Minne ystävät hävisivät?
Alkoi taas niin harmittaa että ajattelin tänne purkaa sydäntäni.
Olen kaveriporukasta ensimmäinen joka odottaa. Muilla ei taida lapset kuulua ihan lähiajan suunnitelmiin.
Toinen parhaista ystävistäni on etääntynyt minusta tosi paljon. Se oli kyllä arvattavaakin, mutta silti tosi surullista. Kaveri nimittäin on neitsyt eikä ole koskaan edes seurustellut kenenkään kanssa. Kyseessä ei ole mikään uskovainen tai muutenkaan kovin aattellinen ihminen. Jotenkin siinä vaan on käynyt niin. Ja ymmärrän kyllä että hänen on vaikea tässä iässä (24v.) ruveta ensimmäistä kertaa " poikiin" tutustumaankin. Mutta ei se ole minun vikani.
Toinen parhaista kavereistani on aina ollut muutenkin sellainen poikatyttö ja julistanut kaikille että hän ei ainakaan lapsia hanki. Kyseisellä kaverilla on ihan sairaalloiset synnytyspelot.
Mulla on ollut vauvakuume jo jonkin aikaa, mutta päätin hoitaa ensin opiskelut alta pois. Kun sitten oltiin oltu muutama kuukausi ilman ehkäisyä ja tärppäsi ilman sen kummempaa yrittämistä olin ihan onnesta sekaisin. Välillä tässä on kärsitty pahoinvoinnista ja monesta muusta pienestä vaivasta. Nyt (rv23) huomaan pikkuhiljaa näiden pienten vaivojen kadonneen ja olen täynnä energiaa. Tekisi myös mieleni esitellä pientä masukumpuani ihan kaikille. Olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, mutta huomaan jääneeni muiden jutuista hieman sivuun. Tietenkin on luonnollista että omat ajatukset pyörivät vain omassa raskaudessa. Ensimmäistä kertaa sisälläni kasvaa joku muukin.
Mutta kavereiden asenne ja kommentit tuntuvat välillä vähän kohtuuttomilta. Tämä neitsyt kaveri on erittäin katkera siitä että meille on tulossa elävä todiste siitä että olemme harrastaneet seksiä kun hän taas ei ole ollut minkäänlaisessa lähikontaktissa vastakkaiseen sukupuoleen. Toisaalta ymmärrän että hänestäkin varmaan tuntuu pahalta, mutta ei olisi silti tullut mieleenkään ottaa kaveria mukaan parisuhdekeskusteluun aiheesta " koska on meille oikea aika hankkia lapsia" . Olen mielestäni huomioinut tätä kaveria kaikin mahdollisin tavoin. Kerroin raskaudesta tosi ajoissa kun ajattelin että hänellä on enemmän aikaa sulatella asiaa. Ja varmistin samalla että tieto tulee varmasti minulta eikä mistään puskaradiosta. Sen jälkeen olen hieman hillinnyt itseäni tämän kaverin seurassa. Ollaan kyllä vauvasta ja raskaudesta puhuttu, mutta vain jos on tuntunut siltä että se on ok kaverillekin. Eli ihan kaikkia asioita en ole ollut hehkuttamassa enkä ensimmäisenä ultrakuvia esittelemässä.
Tämä toinen kaveri taas totesi jo jonkin aikaa ennen kun oltiin edes jätetty ehkäisyä pois että jos ja kun joskus olen raskaana niin hän haluaisi osallistua raskausaikana mahdollisimman paljon kaikkeen. Lähinnä hillitäkseen näitä omia pelkojaan. Alkuraskaus menikin ihan ok kun mitään ei näkynyt päälle päin. Kaveri kyseli uteliaana tuntuuko mitään ja oli todellinen ystävä niinä vaikempina hetkinä kun elin täysin pää vessanpöntössä. Nyt kun minulle on ilmestynyt pieni vatsakumpu kaverin asenne on muuttunut täysin. Tässä muutama päivä sitten loukkaannuin todella pahasti kun kaveri totesi päin naamaa paljaasta mahastani että " musta toi on kuvottava" . Kaikkia ei varmaan viehätä pieni sievä vauvamasu niin kuin minua, mutta minun mahassani ei vielä ole yhtään raskausarpea eikä mitään muutakaan oikeasti ällöttävän näköistä. Olin varmaan tuolla hetkellä niin järkyttynyt että sain kaiken pidettyä sisälläni, mutta jälkikäteen tuli itku.
