Toraisa 3,5 -vuotias.
Tytön kanssa oleminen vie multa hermot. En tiedä, mikä se on, mutta nyt on ollut tosi hankalaa tytön kanssa. Hakee riidan aihetta pienimmästäkin, on herkkä suuttumaan, suuttuu jos en ymmärrä jotain mitä hän tarkoittaa tai jos jokin asia ei suju tismalleen hänen käsikirjoituksensa mukaisesti. Lisäksi on yhtäkkiä tajuttoman kuriton, ei kuuntele mitä sanon, ei tottele, pistää hanttiin tosi paljon. Ihan älyttömän rasittavaa.
Mikä eteen? Itsellä pinna kireällä jo valmiiksi ja tuntuu, että olen alkanut " siloitella tietä" tytön kanssa ollessani ja tullut varovaiseksi, jotta hän ei suuttuisi. Suuttuminen on nimittäin aika rajua, kirkumista, " sä oot tyhmä" -huutoja, läpsimisen yritystä... pahimmillaan yrittää purra minua ja itseään, kirkuu ja pihisee ja murisee ihan naama punaisena. No ei yleensä mene niin rajuksi, ja tiedänhän minä että suuttuminen kuuluu lapsenkin elämään, mutta nykyään tuntuu, että lapsi ei kerta kaikkiaan voi sietää minua, että olen hänelle pelkkä inhotus ja että hänen pinnansa palaa tosi pienestä ja sitten hän kiihtyy nollasta sataan sormen napsautuksesta ja sitten taas huuto raikuu. Sitä on mielestäni tosi rasittava kuunnella ja inhoan hänen kanssaan riitelyä, vaikka oma pinnani säilyisikin (ja ainahan se ei edes säily).
Looginen kysymyshän tässä kohdassa olisi se, että no mitä minä teen kun hän suuttuu, miten reagoin ja hoidan ne tilanteet. Mutta olen jotenkin avuton tässä asiassa, enkä tiedä miten pitäisi suhtautua. Olen myös vähän yllättynyt, muutos tuntuu yhtäkkiseltä. Luulin että uhmaikä olisi jo helpottanut. Sitäpaitsi hän on tähän asti ollut tottelevainen, nyt ei ole, pilailee vain kustannuksellani. Tuntuu, että keinoni ratkaista konfliktit ovat vääriä mutta en keksi uusiakaan, toimivampia. Tai sitten toivon liikoja, ehkä hänen nyt vaan pitää jonkun kehityksen kiemuran takia olla kiukkuinen. Mutta mitä pitäisi tehdä, kun lapsi ihan selvästi haastaa riitaa?
Vertaistuki on aina tarpeen kun lapsen kanssa takkuaa, eli jos jollain on ollut samanlaista, niin olisi kiva kuulla. Tai muutenkin vinkkejä pienen lapsen kanssa " riitelyyn" .
Vielä yksi asia: tuntuuko teistä siltä, että mitä enemmän lapsi kasvaa (ok, omani on kasvanut vasta vähän yli kolmivuotiaaksi mutta kuitenkin...) hän pystyy loukkaamaan teitä pahemmin? Jotenkin itselläni ainakin hänen suuttumuksensa mua kohtaan tuntuu nyt paljon henkilökohtaisemmalta kuin vielä vuosi sitten. Jaa' a, saa nähdä miten kestän hänen murrosikänsä tätä menoa kun nyt jo jatkuva tyhmäksi haukkuminen kirpaisee.
Pitäisi kai asettua enemmän lapsen yläpuolelle ja olla menemättä mukaan kiukkuamiseen, mutta miten?
Kommentit (15)
se jo helpotti, että joku toinenkin on pelännyt tuota, että " kohta se huutaa" . Varmaan tuosta voi olla kiinni se, minkä mä nyt itse tässä voin tehdä.
