja lasta niin paljon, että haluaisi kanssamme viettää ns. laatuaikaa ja toisaalta en viitsisi " nalkuttaakaan" kun tekee kuitenkin todella paljon meidän hyväksi. Minusta tuntuu, että olen " töissä" 24H/7päivänä viikossa, ja vaikka kuinka ihanaa on lapsen kanssa olla, niin vapaatakin tarvitsisin. Nyt tämä purkaus, kun taas tänäänkin ollaan lapsen kanssa " saatu" olla aamusta asti kaksin, kun mies touhuaa jotain tuolla kaverinsa kanssa pajassaan. Tylsää...

Hei vaan,



Kirjoitan vaikka olemmekin asuneet uudessa kodissa jo yli vuoden - silti on jollakin lailla raksa koko ajan vielä kesken. Pitää laittaa pihaa, tehdä autokatosta, maalata, kivetä, tehdä kaiteita...eli meillä ainakaan se ei loppunut siihen! Toki on sanottava, että talvi kului aika lailla ilman raksaa niin että normaaliakin elämää tässä on ollut jo pitkään. Ensimmäinen aamu kun herättiin yhdessä omassa kodissa, nelivuotias poikamme sanoi: ISKÄ! Mitä sinä oikeen aiot TEHDÄ koko päivän? :-D Eli oli niin omituista kun iskä oli kotona, samoin minusta. Oli kummallista kun ei ollutkaan enää yksin, vaan mies jopa leikki lasten kanssa. Eli lopussa kiitos odottaa: uudessa kodissa on juuri niin ihanaa kuin kuvittelimmekin, joskus jopa ihanampaa.



Minä asuin ison koiran ja kahden lapsen kanssa 52-neliöisessä kaksiossa raksa-ajan ilman autoa ja lähistöllä asuvia tuttuja. Välillä tuntui että tulen hulluksi kun en näe ketään enkä koskaan pääse mihinkään, en mi-hin-kään. Onneksi sunnuntaisin joskus mies oli koko päivän kotona ja minä raksalla (mm. maalasin koko talon sisältäpäin, siivosin, järjestelin jne.), se helpotti tosi paljon. Joskus vietiin mummolaan lapset koko päiväksi ja oltiin raksalla yhdessä. Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että tuo raksavuosi silti vei meiltä jotain, jonkinlaisen läheisyyden minun ja miehen välillä. Mies myös väittää, ettei ole enää pojan kanssa niin läheinen kuin ennen. Meillä menee kyllä hyvin, mutta ehkä siinä jonkinlaista erkanemista tapahtui kun vuoden pärjäsin oikeastaan kokonaan ilman miestä ja hän ilman meitä.



En enää koskaan alkaisi, tai ainakin mun pitäis olla töissä että jaksaisin. Ja lisäksi ehdottomasti auto käytössä, se vankilan tunne oli aika ahdistava.



Silti vaikka en enää siihen alkaisi, niin kieltämättä se fiilis on mahtava kun saa pakkaspäivänä tulla perjantaina omaan kotiin ja laittaa lasten kanssa takkaan tulen ja pelata sen loimussa Afrikan tähteä. :-)



Jaksakaa, koittakaa nähdä tulevaan! Minulla helpotti jonkin verran kun luin " älykkäitä" kirjoja, maailmankirjallisuuden klassikoita. Antoi fiiliksen, etten ole ihan pöljäksi muuttumassa...ja tietysti ajallinen etäännyttäminen ajasta. Silti viimeiset kaksi viikkoa itkin joka päivä väsymystäni suihkussa, ei olisi mennyt enää yhtään ainoaa päivää. Muuttopäivä oli elämäni yksi riemukkaimmista! :-)

meillä oli vielä pari kuukautta sitten sama tilanne, nyt ollaan jo onneksi päästy muuttamaan uuteen kotiin eli elämäntilanne on helpottunut huomattavasti. Me käymme molemmat töissä, eli lapsi päivähoidossa, mutta illat ja viikonloput mies rakensi ja minä hoidin kodin ja lapsen. Ymmärrän tunteesi hyvin, se oli tosi rankkaa välillä! Väsyneenä helpotti vain ajatus siitä, että rakentaminen ei kestä ikuisesti ja lopussa kiitos seisoo! Välillä myös tietoisesti oikaisimme kilpailuttamisessa ja materiaalivalinnoissa, esim. saunan paneelit ja lauteet on mies itse valinnut ja portaat olen minä valinnut kysymättä mieheltä (toki sovimme että näin toimitaan - hän hoiti toiset tilaukset ja minä toiset). Jos olisimme joka asiaa pohtineet yhdessä, niin rakentaisimme varmaan vielä ensi kesänä kun yhteistä säveltä ei olisi löytynyt : ) Lopputulokseen olemme tosi tyytyväisiä. Koittakaa jaksaa, kun talo on valmis niin huomaatte että se on kaiken vaivan arvoinen!

