Nyt kaikki vinkit kehiin; Ujon ja muita lapsia pelkäävän taaperon päivähoidon aloitus!!
Meillä alkaa päivähoitopaikan hakeminen olla ajankohtaista, ensi elokuulle hakisimme paikkaa, lapsemme on tuolloin 3v. Olen aina ajatellut että tuon ikäiselle päivähoitoon meno on jo tosi hyvä juttu, mutta olenkin nyt pikkuhiljaa alkanut oivaltaa että meidän kohdalla tilanne voikin olla vähän mutkikkaampi...
Syy on se että lapsemme on erittäin ujo, herkkä ja muita lapsia pelkäävä, ja tilanne tuntuu vain korostuvan jatkuvasti iän karttuessa.. Tutuissa ympyröissä, tuttavaperheiden kanssa ja esim kauppareissuilla kaikki on hyvin. Kerhoissa ja sisäharrastuksissa ujostelua ilmaantuu selvästi, mutta tuntuu että lapsemme siitä huolimatta pystyy nauttimaan olostaan ja omista touhuistaan vaikkei muiden lasten kanssa leikikkään. Joskus stressaantuvuus tulee ilmi siellä esim toisten lasten pakoiluna ja omien tavaroiden turhankin voimakkaana puolustamisena, toisaalta hyvä että on kuitenkin oppinut pitämään puolensa. On myös hyvin herkkä ja muistaa kyllä pitkään jos joku lapsi on vaikka vetänyt tukasta tms. Puistoissa tilanne on hankalin. Niissä muiden lasten jännittäminen vie kaiken energian niin että lapsemme jää usein tyystin sivusta tarkkailijaksi, eikä pysty edes omiin puuhiinsa keskittymään, vaikka jäisimme vähän muista lapsista syrjään. Hyvin monenlaisia strategioita olen jo kokeillut asian helpottamiseksi, mutta ilman tilanteen sanottavaa korjaantumista. Ja nyt sitten olen alkanut pikkuhiljaa huolestumaan että miten lapsemme pärjää tulevaisuudessa päivähoidossa jossa yleensä vietetään paljon aikaa puistoissa isolla lapsiporukalla...
Eli paljon olisi pohdittavaa. Aiemmin ajattelin että ei missään nimessä menisi perhepäivähoitajalle, nyt olen kuitenkin ottanut tämänkin harkintaan. Mutta ilmeiseti perhepäivähoitajillekin on vaikea päästä... Auttaako jos laittaa papereihin hakuperusteeksi lapsen ujouden? Entäs sitten julkiset päiväkodit. Pystytäänkö hakuprosesseissa millään huomioimaan lasten ujoutta erityistarpeena? Tuntuu nimittäin että juuri ujolle lapselle parhaiten soveltuvat pienet kotimaiset päiväkodit ovat juuri niitä joihin tuntuu olevan tosi vaikea ja miltei mahdotonmkin päästä... Lähistöllämme on myös Steiner- ja Montessoripäiväkodit. Onko kellään kokemuksia miten näissä on otettu oikein ujo lapsi vastaan? Ainakin ryhmät olisivat pienemmät... Ja sitten vielä, miten ujoa lasta ylipäätään voisi valmistaa parhaiten pärjäämään lapsiryhmässä ettei päivähoidon aloitus olisi ihan shokki? Me olemme päivittäin muiden lasten kanssa tekemisissä, mutta tuntuu että lastamme on hyvin vaikeaa jos ei mahdotontakin rohkaista olemaan heidän kanssaan vuorovaikutuksessa... Tuntuu siltä että meidän pitää vaan odottaa sitä kun hän on valmis, ja antaa hänelle vain mahdollisuus siihen..
Olisin tosi kiitollinen kaikenlaisista kommenteista/vinkeistä. Usein tämän asian kanssa joutuu olemaan niin hirveän yksin kun eihän sitä lapsen kuullen voi asiasta missään pustossa/kerhossa alkaa juttelemaan... Ja niiden joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, voi olla niin vaikea ymmärtää..
Kommentit (19)
että se on totta, että perhepäivähoitajalle voi olla vaikea saada paikkaa (aluekohtaisia eroja tietenkin), mutta oletko ajatellut yksityistä vaihtoehtoa?? Meidän poika oli yksityisellä pph:lla.