Meillä tyttö on sellainen, että ei juuri milloinkaan räyhää julkisilla paikoilla vaan lähes ainoastaan kotona. Mutta kun ei aina voi olla poissa kotoakaan... :D
Jos jollain olisi vielä ajatuksia. Luin tuota raivari-ketjua, niitäkin esiintyy mutta sellainen yleinen pahantuulisuus ja kiukkuisuus ja tottelemattomuus on tässä enemmän hätänä.
Meillä on kohta 3-vuotias lapsi, joka on koko ikänsä ollut todella tempperamenttinen. Eli kiukkuitkua olen kuunnellut paljon. Viimeaikoina kiukku on vaan voimistunut ja on tuntunut että lapsi on kokoajan pahalla päällä. Yleensä kyllä kiukuttelee vaan kotona, eikä julkisilla paikoilla, ainakaan vielä.
Viikonloppuna mietittiin miehen kanssa missä ollaan menty vikaan. Päätettiin sitten tiukentaa otetta lapsen kanssa, ei anneta periksi missään ja pidetään entistä tiukemmin rutiineista kiinni. (Meillä takana on varmasti myös mustasukkaisuutta, kun on pienempi sisarus myös, eli entistä enemmän yritetään antaa huomiota ja kehua, kun tekee jotakin hyvin.) Ja se auttoi heti! Eilisen aamupäivän lapsi vielä rähisi, mutta kun pysyin tiukkana ja tyynenä, niin homma alkoi toimimaan. Kai lapsi huomasi, että kärttyily ei kannata.
Olen siis edellisen kanssa samoilla linjoilla. Toivottavasti auttaa teillä. Itse olen huomannut, että tyynenä pysyminen on tosi tärkeää, välillä vaan älyttömän vaikeaa... Voimia!
Kyllä lapselle saa suttua ihan kunnolla jos tekee jotain tosi tyhmää. Meillä on räjähdetty kunnolla jos lapsi puree meitä vanhempia tai sisaruksia. Meilä niin EI saa eikä TEHDÄ. Voin sanoa suoraan että huudan niin että talo raikaa ja jokainen lapsita on ymmärtänyt että raja menee tasan siinnä että toisia ei vahingoiteta. Itseään saa purra. Tuskin itseään uskaltaa tai pystyy puremaan niin että sattuu oikeasti. Meillä kukaan ei ole purrut itseään mutta poika pienenä hakkasi usein päätään lattiaan jos ei saanut tahtoaan läpi. Kun jätimme asian huomioimatta niin tapa hävisi.
Tuohon normaaliin kiukkuun varmasti toimii hyvin tuo rauhallisuus ja rutiinit.
nuttu ja lapset(8v,7v,4v,2v, ja 3kk)
Kuulostaa niin kovin tutulta! Meillä 3½v poika, joka on viime aikoina ollut tosi pahalla päällä. Joka asia on huonosti ja kivahtaa ja suuttuu pienimmästäkin. Eniten tästä kärsii tietysti pikkuveli jota haukutaan tyhmäksi ja tönitään ja huudetaan heti kun vähäkin menee sukset ristiin. Kyläily on aivan tuskaa. Poika ei usko mitään ja heittäytyy ihan mahdottomaksi ja nauraa vaan kun kielletään. Huh! Uhmaikä tuntui tässä välissä jo laantuneen, mutta nyt on joku uusi kriisi meneillään, en vain tiedä, että mikä... Osaa kyllä olla tosi mallikkaasti ja käyttäytyä kauniisti ja kohteliaasti niin halutessaan, mutta nykyään ei juurikaan halua! Ja turha on selitellä, että tontut kurkkivat ikkunoista. ;o)
En siis osaa neuvoa, antaa vain vertaistukea, että et ole yksin! Eiköhän tämä joskus helpota. Meillä on miehen kanssa vitsinä, että viimeistään sitten kun pojat menee armeijaan! (Tähän mieheni yleensä vastaa, että " JOS menevät armeijaan" . ;o))
tyttö kiukkuaa taas tänään lähes koko ajan. Hyvin vaikea pitää yllä hyvää tuulta. Mikä ihme sitä vaivaa! Ei myöskään muista käydä vessassa ilmeisesti, pissasi jo toistamiseen housuun. Mua huolestuttaa. Tuntuu, että jotain on tapahtunut tai on jotenkin häiriintynyt.