Taisin johonkin toiseen viestiin vastatakin aiheesta.



Mies on nytkin raksalla. Me aloitettiin rakentaminen viime kesänä, joten onneksi ollaan jo voiton puolella. Tavoitteena olisi päästä muuttamaan viimeistään heinäkuussa.



Lapsia meillä on kolme. Nuorin on ihan vauva vielä, joten kyllä täällä kotona säpinää riittää. Eikä ole helppoa kyllä aina, raskasta aikaa tämä yh-äitinä oleminen. Ja pinna on välillä todella tiukalla lasten kanssa. Ja kaipaan todella paljon perheen yhteisiä touhuja. Nyt kun harvoin saan omaa aikaa, niin sitten todella lähden pois kotoa ilman lapsia, että pääsen vähän tuulettumaan. Haluaisin aloittaa jonkun harrastuksenkin, mutta täytyy odottaa syksyyn, että siihen pystyn.



Keväinen keli on piristänyt minua todella paljon. Ihanaa kun illat alkavat olla valoisampia. Talvi onkin ollut todella raskas.



Voimaa sinnekin. Sitä tarvitaan tässä osassa.

Heippa.



Täällä yksi samassa tilanteessa oleva. Meillä myös kolme lasta vanhin eskarissa, 5- vuotias ja puoli-vuotias. Välillä tuntuu tosi rankalta, omaa aikaa kun ei ole ja kaiken saa hoitaa yksin. Ennen vauvan syntymää, lähdin yksin kauppaan, kun en jaksanut käydä siellä lasten kanssa. Nyt kuljen sinne kolmen lapsen kanssa ja yleisillä. Kaikkeen sitä venyy, kun on pakko. Kaikki kotityöt ovat muutenkin kontollani.

Meillä rakentamista on kestänyt päätoimisesti kesastä asti ja aikaisintaan jouluna muutetaan. Välillä ei jaksa nähdä päämäärään asti, toisinaan on valoisampi mieli. Olemme olleet lauantaisin paljon koko perheen voimalla raksalla, vauvan päiväuni aikaan, jotka ennen oli 4-6 tuntia putkeen. Nyt vauva on jonkin aikaa nukkunut päiväunet huonosti, joten en ole jaksanut raahautua raksalle lasten kanssa. Minun henkireikäni on se, että käyn kerran viikossa noin 5 tuntia kerraallaan yksin raksalla ja mies hoitaa lapset. Minulle on ollut tärkeä, että voin osallistua rakennushankkeeseen. Se antaa itsellekin voimia. Olen myös miettinyt, että yritän löytää luotettavan hoitajan, jolle voisi ainakin vauvan jättää 4-5 tunniksi kerran viikkoon, jolloin voisi mennä raksalle. Kyllä siellä löytyy aika paljon hommia, joihin voi itse osallistua. Ja antaa ihmeellisesti voimia jaksaa arkea kotona.

Kotona olen opetellut katsomaan asioita sormien välistä. Tietyn lainen järjestys pitää olla, jo turvallisuussyistä, kun puoli-vuotias ryömii ja tunkee kaiken suuhunsa. Mutta kyllä sitä aika paljon pakollista pyykinpesua, ruuanlaittoa ym. päiviin mahtuu.

Minua surettaa se, ettei minulla ole mahdollisuutta lähteä jonkun lapsen kanssa ihan kaksin jonnekin. Se olisi lapsille tärkeää ja minullekin. Joka paikkaan kuitenkin raahaan kaikki lapset. Yhteinen uintiharrastus on jäänyt, kun en ole vielä rohjennut lähteä yksin kaikkien kolmen kanssa uimahalliin. Isommilla lapsilla on sitten omat harrastukset, johon kuljetan.

Täytyy vain muistaa, että tämä on väliaikainen elämän vaihe, joka on läpikäytävä, jos oman kodin haluamme. Normaalioloissa mieheni osallistuu paljon kodin töihin ja lastenhoitoon. Sitä päivää odotan, kun elämme taas " normaaliloloissa" . Kysyin kerran lapsilta, mitä he odottavat eniten uudesta kodista. Siihen kuusi-vuotias vastasi: " sitä että isällä ois meille enemmän aikaa" . Ei ne lapset ihmeempiä kaipaa. Minä ajattelen haavekuvissani, että istumme saunan jälkeen KOKO PERHE tuvan pöydän ääressä ja syömme päivällä leivinuunissa paistettuja rieskoja ja takassa loimuaa tuli. On lämmin ja hyvä olla, vaikka ulkona sataisi koiria.