Ja sitten, kyllä varmasti lapsikohtaiset tarpeet pyritään ottamaan huomioon paikkoja jaettaessa, jos suinkin mahdollista. Minä aikoinani kävin paljonkin juttelemassa oman alueen pk-johtajan kanssa lapseni luonteesta ja meidän tilanteestamme. Eli kannattaa ottaa asiat puheeksi, käydä tapaamassa pk-johtajaa jne.
Uskon myös, että ujompikin lapsi kyllä aikanaan isoonkin ryhmään sopeutuu, mutta alku luonnollisesti voi olla vaikeaa. Joka tapauksessa sinun kannattaa varata riittävästi aikaa päivähoidon aloitukseen, jotta lapsesi ehtii tottumaan muutokseen eikä aloitus tule hänelle shokkina. Sen olen myös huomannut, että kyllä päiväkodissa pyritään auttamaan lasta sopeutumisessa niin paljon kuin mahdollista. Eli vähän ujommalle yritetään antaa enemmän aikaa ja syliä, ei häntä yksin itkemään jätetä.
Lapsen päivähoidon aloitus on aina meille äideille vaikea ja tunteita herättävä paikka, oli lapsi minkä ikäinen tai luonteinen tahansa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kyllä lapset päivähoitoon sopeutuvat yllättävänkin helposti ja nopeasti!!
Kiitos kommentista! Mukava kuulla että teillä menny hyvin perhepäivähoidossa. Kysyisin vielä että mitä kautta tuo yksityinen vaihtoehto löytyi? Mulle jotenki kauheen vieras koko toi pph-juttu kaikkinensa...
Yksityiset Perhepäivähoitajat ry:n välityksen kautta. Katso oheinen linkki:
http://www.kolumbus.fi/yksityiset.paivahoitajat/
Kiitos Pepper linkistä! Voipi olla että perhepäivähoitoon mekin sitten päädymme...
Olis kuitenkin kiva kuulla kokemuksia muiltakin, etenkin jos jollakulla olis kertoa miten ihan päiväkotiin on sopeuduttu...
Minulla on kokemusta yhden hyvin aran ja herkän ja toisen hyvin vilkkaan ja seurallisen lapsen vanhempana olemisesta.
Herkkä esikoisemme aloitti parivuotiaana pienessä ryhmiksessä. Jo hakuvaiheessa soittelin päivähoidon ohjaajalle ja juttelin siitä, miten lapsi on todella herkkä ja muutenkin kuvailin tilannetta aika paljon. Korostin sitä, ettei meille käy millään iso päiväkotiryhmä. Onneksi johtaja lopulta suhtautui hyvin ymmärtäväisesti tilanteeseemme ja (vaikka paikkojen löytäminen omalta alueelta kaikille on aikamoinen palapeli) lopulta osittain tuurillakin hyvä paikka järjestyi.
Ryhmässä oli hyvin kodinomainen tunnelma ja eri-ikäisiä lapsia yksivuotiaista eskariin menijöihin saakka. On kiva jos ei tarvitse olla se kaikkein pienin eikä kaikkein isoin. Hoitajien oli helppo ottaa lapsemme huomioon ja rohkaista pikku hiljaa yhteisiin puuhiin. Jos teillä on siis vaihtoehtona ryhmis, koettakaa ihmeessä saada lapsi sinne!
Sellainen vinkki tuli mieleeni, jos tämä teille onnistuu: Kun hoito syksyllä aloitetaan, pitävät jotkut vanhemmat kesälomaa vielä aika myöhään elokuussa, ja silloin ryhmissä on hiljaisempaa. Meidän lapsen hoitoryhmässä oli kesälomatauon jälkeisellä viikolla vain 1 lapsi, ja he kävivätkin hoitajan kanssa kahdestaan retkillä yms. kun oli kerrankin mahdollisuus. Jos lapsenne siis voisi aloittaa hitaasti jo vaikka elokuun ekalla viikolla, hän tottuisi paikkaan ja täteihin ilman " täyttä hälinää" , kun todennäköisesti osa lapsista palailisi lomilta vasta seuraavina viikkoina. Ainakin kannattaa kysyä tilanteesta!