ettei olisi vitrsatieinfektio eli pissatulehdus? Jos yht´äkkiä alkanut kiukkuamaan (ilman syytä ja uhmiskin ohi) ja vielä pissannut housuunsa? En halua peloitella, annoin vain yhden vaihtoehdon. Jos epäilykselläni yhtään perää, voit viedä pissanäytteen vaikka neuvolaan tikutettavaksi.
Tsemppiä !
Juuri tuollaista se on meilläkin. Puuh mikä päivä. Olen kyllä itsekin ihan liian väsynyt, univelkaa on jotenkin kerääntynyt. Tänään täytyy mennä ajoissa nukkumaan.
Ehkä tää on vaan " tätä" , jotenkin vaan välillä (kuten edellisen viestini hetkellä) tuntuu ihan epätodelliselta ja kamalalta, että näin usein lapsi suuttuu. Mutta ehkä tämä on vaan joku kausi taas.
Olen yrittänyt vähentää nalkutusta ja turhia komentoja ja esim kutsua pukemaan vaatteita vasta kun siellä on tosiaan kaikki valmista. Olen näes itse niin hajamielinen, että saatan kutsua lapsen pukemaan ulkovaatteita, sitten muistaa kesken kaiken, että joku asia oli tekemättä ja häipyä sitten. Se on varmaan hänen mielestään rasittavaa ja heikentää tietysti kehotusteni tehoa.
Loppuun kevennys: tänään tyttö viipyi vessassa ja tuli sieltä riemuissaan ja ilmoitti saaneensa otettua hammastahnansa ihan itse kaapista ja syöneensä sitä. Sanoin, että se nyt oli ihan älytöntä ja kysyin sitten, että söikö hän sitä paljon. Kertoi, että ei ollut syönyt paljoa, ja sen jälkeen kerjäsi irtopisteitä: " Äiti hei, eiks ookin tosi hyvä juttu että en syönyt paljoa?" Olin vaan että joo tosi hyvä, kaikki pisteet kotiin... :D
kiitos vinkistä. Voihan se tietysti olla tulehdus, mutta toisaalta pissaa housuun vain kun on vihainen, eli arvaan, että tavallaan tekee sen piruuttaankin. Koska siitä tietää mun kyllä suuttuvan (tahallaan housuun pissaamisesta).
Pitää seurata tilannetta.
Meidän esikoisella oli suunnilleen tuossa ikävaiheessa hyvin samanlainen jakso. Saattoi sanoa: " Äiti, millon sun synttärit on?" Kun vastasin että -kuussa, hän sanoi: " Sitten kun ne sun synttärit on niin mä rikon kaikki sun lahjat!"
Olin aivan äimänä, että miten ennen niin herttainen lapsi puhui minulle tällaisia. Saattoi myös jutella, että " Sitten mä pudotan sun synttärikakun lattialle" jne. Muutakin kiukuttelua ja kiusaa esiintyi. Ja juuri tuollaista " tahallaan ärsyttämistä" , tai ainakin siltä se tuntui.
Itse olen sitä mieltä, että meidän tyttö prosessoi tiettyjä elämänmuutoksia (pikkusisarus alkoi liikkua ja tulla leikkeihin, tuleva muutto) ja yksinkertaisesti tunsi paljon vihan ja hämmennyksen tunteita. Kehenkäs muuhun niitä myllertäviä tunteita sitten puretaan kuin tuttuun ja turvalliseen äitiin. Toisaalta kyseessä on varmasti myös joku ikäkauteen kuuluva luonnollinen kehitysvaihe. Jotain itsenäistymisjuttua (niinkuin pieni murrosikä). Ja se voi olla lapselle itselleen tosi raskasta, eikä hänellä ole oikein muita keinoja käsitellä hämmennystä kuin raivoaminen.