En tiedä ottaako tästä tekstistä kukaan mitään selvää. Mutta vaikka kukaan ei jaksaisi lukea koko juttua niin jo kirjoittaminen on keventänyt oloani.
Kommentit (10)
...nauti raskaudestasi ja onnea tulevasta perheenlisäyksestä...:)
Nojo on ihme kavereita ihmisillä! Oliskohan sillä neitsyt ystävällä jotakin ongelmia kun on mustasukkainen kaverilla vauvasta ja siitä että toinen harrastaa seksiä?!
Kannattais varmaan tehdä sille omalle elämälleen jotakin sanon minä.
Kuule aloittaja, elä sinä omaa elämääsi ja hanki uusia ystäviä vaikka äityispalstoilta tai neuvolasta tai jostain. Ei tollaset " ystävät" ole ystävyyden arvoisia. KAIKILLA on oma elämä ja jokainen on vastuussa OMASTA elämästään eikä kenenkään muun. Ei sun tartte selitellä tai antaa aikaa tottumiseen. Se on ja sillä siisti. se on TEIDÄN elämä! :)
Tsemppiä!
Olin itse kaveripiiristä se viimeinen, joka löysi miehen ja perusti perheen. Kaverit yksitellen alkoivat perhettä perustaa, ja odotusajan keskustelut kääntyivät järjestään tämän yhden navan ympärille. Kyllähän sen näin jälkeenpäin ymmärtää, kun mieli ja keho on semmoisessa myllerryksessä, mutta lapsettomana (ja miehettömänä) minulle tuli ainakin semmoinen olo, että kaveruus heitettiin ikkunasta ulos. Ei ehditty kysellä mun kuulumisiani, kun piti kertoa miten viimeisin neuvolakäynti meni ja montako kertaa aamulla oksennettiin. Ja jossakin välissä tuli semmoinen tunne, että yhteyttä pidettiin yllä vain säälistä: " kun tuolla reppanalla ei edes miestä ole"
Sen kerran kun odottajien taholta tuli mitään merkkiä kiinnostuksesta mun kuulumisieni suhteen, niin haluttiin vain tietää, joko olen löytänyt itselleni jonkun kivan miehen...
Tällä hetkellä minkäkin elän perhe-elämää, samoin moni sellainen ystäväni, jonka olen tuntenut jo vuosien takaa. Lasten myötä olen saanut myös paljon ihan uusia ystäviä ja kavereita.
Ennen esikoisen syntymää kävin läpi lapsettomuuskriisiä (ts. kärsin lapsettomuudesta). Raskaana olevien ja vauvan saaneiden tapaaminen oli raskasta, loppupäivä meni usein itkuksi ja itsesääliksi. Eihän se tietenkään onestaan nauttivien ystävieni vika ollut (ja ehkäpä joku heistäkin oli onneaan kauan joutunut odottamaan, näistä ei aina puhuta ääneen, kun ovat niin kipeitä asioita), mutta minulle nuo tapaamiset olivat niin raskaita, että aloin pikkuhiljaa välttelemään niitä. Oma tuska aina moninkertaistui toisten onnea seuratessani.
Nyt, kun olen itsekin päässyt tähän " mammakerhoon" , niin ystävyyssuhtet kukoistavat taas.
Itselläni kävi vähän toisin. Paras kaverini sai viime huhtikuussa esikoisensa. Ja olisin halunnut olla enemmän tekemisissä myös juuri raskausaikana ja tietenkin vauvan syntymän jälkeen. Tarjouduin antamaan apua ja lapsenvahdiksi ym. Nyt on kohta vuosi mennyt, eikä minkäälainen apu ole kelvannut. En ole kertaakaan hoitanut lasta, kun hän ei uskalla antaa sitä hoitoon. Loukkaannuin siitä, koska opiskelen hoitoalaa ja olen hoitanut serkkujani kun he olivat ihan pieniä. Ihmettelen miksei hän halua apuani?