Muuten oman kokemukseni mukaan hoitoon meno jopa vapautti ujoa lastamme. Hän sai pikku hiljaa lisää itseluottamusta kun huomasi pärjäävänsä. Hoidossa hän myös ehkä jotenkin uudella tapaa tunsi kuuluvansa ryhmään, toisin kuin puistossa satunnaisesti toisensa tapaavat lapset, joten toisten jännittämistä ei omassa hoitopaikassa ollut pian lainkaan.
Sitten huomasin sellaisen asian, että aluksi lapsemme tarvitsi " käsikirjoitettuja" ohjeita toisten kanssa olemiseen. Myös hoitajat auttoivat tässä. Harjoittelimme siis, miten voisi sanoa toiselle jos haluaa leikkiä tämän kanssa tai jos ei halua antaa jotain tavaraa toiselle jne. Tämäkin auttoi, ja oli itse kiva kuulla kun lapsi meni jonkun luo ja käytti juuri sitä repliikkiä mitä oli harjoiteltu, esim. " Voisitko leikkii mun kanssa tällä?" . Ekalle kotona hoidetulle lapselle nämä eivät nimittäin välttämättä tipahda mitenkään itsestään mieleen.
Myös jännittämisestä on hyvä keskustella lapsen kanssa (onnistuu paremmin vasta 3-4-vuotiaana): Miksi joku asia jännittää? Miltä se tuntuu? Mitä silloin voisi tehdä? Miltä sitten jälkeen päin tuntuu kun tilanne on ohi? Lapsesta voi olla kiva kuulla, että äiti tai isäkin on jännittänyt jotakin tilannetta ja miten siitä on selvitty.
Ystävälläni on todella hyviä kokemuksia myös Montessoripäiväkodista, ja niiden perusteella olisin kyllä halunnut myöhemmin omankin lapseni sinne, mutta lopulta päätin, että pitkäaikaiset ihmissuhteet (hoitajat eivät vaihdu) ovat tärkeämpiä. Mutta niin paljon hyvää kuulin, että suosittelen että käyt tutustumassa, jos se vaikka olisi teille sopiva hoitomuoto.
Kaikkiin hoitopaikkoihin voi ja kannattaa käydä etukäteen tutustumassa, jo ennen kuin hakulomakkeita alkaa täyttelemään. Asiallinen ja keskusteleva yhteydenpito hoitopaikoista päättäviin on myös paikallaan.
Ja sitten kun hoito todella alkaa, aikuisen pitää olla se reipas ja valaa uskoa lapsen pärjäämiseen. Ei ovella roikkumista, ei huokailua ja säälittelyä, vaan iloinen ja korostetun reipas asenne väistämättömän edessä!
Ja lopuksi: Aika ekstroverttinä aikuisena minun on joskus ollut vaikea hyväksyä sitä, että lapseni on ujo. Tekisi mieli sanoa että reipastu nyt! Mutta toisaalta yritän pitää mielessä ja kouluttaa itseäni siihen, että antaisin lapsen olla sellainen kuin hän on. Että hän saisi osallistua kaikkeen omalla tavallaan, ei kaikkien tarvitse olla suuna päänä.
Hän alkoi vierastamaan 8 viikkoisena ja oli välillä tosi raskasta kun lapsi oli niin kiinni meissä. Jouduin palaamaan töihin tytön ollessa 1v2kk ja hirvitti viedä häntä hoitoon koska itki aina kun meille tuli esim. vieraitakin eikä koskaan mennyt vieraiden syliin. Sukulaistenkin syliin vasta kun oli saanut pari päivää rauhassa tutustua.
Luin täältä palstalta montakin tarinaa siitä, että arka lapsi onkin yllättänyt kaikki ja se tuntui tosi käsittämättömältä. Mutta niin vain kävi meillekin! Tyttö itki päiväkotiharjoittelussa (kunnan päiväkoti) aina kun lähdin, mutta rauhoittui pian. Ensimmäisen viikon itkeskeli kun lähdettiin, mutta loppupäivä meni hienosti. Leikki ja nukkui ja söi hyvin ja innolla juoksi syliin kun haettiin hoidosta ja rallatteli lauluja.