Joskus auttoi, kun yritin tietoisesti olla provosoitumatta (vaikka lapsen jutut tuntuivat joskus tosi henkilökohtaisella tasolla loukkaavilta, juuri niin kuin nuo " olet tyhmä" -sivallukset). Keskityin ajattelemaan, että lapsi on tosi pieni ja tunne-elämä kehittymätöntä, ja että tilanne on hänelle itselleen paljon rankempi kuin minulle. Sitten yritin myös ajatella, ettei lapsen sanomisiin voi suhtautua niin kuin toisen aikuisen vastaaviin. Lapsen motiivit sanoa jotakin ja kyky ymmärtää sen merkitys on kuitenkin ihan omanlaisensa, ja me aikuiset reagoimme usein vaistonvaraisesti loukkaantuen, aivan kuin jos sanoja olisi vaikkapa työkaveri. Omaa reaktiota pitäisi kuitenkin pystyä sopeuttamaan siihen, ettei noin pieni lapsi mitenkään voi vastata vielä sanoistaan eikä tarkoita niillä samaa kuin aikuinen.
Silloin tällöin tilanne helpotti hetkeksi, kun tehtiin jotakin rauhallista ihan kahdestaan ja juttelin rauhassa, että sinua taitaa nyt suututtaa jokin jne. Koska vihan tunteista ja niiden käsittelystä siinä minusta oli pitkälti kysymys.
On muuten hyvä tässä vaiheessa miettiä omaa suhdetta lapsen vihan tunteisiin, sillä ainakin minä huomasin, ettei omassa lapsuuskodissani ollut tilaa lapsen vihalle enkä ole oppinut näitä tunteita luonnollisesti kohtaamaan ennen kuin aikuisena kovan opettelun kautta.
Meidän tytöllä tämä kiukkuvaihe meni kuitenkin aika nopeasti ohi ja nyt äiti on taas maailman ihanin ja paras.
Voimia!
Meidän 3,5 vuotias oli noin puoli vuotta sitten 3 kieppeillä " kilteimmillään" ja siitä saatiinkin nauttia pari kuukautta. Nyt on hiipunut tilalle ihmeellinen uhmakausi. Kaikki on EI ja kokoajan marisee MÄ HALUUN sitä ja tätä. Yhtäkkiset raivokohtaukset ja oven paiskomiset ovat uusinta uutta. Viikossa saattaa olla 1-2 lempeää päivää välissä, muuten yhtä taistelua. Tässä on lähinnä jännitetty, mikä vaihe sitten alkaa kun vauva syntyy kuukauden päästä...Pidettiin palaveria ja pääätettiin tiukentaa kuria, mutta käytännnössähän se on vaikeampaa kuin kuvittelisi. Loukkauksia ladellaan myös meillä silloin tällöin. " Äiti mä en aina tykkää susta. Mä haluun että isi hakee mut tänään päiväkodista" yms. Myös yöuunet ovat olleet rikkonaisempia. Hän herää joka yö 3-5 kertaa ja joko huutelee meitä laulamaan tai kiipeää sänkyymme. Onko muilla yhdistynyt tähän vaiheeseen yöheräilyt?
Minulla on kolme tyttöä; 4,5v, 2v10kk ja 8kk vanhat, joten uhma on tullut tutuksi kahden vanhemman osalta. Olen huomannut, että uhma ikään kuin aaltoilee; välillä on vaikeampia jaksoja ja välillä on helppoa. Minua itseäni aina helpottaa kun ajattelee, että ei tämä ikuisuuksia kestä, kohta helpottaa. Tässä on jotain minun keinojani, joilla uhmista käsittelen.
