avioliitto kriisissä toisen takia
..tai paremminkin sanottuna minu itseni takia. Sori jo tulevat kirjotusvirheet, yritän kirjoittaa tiivistetysti ja nopeasti...
Olemme olleen neljä vuotta yhdessä ja meillä on tytöt 3vuotias ja 1vuotias.
Mieheni on erittäin ihana isä ja aviomies. Viettää aikaa perheen kanssa, mahdollistanut minun iltaopiskelut kolmen vuoden ajan.
Huomio minut myös naisena eikä vain äitinä.
Meillä mies siivoaa ja tekee ruokaa käskemättä siinä missä ´minäkin ja joskus mukavia eleitä kun tehnyt aamupalan minulle kun herään myöhemmin ja ollut lasten kanssa ulkona ym..
Joskus kun luen näistä miehistä jotka eivät ole edes pesseet lapsia kun äiti ollut iltavuorossa ja lapset kipeinä, niin oma mieheni taas lapsen ollessa kipeä vei hänet kylpyyn ja sanoi itsekkin että kipeänä on mukavampi olo kun on puhdas, se kuuluu sairauden hoitoon. Lisäksi mieheni pitää huolta kunnostaan ja ryyppää ehkä pari kolme kertaa vuodessa.
Mutta vaikkakin asiat on hyvin ja minulla ihana perhe, haikailen entisen perään.
Tätä on jatkuntc erostamme asti elikkä noin viisi vuotta. Tämä entinen oli ensimmäinen vakava suhteeni ja asuimme yhdessä pari vuotta.
Silloin sitä vain oli niin nuori ja tyhmä että arjen tullessa kuvioihin erottiin kun ei muutakaan osattu. Tämän viisi vuotta olemme olleet yhteyksissä enemmän tai vähemmän. Kerran yritimme että emme ole missään yhteyksissä kun niinhän ihastuneita neuvotaan. Olimme lähes vuoden tapaamatta ja kun tapasimme oli samat tunteet jäljellä ja voimistuneet siinä määrin että poistuin paikalta jotta mitään ei tapahdu.
Hän myös avoliitossa nykyään, mutta alusta asti sanonut että nainen on hyvä puoliso mutta se jokin on aina puuttunut heidän suhteestaan.
Ollaan myös puhuttu että jos nämä tunteet ovat vielä parinkymmenen vuoden päästä olemassa on kai viisainta silloin antaa niille periksi ja ollaan sitten vanhuus yhdessä.
Minä tein valintani kun halusin lapsia ja en halua omien tunteideni takia erota kun lapsilla ja itsellänikin hyvä.
Minusta on turha puhua lasten parhaasta jos nyt heidät tehtyäni lemppaisin heidän isän ja hyppäisin toisen mukaan. Mutta silti nämä tunteet tätä toista kohtaa piinaavat minua aika ajoin.
Kyse ei siis ole mistään pari kuukautta kestäneestä ihastumisesta työkaveriin tms. .. Joissa on kyse yleensä vain omaan suhteeseen hiipineestä arjesta johon ratkaistuksi haetaan ulkopuolista ihastumisen ja jännityksen tunnetta jolla on tapana kadota.
Meillä on myös entisen kanssa takana yhdessä asumista joten voin todellakin sanoa tuntevani hänet ihmisenä.
Jos löytyy maailmasta edes yksi samaa kokenut tai jotain vastaavaa ja ratkaisun löytänyt, kirjoita.
Tavanomaiset lopeta yhteydenpito- neuvot eivät näytä auttaneen. Ja Tiedän tosiaan myös mikä olisi oikein, joten minulle on turha myöskään toistaa kuinka väärin teen perheelleni, senkin tiedän ja tunnen nahoissani koko ajan.
Kiitos teille jotka jaksoitte lukea. Jos teksti on sekavaa niin on olokin.
Kommentit (9)
Puhut asiaa. Meillä tosiaan on ollut jonkun näköistä huumaa alussa, vaikkakin aika pitkään vastustelin seurustelua, ja tämän seurusteluajankin peuhasin entisen kanssa silloin tällöin kunnes eka lapsi ilmoitti tulostaan (oli molempien toivoma)
Eli voi olla että motiivini seurusteluun oli silloin sopiva mies joka halusi itsekkin lapsia ja tuntui hyvältä isältä mikä on osoittautunutkin oikeaksi arvioksi.
Toisaalta mikä nyt sitten olisi parempi kriteeri puolisoa valittaessa ja ennen kaikkea onko parempaa syytä kun lapset pysyä yhdessä?