Hän jäi n. 2½v kotiin minun ja vauvan kanssa ja palasi pikkusiskonsa kanssa (eri) päiväkotiin nyt syyskuussa 3v7kk ikäisenä. Ensimmäisinä neljänä päivänä itkeskeli aamuisin ja kyseli koko ajan koska isi tulee hakemaan, mutta sen jälkeen ei ole itkua tirauttanutkaan. Nyt oli tietysti jo sen ikäinen, että ymmärsi miksi äidin pitää mennä töihin. On siis viihtynyt taas tosi hienosti tarhassa. On pieni kunnan päiväkoti jossa vain 17 lasta ja yksi ryhmä, joka on 3pv viikossa jaettu alle- ja yli kolmevuotiaisiin, 2 pv ovat samassa ryhmässä (pikkusisko pienten ryhmässä). Mutta kovasti odottaa taas tammikuuta että pääsee takaisin kotihoitoon kun meille syntyy vauva.
Eli meillä on oikein hyvät kokemukset päiväkodeista. Ne on tietysti aika pieniä kun ei asuta missään suurkaupungissa, mutta päätimme kuitenkin alusta asti kokeilla ensin päiväkotia ja jos se ei olisi alkanut sujumaan, olisimme hakeneet perhepäiväkotipaikkaa. Minusta kuitenkin päiväkodissa on niin monta parempaa puolta kun pph:lla, joten sen takia valittiin ensin kokeiluun tuo päiväkoti.
Neuvoksi harjoitteluun antaisin sen, että menet rauhassa yhdessä lapsen kanssa tutustumaan hoitopaikkaan ja sen toimintaan ja paikkoihin. Kolmivuotias ymmärtää jo paljon asioita ja hänen kanssaan voi jo keskustella aiheesta ja hän osaa myös kysellä. Kotona kannattaa jutella päiväkodin touhuista, mitä kaikkea siellä tehdään, miten paljon kivoja kavereita saa, ja miten päivä menee siellä nopeasti ja sitten häntä tullaan jo hakemaankin kotiin. Parina päivänä voitte käydä yhdessä tutustumassa, kolmantena jo jättää pojan esim. tunniksi ulkoleikkeihin mukaan, seuraavana päivänä sisäleikkeihin, sitten vaikka jo syömään ja päiväunille.. Sillai, että saa rauhassa tutustua päiväkodin rytmeihin, paikkoihin ja hoitajiin.
Kun meidän tyttö kyseli nyt jälkimmäisen päiväkotielämän alkaessa miksi pitää mennä päiväkotiin, vastasin, että äidin pitää mennä töihin koska töistä saa rahaa ja nyt tarvitsemme rahaa enemmän. Tietysti se lohdutti tyttöämme että vauva oli tulossa eikä päiväkodissa tarvitsisi olla kovin kauaa.
Hyvin kaikki menee varmasti teilläkin. Vaikeinta se on äidille aina. Ne aamuitkut ja ripustautumiset.. Mutta kyllä siitä selviää, yleensä itkut tosiaan helpottaa viikossa-parissa. Ja hoitopaikassa osataan kyllä vielä antaa lisää vinkkejä miten lapsi tottuu hyvin hoitopaikkaan.
Tsemppiä! Ei tule olemaan ihan helppoa, mutta toisaalta pelot voi olla turhia ja kaikki voi mennä nopeasti ja kivuttomasti! Meille kävi juuri näin, vielä kahdesti, mitä en olisi IKINÄ uskonut.
nimittäin Keltinkangas-Järvisen kirja " Temperamentti" . Kannattaa ehdottomasti lukea. On myös asiaa päiväkodista ja sopeutumisesta. Olikin aika mielenkiintoista lukea, että aremmat lapset sopeutuvat pidemmällä tähtäimellä päivähoitoon paremmin kuin sosiaaliset ja vilkkaat lapset. En nyt tarkkaan muista mistä johtui, mutta jotenkin niin, että kun arka lapsi sopeutuu hoitoon, hänen stressihormonitasonsa pysyy koko ajan samana vaikka aikaa kuluu. Vilkkaampien lasten stressihormonitaso taas nousee alkusopeutumisen jälkeen.. en muista tarkkaan miten meni joten en ala tässä sen enempää asiaa puimaan mutu-tuntumalta. Mutta kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua!
että jännittämisestä kannattaa puhua lapsen kanssa. Meillä esim. tyttöä selvästi helpotti se, että sai sanoa ääneen sekä kotona että tarhassa että " minua jännittää mennä tarhaan" . Keskustelimme myös siitä, että kun tyttö tottuu hoitopaikkaan, sitten ei enää jännitäkkään. Hän selvästi mietti tätä kuin mantraa aina ääneen sen jälkeen, eikä sitä tosiaan kestänyt kuin sen neljä päivää.