Ensinnäkin meillä pidetään kiinni päivärytmistä ja rutiineista. Siinä säästyy monelta väännöltä kun asiat tapahtuvat suunnilleen samassa järjestyksessä päivästä toiseen. Esim. kun nukkuma-ajasta pidetään kiinni niin ei tarvitse vääntää " tahdon valvoa vielä vähän" -juttuja. Voi todeta vain, että nyt on nukkuma aika, nyt meillä mennään nukkumaan.
Muutenkin johdonmukaisuus on minusta erittäin tärkeää. Meillä toisten tahallinen satuttaminen on ehdottomasti kielletty, siitä joutuu jäähylle heti. Jäähypaikkana on tuulikaappi, jonka ovi on auki. Sinne kannan lapsen, kerron lyhyesti miksi jäähylle joutui ja lähden pois. Kun jäähy on kärsitty, haen lapsen pois ja jos on aihetta juttelemme vielä asiasta. Toisten satuttamisesta siis joutuu heti jäähylle aivan heti. Muuten sinne joutuu jos ei piittaa varoituksesta ja jatkaa kiellettyä toimintaa. Varoituksen annan niin, että otan lapsen eteeni, katson häntä silmiin ja kiellän jämäkästi jatkamasta toimintaa ja jos jatkuu niin jäähy heilahtaa.
Pelkästä kiukkuamisesta meillä ei joudu jäähylle, mutta olen sitä mieltä, että muun perheen ei tarvitse yhden karjumisesta kärsiä. Niinpä karjuja ohjataan lastenhuoneeseen, jossa saa huutaa tasan niin paljon kuin haluaa. Ovi on auki ja pois saa tulla heti kun on vähän rauhoittunut ja syliin saa tulla heti kun haluaa. Sitten kun on rauhoittunut niin juttelemme asiasta. Minusta on aivan turha yrittää jutella lapsen kanssa silloin kun hän on oikein kiukkuinen ja karjuu suoraa kurkkua. Parempi on jutella asiasta sitten kun molemmat ovat rauhoittuneet, niin asiassa päästään eteenpäin.
Meillä ei myöskään kiukuttelulla, karjunnalla, kinuamisella tms. saa yhtään mitään periksi. Ei koskaan. Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne tehdään vaikka pakolla esim. autossa pidetään turvavyöt kiinni ja piste. Toisissa asioissa voidaan neuvotella ja antaa lapsen päättää.
Paras on jos itse pystyy pysymään rauhallisena provosointi tilanteissa, mutta kyllä minä olen lapsille suuttunut ja karjunut kitapurjeet lepattaen. Minusta toisaalta lapselle tekee hyvää huomata, että äiti/isä voi suuttua ja olla vihainen, mutta sitten pyydetään anteeksi ja kaikki on taas hyvin. Yritän monesti nimetä tunteitani lapsille (ja myös itselleni) esim. " nyt äitiä suututtaa tosi kovasti" . On tämä tarttunu esikoiseenkin. Eräskin kerta hän pihisi pikkusiskolle " nyt minua suututtaa tuhannesti kun sinä rikoit tornin" .
Minulla nimittäin itselläni on suht huonot hermot, tarkoittaa sitä, että uhmaajan kanssa yritän ehkä hetken huumorilla, annan valinnan mahdollisuuden (jos se on mahdollista) ja yritän lemepeillä konsteilla. Mutta kovin kauaa en jaksa vängätä lapsen enkä kyllä aikuisenkaan kanssa. Jos kerta kaikkiaan jotain pitää tehdä, niin se pitää tehdä. Juuri esim jos kyse on auton turvavöistä tai muusta vastaavasta. Esim Saksilla ei huidota ja keittiöveistä en anna leikkeihin. Piste. Huuda vaikka niin että koko maailma kuulee.