Nykyään vaan tuntuu meillä " aikuisilla" olevan se omien halujen ja toiveiden mukana meneminen kovinkin yleistä... (Nyt en puhu sitten mistään alkohoplisti ja väkivalta ym.. suhteista joista pitääkin lähteä juuri lasten takia)
Olen tosiaan miettinyt miksi erosimme aikanaan tämän entisen kanssa. Silloin olin kovin nuori ja minulla oli meneillään irrottautuminen lapsuudenkodista ja jotenkin tuntui että kun muutin suoraan kotoa tämän miehen luo oli pakko erota jotta itsenäistyisin niinkuin sitten kävikin. Tämän jälkeen ei ylpeys antanut periksi aloittaa saman kanssa alusta kun kerran oli erottu.
Olen yrittänyt tosiaan vuoden ajan elää tätä hetkeä ja omaan perheeseen keskittyen.
Parisuhdeterapiaankaan en ole valmis lähemään koska meillä menee kotona hyvin, olemme puhuneet jopa tästä kuten kaikista muistakin asioista ja olemme parhaat ystävät ja seksikin on kaikkea muuta kuin arkista ja nään miehessäni joka päivä ne asiat miksi yhteen menimme.
Mistä ihmeestä siis voi olla kyse?
Voisiko siis mitenkään olla mahdollista että ihminen voisi rakastaa kahta ihmistä? Näin on ollut jo lähes viisi vuotta! Tai sitten tämä toinen tunne on tosiaan vain jotakin seksuaalista.
Toisaalta voidaan myös pohtia sitä mikä on oikein ja väärin. Tästä toisesta olen saanut piristystä nykyiseen suhteeseen ja jos mieheltäni kysyttäisiin se on todellakin tuonut meidän makuuhuonepuuhiin piristystä koska pystyn kanavoimaan syntyneen kiihkon omaan mieheen ja makuuhuoneessa on meno aika ajoin kuin silloin alkuhuumassa mikä on ihanaa. Joten kuinka väärin tälläinen loppupelissä on? Meillä on kuitenkin vain yksi ainokainen elämä.
Täytyykö parisuhteen sitten tuntua jatkuvalta työnteolta? Mielestäni ei.
miuku22:
Parisuhdeterapiaankaan en ole valmis lähemään koska meillä menee kotona hyvin, olemme puhuneet jopa tästä kuten kaikista muistakin asioista ja olemme parhaat ystävät ja seksikin on kaikkea muuta kuin arkista ja nään miehessäni joka päivä ne asiat miksi yhteen menimme.
Mistä ihmeestä siis voi olla kyse?Meillä on kuitenkin vain yksi ainokainen elämä.
Täytyykö parisuhteen sitten tuntua jatkuvalta työnteolta? Mielestäni ei.
minusta tämä kuulostaa aika ristiriitaiselta. yllä kerrot että kaikki ok ja lopussa mainitset että oma parisuhteesi on yhtä työntekoa.
sun kannattaa varmaan selvitellä että mitä oikeastaan tunnet, vai onko tunteet ristiriitaisia kaiken aikaa.
toinen kysymys on vielä sitten se että miten miehesi on ottanut tämän ihastumistiedon. onko hänelle tosiaan ihan ok että olet ihastunut ja valjastat vieraaseen tuntemasi kiihkon kotioloihin? onko miehesi laajemmin puhunut että mitä hän ajattelee koko asiasta?
minä näkinsin että myös miehelläsi on oikeus olla tekemässä päätöksiä tässä asiassa.
mielestäni ihminen menettää siinä vaiheessa oikeuden koheltaa kun lapset on mukana suhteessa. joskushan ero on ihan hyvä ratkaisu (väkivalta sun muut...), mutta ihan normaaleissa suhteissa itse ainakin asettaisin useamman vuoden aikarajan ja sellaisen ehdon että todella itse yritän mieheni kanssa tehdä KAIKKENI avioliiton eteen ennen kuin edes mietin eroa. ja sillä kaikella tarkoitan ehdotonta rehellisyyttä tunteissa, parisuhdeterapiaa, yksilöterapiaa, mikä sitten tuokaan lisätietoa omista motivaatioista ja parisuhteen tilasta ja tarpeista. vaikka ei rakastaisikaan niin aviopuolisolleen sen verran velkaa on että on rehellinen ja antaa hänenkin osallistua avioliittoa koskeviin päätöksiin.