Hoitopäivän jälkeen aina keskustelimme miten päivä oli mennyt, mitä ruokaa oli ollut jne. Sellainen uusi piirre on tullut, että parina päivänä tässä syksyn aikana hän on valittanut vatsakipua tarhapäivän jälkeen. Sitten älysin kysyä häneltä että oliko tapahtunut jotain ikävää. Sitten hän kertoi että joku oli heittänyt häntä lapiolla, tai joku ei ollut leikkinyt hänen kanssaan. ENHÄN MINÄ OLLUT HÄNELLE TAJUNNUT SANOA, ETTÄ JOS JOTAIN IKÄVÄÄ KÄY, NIIN MENEE HETI KERTOMAAN TÄDEILLE JA KERTOO KOTONAKIN! Olin kyllä sanonut että jos on vaatteet huonosti, pissattaa tai jotain muuta, niin menee sanomaan hoitotädeille. Mutta mahdollista kiusaamista tms en ollut osannut edes ajatella!
Tyttö oli siis ihan hämmennyksissään tilanteista eikä osannut/ymmärtänyt kertoa asiasta ja oli sitten sitä murehtinut niin että oli tullut vatsa kipeäksi. Sen jälkeen on aina kertonut tädeille ja kotona jos jotain käy. Tai kotona sitten ainakin sanoo, että on masu taas kipeä, jolloin tiedän taas kysellä mitä on käynyt. Viimeksi joku poika ei ollut leikkinyt hänen kanssaan, ja siitä oli tullut sitten paha mieli. Yhdessä sitten puhuttiin mistä sellainen voi johtua ja tytölle tuli silminnähden parempi olo. Eli näistä asioista kannattaa myös puhua. Ei ehkä suoraan sanoa että jos joku kiusaa (ettei ala pelkäämään että joku häntäkin kiusaisi) vaan esim. että jos tulee paha mieli jostain mitä toinen sanoo tai tekee, niin menee kertomaan tädeille ja kertoo kotonakin.
Ihanaa kuulla että muillakin. Meillä tällä hetkellä erittäin ajankohtainen asia, poika 3v. ja ollut n. 1 kk ajan päivähoidossa kunnallisessa päiväkodissa. Oli erittäin kova vierastamaan vauvaiässä, ei mennyt edes mummon syliin ja ollut aina tosi tarkka ihmisten suhteen. Ei ole ollu juurikaan muilla hoidossa,kun muutaman kerran. Öitä ei millonkaan. Meillä on 5 lasta, hän iltatähtönen, muut jo teinejä eli ei ole pieniä sisarruksia ja ollut paljon aikuisten seurassa. Puistossa ollaan käyty siitä saakka kun poika ollut n. 1/2 v ikäinen ja oppi istumaan. Alku meni päivähoidossa hyvin ei ole koskaan jäänyt itkemään, mutta sitten kun oepttaja sairastui ja palasi töihin, poika hokee jatkuvasti sitä ettei tarvitse pelätä ja jotkut päivät saattaa toistuvasti sanoa isän tai äidin tulevan hakemaan. Tuntuu että henkilökunta on jo ihan kyllästynyt alkuun tähän lapseen joka ei ole nin reipas kun muut ja sosiaalinen eikä juokse heti leikkimään muiden kanssa. Vaikenta on ulkoilutilanteet jolloin poika olisi vain aikuisen vieressä, eikä rohkene lähteä leikkimään. Opettaja sitten tuntui olevan tuohtunut siitä että poika roikkuu niin paljon aikuisessa ja toistaa tätä isiä ja äitiä. Jokainen päivä tuntuu olevan minulle yhtä tunteiden taisteluu kun jättää lapsen sinne ja silti tietysti esitän urheata ja puhun myönteisesti päivähoidon puolesta. +++
Vinkkejä ja voimia myös kaikille kohtalontovereille. :)
Turvallisempaa on aloittaa pienessä altaassa omalla pihalla vaikka. Varmasti kokemuksena miellyttävämpi aloittaa pienemmillä askelilla kuin asettaa lasta liian ison haasteen eteen. Hoidon aloituksessa on omat haasteensa muutenkin.