Ja myös tuo periaate on aivan ehdoton mulla, että huutamalla ja karjumalla ei saa MITÄÄN. Yritän siis, ettei edes huomiota. Olen kyllä monen mielestä ehkä lepsukin joissain asioissa, saatan antaa lapselle tiettyjä juttuja hänen niitä pyytäessä. Saatan myös _keskustelun_ tuloksena muuttaa kantaani, jos lapsi osaa perustella tai itse perustelen hänelle miksi näin tein. Mutta jos rupeaa huutamalla jotain vaatimaan niin ei onnistu.
Meidän keskimmäisellä (4v4kk) on nyt joku ihme kielteinen kausi, eli herätessään jo näyttää hapanta naamaa ja on ottanut tavakseen rääkästä ihan millon saattuu " ÄÄIIITIIII, HAE MULLE HETI JUOTAVAAAA!!!" Siitä mulla nousee myös karvat pystyyn. Ei niin, että pitää ruveta mielistelemään ja maireesti anomaan, mutta nätisti pitää sanoa vaikka että " Mulla on jano, antasitko juotavaa" .
Ja karjuja kannetaan täälläkin muualle karjumaan. Mekin sanotaan vaan että huuda sinä, mutta huuda muualla, kukaan muu ei halua tuollasta kuunnella.
Hehe, mua hymyilytti (vaikka ei se oikeastaan hauskaa ole) toi yksi kommentti " Sitten kun on sun synttärit niin mä rikon kaikki sun lahjat" . Just tollasia meilläkin poika saattaa yhtäkkiä räväyttää. Joskus yritin asiasta sitten keskustella, mutta hän pisti kaiken ihan plörinäksi. Siksi en enää kommentoi niihin yhtään mitään, jatkan vaan omia tekemisisäni. Toisaalta sitten kun poika sanoo kivoja asioita, esim että sä saat multa kolme autoa lahjaks niin olen tosi iloinen ja sanon, että olipas se kaunis ajatus sinulta. Äiti tuli iloseksi.
Tänään poika taas jostain aamulla kimmastu, raivos hetken ja huuteli mulle kylppäriin miten tyhmä mä oon ja laittaa mut vankilaan, ja paisko pari ovea. Harjasin vaan tukkaa ja sanoin että aha ja lopeta toi ovien paiskominen, mä suutun siitä. Meni tosi koppavana raivoavin askelin mun työhuoneeseen ja istahti tuolille. Kuulin aina vähän välilä jotain ihmekommentteja sieltä työhuoneen periltä. Kun olin valmis, menin pojan luo ja sanoin, että hän on mun rakas poika, tuletko syliin. Ilme kirkastu ja poika tuli syliin pusuttelemaan :)
nimittäin positiivinen huomio silloin kun asiat sujuvat. Kehuja " tyhjästäkin" . Lapset ovat nimittäin aika kehuvetoisia olioita. ;0)
Meillä kaikki muuttu paremmaks siinä vaiheessa kun lopetin tien silottelun ja sen jatkuvat pelkäämisen, että millon se taas raivostuu. Päätin, että nyt en enää silottele enkä pelkää, siis lähde päivään jo valmiiksi sillä asenteella, että pieleen menee taas ja kohta se huutaa.
Kun muutin asennettani ja tulin itsevarmemmaksi niin rupesi sujumaan paljon paremmin. Tiedän kyllä niin hyvin, että on hirveetä, kun julkisella paikalla tulee kohtauksia, mutta vältin sitten sellasia paikkoja, missä ehdottomasti ei voi huutaa. Ja muulla ei väliä. Erityisesti oma oloni parani tästä.
Ja joo, mitä enemmä kasvavat, sitä enemmän osaavat loukata, valitettavasti. Toisaalta iän kartuttua asioista voi sitten jälkeenpäin myös eri tavalla puhua. Ei minullakaan nyt mitään superkokemusta tosin vielä ole, pahin varmaan vasta edessä.
Paljon voimia sinulle!
Kent ja lapset 8v, 4v ja 2v