se nyt on ainakin varmaa että jos puolisolta alkaa salata asioita ja tunteitaan niin sitä pikkuhiljaa erkaantuu. myös puolisolla on oikeus tehdä ratkaisuja ja ottaa kantaa siihen että haluaako hän elää ihmisen kanssa joka haikailee toisen perään.
ehkä minä ajattelen hirvittävän " me" -tavalla. mutta ihan oikeasti uskon että se on paras tapa pitää liitto kasassa ja onnellisena.
yksi juttu mikä myös tulee mieleen ovat prinsessaunelmat. siis tämä monille niin tuttu ensirakkaus ja prinssiuljas-haave joka karahtaa kiville kun arki iskee. oma mieli kehittelee fantasiaa jostain harlekiini-rakkaudesta.
vaikka jos sitä hehkuaan oikein suuntaisi ja tekisi töitä niin se prinssi-uljas voikin kuoriutua omasta arkisesta siipasta. se on nimittäin jännä juttu se että jos kohtelet puolisoasi hullaantuneena ja rakastuneena niin yhtä-äkkiä se alkaakin kantaa hedelmää..
no joo. nämä on mun mielipiteitä. jotenkin vaan kuulostaa niin kamalan tutulta tuo tarina ihan hyvästä suhteesta, pikkulapsiarjesta ja jonkun muun haikailusta.
Minusta kuulostaa, että nykyinen suhteesi toimii, sinulla ja miehelläsi menee hyvin ja tämä toinenkin mies on ihan tasapainossa itsensä kanssa. Missä ongelma?
Kyllähän sitä tunteita kokee voimakkaasti moniin suuntiin elämänsä aikana, ei sitä avioliitto tai vaikka kuinkakin suuri sitoutuminen voi estää. Ja välillä nämä tunteet ovat ristiriidassa keskenään. Minusta sinulla näyttävät olevan prioriteetit kunnossa kun olet ja elät nykyisen miehesi kanssa ja tiedostat, että hänen luonaan sinun on hyvä olla.
Uskon kyllä, että kahteen tai useampaankin ihmiseen yhtäaikaa voi olla rakkauden tunteita ja vielä melko yhtäläisissä määrin. Ongelmia saattaa sitten ilmetä niiden tunteiden ja käytännön elämän välillä. Silloin joutuu tekemään inhottavia konkreettisia valintoja, jotka eivät aina pysty olemaan uskollisia kaikille omille ristiriitaisille tunteille. Mutta juuri nämä konkreettiset valinnat paljastavat lopulta niiden takaa löytyvät prioriteetit.
Jos toiseen yhteydenpidon lopettaminen ei toimi, on sinulla nähdäkseni neljä vaihtoehtoa:
1) eroa nykyisestäsi ja mene sen vanhan luokse (tosin tästä olet todennut ettet perheen takia halua..)
2) perusta polyamorinen perhe, jossa sinulla on merkittävä rakkaussuhde kummankin miehen kanssa. (vaatii, että miehet tulevat toimeen keskenään ja että kaikki osapuolet ovat hyväksyneet asian sekä sen, että olet omalta osaltasi valmis antamaan myös miehille vapauden rakastaa muita kuin sinua tasavertaisesti - googlaa polyamoria niin löydät lisätietoja. Tämä on aika uskalias ratkaisu, jossa rikotaan monia normeja, ja se herättää taatusti lähipiirissä paljon pahennusta..)
3) jatka nykyisellään, hyväksy, että sinulla on tunteita molempia miehiä kohtaan ja että olet päätöksesi tehnyt. Vaatii siis, että olet todella päätöksesi tehnyt, muuten kipuilu asian kanssa vain jatkuu.
4) Koita jollain keinolla päästä eroon tunteistasi sitä vanhaa kohtaan, jos se vaaditaan siihen että voit elää perhe-elämääsi rauhassa. Ennen kaikkea tämä vaatii sitä, että luovut ajatuksista tyyliin " sitten 20 vuoden päästä" - ne ovat niitä jotka ruokkivat jännitettänne nyt - ja myönnät itsellesi, että teistä ei exäsi kanssa koskaan voi tulla mitään koska olet naimisissa aivan ihanan miehen ja hyvän isän kanssa ja haluat pysyäkin hänen kanssaan.
Minusta kuulostaa, että ongelmasi saattaisi olla, ettet ole vielä ihan lopullisesti päättänyt, että haluat priorisoida perheen ja nykyisen miehesi? Tähän viittaisi se, että koko suhteen ajan exä on kummitellut taustalla ikäänkuin takaporttina ja " lupauksena paremmasta tulevaisuudesta" . Se selittäisi myös pitkään jatkuneen kipuilun..?