Taitaa olla kateellinen siitä, kun voin itse vielä mennä ja tulla mieheni kanssa niin kuin haluan. ei tarvitse ottaa lasta vielä huomioon. Tietenkin hän kieltää olevansa kateellinen meille, mutta silti kertoilee kun on niin rankkaa lapsen kanssa ym. En voi käsittää.....
Ajelin yks päivä töistä kotiin ja ajattelin et soittasko jollekin kaverille ja menis vaikka kahville . Mut ei ollu kenelle soittaa , miten ihmeessä ystävät on kadonnu ?
Minulle kävi aikoinaan aivan samoin (kun itsellä ei vielä ollut lapsia). Olisin mielelläni hoitanut ystäväni lasta, mutta ei millään. Ja samoin kuitenkin koko ajan oli selvää minullekin, että lapsen kanssa oli rankkaa.
Ja monta vuotta sen jälkeen selvisi, että hänellä oli synnytyksen jälkeinen masennus (vasta kun toisenkin lapsen jälkeen oli masentunut) :(.
Se on vaan niin harmi, että masennukseen on äärettömän vaikea päästä käsiksi, kun äideillä on niin kova tarve olla " onnellisia" vaikka väkisin lapsen syntymän jälkeen. Itse sitten pelkäsin kovasti etukäteen (esikoista odottaessani) juuri masennusta, koska sitä ei juurikaan voi estää vaikka kuinka haluaisi.
Itse olen melko varma myös hänen masennuksestaan. Kaikki merkit viittaa siihen, että sitä on ja aika pahastikin jo. Suoraan en ole kysynyt, mutta merkit tiedän ja olen melko varma masennuksestaan. Eikä hän sitä myöntäisi vaikka kysyisin... =( Sääli vain kun purkaa tuskansa minuun, kun haluaisi auttaa häntä. Ehkä hän ei siksi halua sitä myöntää minulle eikä itselleen, koska olen hoitotyön opiskelija ja hän pelkää tavallaan siksi kertoa. Ja tietenkin sitä että en osaa nähdä hänen tilannettansa, koska minulla ei ole vielä lapsia. Mutta järkeä ja tietoa minultakin näihin asioihin löytyy. Ja haluan vain auttaa ystävää hädässä....
eli kaikki ystävät ovat kadonneet. Mieheni käy usein kahvilla(joskus pari kertaa päivässsä) kavereidensa kanssa. Mutta mulla ei oo ketään kelle vois soittaa ja pyytää lähtemään kahville...
Surullista, kun täällä päin ei oo edes mitään paikkaa johon vois mennä muita äitejä katsomaan. mistä muut löytää äiti kavereita? ku netistäkään ei löydy...
Ihan ekaks... juu kyllä tommosesta " musta toi on kuvottava" -kommentista saa kyllä loukkaantuakin... Ehkäpä ystäväsi on kateellinen elämäntilanteestasi tai sitten muuten vaan katkera...
Omasta kokemuksestani sen verran... mulla on ainakin lähes koko ystäväpiiri uusiutunut lasten tulon jälkeen... meillä tällä hetkellä tyttö 1v5kk ja kohta poikavauva... Jos jotain olen omista kokemuksistani oppinut, niin vanhoihin kavereihin ei kannata jäädä roikkumaan...
Oma lapsuudenystäväni totesi kun rupesin esikoista odottamaan, että hän ei halua nähdä minua yh-äitinä ja että hänestä mieheni ei ole hyvä isäksi... niin ja mainitsi vielä että hän ei itse voisi huolehtia lapsista kun ei osaa huolehtia itsestään edes... että näin...
Kovin erikoinen näkemys entisellä ystävälläni, mieheni on erittäin hyvä isä lapselleni ja aivan varmasti tulevalle vauvallemme... ja elämme hyvässä avioliitossa, että kovinpa minäkin ihmettelen ystäväni ero puheita...
Itse olen miettinyt asiat niin, että ihmiset muuttuu ja ajat muuttuu... kaikki eivät halua elämältä samoja asioita... Tosin sitä en tajua miksi eri elämäntilanteet ajaa vanhat ihmissuhteet erilleen... se on kait sitten jokaisen omasta pääkopasta/ valinnasta kiinni. Minä jaksoin aikani yrittää korjata välejä ystäviini, mutta koska se oli hyvinkin yksipuolista niin luovutin...ei se kannata...
huh..tulipa sekava selostus... mutta näin meillä...