Voimia teille kaikille raksaleskille.

rakennettiin miehen kans yhdessä ja lapset olivat mummolassa hoidossa ja ehkä kerran viikossa raksalla mukana. Pojat olivat silloin 3v ja 5v. Näin saatiin kaiken kiireen keskellä sitä yhteistä aikaa, jonka avulla selvittiin. Tosin tämä vaati isovanhemmilta äärettömän suurta panostusta.

Meillä 3 lasta: eskarilainen, 5v ja 1v8kk. Rakentaminen nyt kestänyt laskutavasta riippuen 2,5v-1v10kk. Mieheni tekee lähes kaiken rakennuksilla itse. Hänen päivätyönsä on myös epäsäännöllistä(=pitkiä päiviä, päivystyksiäjne). Kyllä tässä on matkalla meinennut usko loppua moneen kertaan ja olen itkien katunut miksi lähdimme vanhasta kodistamme (okt jota olisi voinut laajentaa perheellemme sopivaksi) Miehen kotipaikan kaipuu vain oli niin vahva että annoin periksi, ajattelin että jos hän on sitten onnellinen meillä kaikilla on parempi olla. Ja tietty alkuun se uusi talokin houkutti. Tämä vaan kestää nyt niiiiin kauan..

Tässä välillä on siis kuopus syntynyt, mies teki gradunsa rakentamisen ohella ( se oli roikkunut jo vuosia). Kodin ja lapset hoidan yksin, tosin mies ei ennenkään osallistunut muuten kuin lastan kanssa leikkimällä. Välillä tuntui ettei jaksa kun homma ei etene eikä viitsi toista syytellä että miksi näin hitaasti kun toinen kuitenkin tekee kaikkensa, kuten minäkin. Eniten nyt kaipaa sellaista normaalia perhe-elämää, yhdessä oloa ilman kiirettä ja asioiden jakamista. Mieskin on kai alkanut tajuta mitä menettää kun ei ole arjessa läsnä.

Nyt on jo valoa tunnelin päässä, seiniä tasoitellaan jo... Josko kevään mittaan päästäisiin uuteen kotiin ja tämä aika olisi muisto vain. Toivottavasti aika kultaa ne;) ja talo on niin ihana että voi sanoa että tämä on ollut sen arvoista. Talon rakentamista näin pitkälti omin voimin en voi suositella lapsiperheelle, jollei satu omaamaan superihmeellisiä isovanhempia yms ihmisiä jotka osallistuvat pyöritykseen. Meilläkin niitä on ollut mukana mutta koville ottaa... Nyt toivotaan että saadaan huomiseksi sähköt pelaamaan että saavat yläkerran seinaät tapetointi kuntoon!

Kyllästynyt!! Me rakennamme jo kolmatta taloa. Eka rakennettiin 2002 ja olin raskaana, toinen 2004 ja olin raskaana. Kolmatta aloimme rakentamaan 2006 ja se on vieläkin kesken kun mies ei enää jaksakaan rakentaa... Ja taas olen raskaana. Perhana kun suututtaa että miksi sitten piti aloittaa tämä kolmas kun ei jaksa sitä loppuun tehdä!!!!!!!

Meilläkin 5- ja 1-vuotiaat muksut ja kolmas syntyy toukokuussa. Taloa on rakennettu vasta muutama kuukausi joten muuttopäivästä ei ole vielä tietoa, mies tekee kaiken itse, parin kaverin satunnaisella avustuksella. Olen lasten kanssa kotona, mies on aina töissä tai raksalla. Joskus saattaa tulla jo klo 20 kotiin, useimmiten kuitenkin vasta kun lapset on jo nukkumassa. Vanhempani auttavat tarvittaessa mutta he ovat jo melko iäkkäitä joten en viitsi kumpaakin eläväistä lapsosta jättää koko päiväksi heidän kontolleen jos ei ole pakko. Pakollisiakin menoja on ihan riittävästi, neuvolat ja muut ja vanhempaa täytyy käyttää iltapäiväkerhossa ja jumpassa. Hyvin olen jaksanut, omaksikin yllätyksekseni, raskaudesta huolimatta. Minunkin henkireikiä ovat kirjat ja tietysti netti. Olen myös huomannut että itselle sekä lapsille tulee hyvä mieli kun puuhaan jotain järkevää heidän kanssaan ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Tingin usein siivouksesta ynnä muusta ehtiäkseni tehdä jotain viisivuotiaan kanssa, askarrella tai leipoa tai joskus käymme uimassa kun mummo hoitaa nuorempaa. Tärkeämpää kuin supersiisti koti on hyvä mieli. Siten jaksamme kaikki paremmin näin talvella kun aina ei pääse edes ulos. Jos vain mahdollista ulkoilu on tärkeä jokapäiväinen ohjelmanumero.