Pohdiskelee normikriittisenä,
-zel
Tilanne on se että annan nyt ajan kulua rauhassa ja tutkiskelen itseäni... rauhassa.
luulen kyllä että olen jo ratkaisun tehnyt oman miehen hyväksi ja perheen mutta siltikin pelkään että menetän jotakin suurta..
Totta on että olen ristiriitaisissa tunteissa, parisuhteen työn teolla tarkoitin sitä kun aina neuvotaan että tee töitä suhteen eteen.
Jotenkin sitä miettii että työn lisäksi sen pitäisi jotenkin toimia myös omalla painollaan (kutsutaan sitä vaikka rakkaudeksi)
Viisaita ajatuksia teillä, olen samaa mieltä.
Teoriassahan nämä asiat ovat pirun helppoja mutta käytännössä eri.
Olen myös huomannut että on pitkälti omasta asenteesta kiinni missä valossa näkee oman siipan eli sitä tunnetta voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta. Tästä olen samaa mieltä ja kokemus on sen osoittanut.
Ehkä tämä on vain joku oma kriisini mikä pitää käydä läpi.
Silloin viimeksi erosit ekasta samalla kuin irroittaudut lapsuudestasi, ja vietit varmaan kivaa ja kiihkeää nuoruutta siinä samalla. Palasit vanhan luokse silloin tällöin vaikka oli jo uusi kuvioissa, eli palasit vähän niinkuin menneisyyteen nauttimaan niistä parhaista paloista. (toivottavasti lapsi tosiaan on isänsä... tuli vaan mieleen)
Kaikkea ei vaan voi saada, jännitystä, vapautta, huolettomuutta, silloin kun on perhe. Itse kaipaan suuresti näitä asioita välillä, tekee oikein fyysisesti kipeää että menetettyä aikaa ei saa takaisin ja sitä huolettomuutta ja aitoa hauskanpitoa. Näen nykyään komeasta exästä unta useinkin, erittäin tuhmia unia, vaikka tässä välissä oli 7 vuoden suhde josta lapsikin. Mutta se oli elämässä muutenkin sellaista viimeistä huoletonta aikaa jossa vaan opiskeltiin ja käytiin töissä, ei ollut vastuuta pienistä lapsista ja yleistä tulevaisuuden suunnittelua, kaikki oli vaan kivaa. Minulla ainakin tämän ajan ja olotilan kaipuu kulminoituu tähän henkilöön, joka tavallaan kruunasi sen ajan. (hyvät säpinät :-) En haluasi olla tämän tyypin kanssa, sillä se suhde ei kestänyt elämää, ja oli syy mikä hyvänsä, niin sinä kumminkin pysyt pohjimmiltasi samana ihmisenä, enkä usko että suhde selviäisi tulevaisuuden haasteita, jotka lasten ja aikuistumisen myötä ovat sen verran vakavampia kuin ne nuoruuden haasteet.
Ehkä voisit miettiä tätä irrotautumisaspektia vielä, että haluatko vielä pitää edes pienen osan sitä nuoruutta, etkä halua astua aikuusuuteen ja perhe-elämän vastuullisuuteen 100% pitämällä näitä tunteita ja haaveita yllä? Kun ajattelit niin että sitten vanhuuden vietätte yhdessä , eli kun taas olet sellaisessa tilanteessa jossa lapset ovat ja aikuisia ja on taas sinun omaa aikaasi....
Minusta ei ehkä ole apua, mutta voin jakaa oman kokemukseni, koska siinä on jotain samansuuntaisia piirteitä.
Olemme olleet mieheni kanssa reilun kolme vuotta yhdessä. Muutimme yhteen pari vuotta sitten, minä suoraan lapsuuden kotoa (mies oli ehtinyt elää itsenäistä elämää muutaman vuoden). Suhteessamme ei todellakaan ollut silloin (eikä ole nytkään) mitään vialla, päinvastoin, mutta ensimmäinen yhteisessä taloudessa eletty vuosi oli rankka! Koin, että jäin paitsi siitä vaiheesta, jolloin saisin elää itsekkäästi vain itseäni varten ja vastata asioistani ainoastaan itselleni (ts. saisin itsenäistyä). Tämä vaihe kesti n. puoli vuotta, jonka aikana ehdin useaan otteeseen ihastua suhteemme ulkopuolisiin henkilöihin (viemättä juttuja kuitenkaan eteenpäin).