Hae lapsellesi hoitopaikkaa pienessä ryhmässä. Siitä ei voi olla mitään haittaa lapsen ujouden kannalta, toisin kuin isosta ryhmästä. Lapsen tarpeet otetaan toki ryhmässä aina huomioon, mutta jos ryhmässä on 20 tai enemmän lapsia, voi vaan kuvitella erityishuomioinnin mahdollisuuden kunkin kohdalla.
Laitan korvan taakse.. Tosi hyvä kuulla mikä muilla on toiminut!
Itsekin olen huomannut että tuo asioiden verbalisoiminen usein auttaa. Meillä esim lapsi usein itki ja kiukkuili puistoon lähdettäessä, kunnes sitten oivalsin että jännityksestähän siinä taitaa olla kyse ja juteltiin asiasta ja siitä että jännittäminen on ihan normaalia ja sallittua. Nykyään lapsi sitten itse vaan toteaa lähtötouhujemme keskellä että jännittää mennä puistoon, mutta itkut ja kiukku ovat jääneet lähes tyystin pois. Aikamoista, eikö olekin!! Ja myös nuo käsikirjoitetut ohjeet tulevia päiväkodin arjen tilanteita ajatellen tuntuvat toimivilta!! Pitää käyttää niitäkin!
MARRASÄITI-04, toivottavasti teillä lähtee tilanne jo pian helpottamaan! Huh, onpa ikävä juttu että hoitohenkilökunnalta ei tunnu tulevan oikeanlaista sympatiaa lapsesi vaikealle tilanteelle.. Mulla on itseasiassa ollut pelkona kanssa juuri tuo että hoitohenkilökunta suhtautuukin asiaan väärällä tavalla.. Varmaan suuri osa lasten kanssa työskentelevistä ymmärtää hyvin ujojakin lapsia, mutta valitettavasti vastaan on tullut myös sellaisia joiden mielestä ujojen pitää vaan reipastua ja mennä samaan muottiin kuin muiden lasten.. Luulisi että nuo temperamentti-asiat kuuluisivat lastentarhanopettajien koulutukseenkin... Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että valtaosa alalla työskentelevistä kuitenkin pitää kovasti lapsista, myös ujoista, ja tykkää olla heidän kanssaan ja tukea heitä.
Mutta siis. Koetamme saada lapsemme pph:hon tai mahdollisimman pieneen päiväkotiin. Nähtäväksi jää miten sitten tässä onnistumme. Soittelin juuri alueemme pph:n yhteyshenkilölle, joka kertoi että alueemme päivähoitoon on paraikaakin yli 50 lasta jonossa... Tuntuu aika uskomattomalta!
Minä kerroin asiasta päiväkodin johtajattarelle ja kaikille hoitajille. Sanoin monessa eri yhteydessä, että he oikeasti käsittävät miten varovainen tyttö on eivätkä ajattele että " kyllä se siitä karaistuu" . Hienosti on mennyt, ovat ottaneet tyttöämme enemmän huomioon, siis ottaneet syliin jos on itkettänyt. Nyt toisen kerran päiväkodin aloittamisessa (3v7kk) oli ollut paljon sylissä ja seuraillut vain sitä omaa hoitajaa sisällä ja ulkona ne ekat päivät, mutta sitten pikkuhiljaa lähtenyt tutustumaan muihin lapsiin.
Eli mun mottoni on: HILJAA HYVÄÄ TULEE :)
Eli on tosiaan hyvä pointti, että kannattaa pitää huolta siitä että henkilökunta todella ymmärtäisi jo etukäteen lapsen persoonaa! Tätäkään en tosin välttämättä olisi niin tullut itse asioita yksin pohdiskellessani ajatelleeksi... :)!
Reippauden vaatiminen päivähoidossa ei varmasti tarkoita, että lapsi ei saisi olla ujo. Reippautta tarvitaan, jotta ryhmä pysyisi hallittavissa. Jos ap:llä olisi toinen lapsi tai enemmän (ei ainakaan huomannut mainintaa), huomaisi jo ihan omassa arjessakin odottavan toiselta lapselta reippautta vaikka pukemisessa, että kaikki pääsisi ovesta ulos yhtaikaa.