En tiedä, mitä lopulta tapahtui, mutta kriisi vain meni ohi. Ehkä minä vain hyväksyin, että en tule kokemaan itsenäistä/itsekästä elämää. Tuon kriisin aikana mietimme jopa erilleen muuttoa (jotta minä olisin saanut rillutella...) mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se olisi ollut kaikkea muuta kuin hyvä ratkaisu! Olin vain niin ahdistunut tuolloin ja minun oloni ja touhuni vaikuttivat myös suhteeseemme ja mieheeni.
Nykyään olemme naimisissa. Olemme erittäin onnellisia ja NYT tiedän, että olisin katunut lopun ikää, jos olisin itsenäistymiskriisin aikana eronnut rakkaastani. En pysty auttamaan sinua, mutta voin puhua omasta puolestani, että aika teki tehtävänsä. Tuon ajanjakson jälkeen en ole kertaakaan ihastunut ulkopuolisiin henkilöihin enkä kaipaa mitään muuta kuin oman mieheni rinnalleni! En myöskään enää haikaile itsenäisen/itsekkään elämän perään, kun osaan nauttia siitä, mitä minulla on kädessäni; kultainen mies ja lapsi!
Toivottavasti sinäkin opit nauttimaan siitä, mitä sinulla NYT on kädessäsi. Voi olla, että sinulla on tunteita exääsi kohtaan loppuikäsi, mutta annatko sen tulla esteeksi onnelliselle perhe-elämälle? Mieti, muuttuisiko elämäsi paremmaksi, jos palaist exäsi kanssa yhteen, vai liittyvätkö tunteesi siihen, että haaveilet vielä " entisestä elämästäsi" ? Minä haaveilin niin kovasti itsenäisestä elämästä, että olin pilata elämäni tärkeimmän suhteen. Kun tajusin, että elämäni tuskin muuttuisi paremmaksi, jos vaikka saisinkin hetken elää vain itseäni varten, kriisikin alkoi laueta. Nyt kun katson miestäni, tulee vilunväreitä, kun ajattelen, että joskus olin valmis heittämään tuon kaiken menemään omien itsekkäiden halujeni tieltä.
Monet ovat antaneet hyviä neuvoja täällä, toivottavasti osaat käyttää niitä hyväksesi etkä tee jotain sellaista, mitä katuisit vielä enemmän, kuin sitä, että erosit aikanaan exästäsi!
Jos silloin ette kestäneet arjen kuvioita yhdessä niin miten sitten nyt?!
Eikä kannata kuvitella että nyt " vanhempana ja viisaampana" asiat olisivat jotenkin toisin, hyvin harva ihminen oikeasti muuttuu vuosien kuluessa. Se perusluonne siellä alla on ja pysyy.
Sinun kannattaa todella syvällisesti pohtia, mitä oikein haluat elämältäsi. Uskon että tiedät kyllä itse oikean vastauksen kysymykseesi. Silloin kun erosit exästäsi, sinulla oli siihen joku syy. Muistele sitä. Silloin kun aloit seurustella nykyisen miehesi kanssa, siihenkin oli joku syy. Ajattele sitä. Pohdi miksi olet valinnut tällä tavalla. Takuulla jokainen naimisissa oleva joskus ihastuu toiseen. Tunteet tulevat, olevat ja menevät. Tärkeintä on se että toimii oikein.
Ota järki käteen. Sinulla on ihana oma perhe. Nauti siitä. Lopeta yhteydenpito exään. Tunteet haalenevat ajastaan itsestään kun niitä ei ruoki. Uso se!
teillä on lapsia siinä kuviossa mukana. valitettava juttu. tietääkö miehesi tästä jutusta?
mun mielestä ainut vastuullinen ja myös puolisoasi kunnioittava teko olisi pistää homma katki ihastuksen kanssa, kertoa omalle miehelle tästä ihastuksesta ja lähteä sen oman puolison kanssa parisuhdeterapiaan tms löytämään niitä ihania fiiliksia omasta suhteesta. ihan oikeesti. kai teillä nyt jotain huumaa alussa on ollut?
ekan kanssa erositte kun arki oli tylsää. Huomaatko että olet tekemässä ihan saman mokan nyt uudelleen? mietit suhteen lopettamista kun se ei ihan vastaa odotuksia vaan on arkista. oletko kehitellyt jonkun ihanan mielikuva siitä ihastuksen kanssa menneestä suhteesta? etkös hänenkin kanssaan eronnut jostain syystä? lopeta ihan oikeesti menneisyydessä eläminen. sun elämäsi on tässä ja nyt. sulla on hyvä mies ja lapset ja perhe. tee töitä perheesi eteen! tee töitä suhteesi eteen!