Minäolen lastenhoitaja ja vuosien varrella oppinut, että tätä työtä tehdään kukin omalla tavallamme. Jossain muussa työssä asiakastapaamiset on hetkellisiä, meillä taas jokapäiväisiä ja pitkiä. Ujo hoitaja ymmärtää varmasti paremmin toista ujoa ja taas kovemmalla otteella työtään tekevä saattaa olla erinomainen ryhmän remuajien kanssa. Minusta on sallittua silti myös ohjata lasta rohkeammaksi ja toisia taas rauhoittumaan. Kuten ap sanoi aloituksessa, hän on itse kokeillut eri strategioita lapsen suhteen, niin tehdään päivähoidossakin. Ei pidä liian helposti pitää hoitajia kouluttamattomina tai ymmärtämättöminä, jos he koettavat lasta rohkaista osallistumaan ryhmän mukaan.
Minusta on näissä hoitoasioissa aina tärkeä muistaa myös se, että millaisena lapsi kokee hoitajan tai tilan, jossa lapsi hoidetaan (pk tai pph:n koti). Kun ujo lapsi pystyy rentoutumaan aikuisen seurassa, sujuu moni muukin asia hyvin. Jos lapsen on vaikea hallita isoa tilaa tai isoa lapsiryhmää tai hoitajan vaihtuminen vaikka työvuorojen mukaan on vaikeaa, suosittelen pienimuotoisempia vaihtoehtoja.
lapsesi laittamista mieluummin päiväkotiin tai ryhmiksen kuin perhepäivähoitajalle.
Mitä jos pph ei ymmärrä lapsesi tempperamenttia lainkaan? Päiväkodissa on sentään erilaisia ihmisiä töissä.
Oma arka lapseni aloitti perhepäivähoitajalla josta muutaman kuukauden jälkeen sain vaihdettua hänelle hoitopaikan päiväkotiin. Perhepäivähoitajalla lapsi itki joka aamu ja usein myös päivän aikana. Illatkin vain hoki kotona, ettei halua mennä hoitoon. Perhepäivähoitaja oli juuri niitä ihmisiä, joiden mielestä ujous parannetaan karaisemalla.
Nyt lapsi on ollut kuukauden päiväkodissa ja paljon paremmin sujuu. Aluksi toki aamuisin itketti. Ryhmä on iso, mutta ei tunnu lasta haittaavan. Osallistuu päiväkodissa toimintaan ja jopa leikkii toisten lasten kanssa.
Hänellä on kyllä helpottanut se, että pelkää erityisesti vain itseään pienempiä lapsia ja hänen ryhmänsä nuorimmat ovat samanikäisiä hänen kanssaan.
En olisi ikinä uskonut tuon perhepäivähoitokokemuksen jälkeen kuinka hyvin hoitoon meno saattaa mennä.
Toivottavasti lapsesi saa hyvän hoitopaikan mistä sitä päätätkin hakea.
Taisin ilmaista itseäni vähän epäselvästi.. Eli kyllä mä uskon että hoitohenkilökunnan koulutus on ihan tarpeeksi hyvä (joskaan en kyllä ole rehellisyyden nimissä asiaan lainkaan perehtynyt). Ja tarkoitin siis tuolla aiemmalla kommentillani lähinnä sitä että vaikka mitä kouluissa opetettaisiin, niin kaikki eivät asioita siitä huolimatta välttämättä kunnolla omaksu (kuten sitä että ujous on temperamenttipiirre jota ei voi karaisemalla pois pyyhkiä)!! Ja juuri sen takia kaikissa ammattiryhmissä (ei siis vain lastentarhanopettajissa tai hoitajissa) on sekä hyviä että vähemmän hyviä ammatinharjoittajia.. Ja sitten on niitä jotka ovat hyviä joissakin asioissa ja joissakin vähemmän hyviä. Valtaosa on varmasti kuitenkin hyviä! Uskon niin oikeasti!
Myönnän myös että oman lapsen hoitoon vieminen on niin herkkä asia, että varmaan hoitoa koskevia ylilyöntejä ja virhetulkintoja tulee usein nimenomaan juuri vanhempien puolelta, varmasti usein epäreilusti hoitohenkilökuntaa kohtaan..
Eli vielä sellaisesta olis mielenkiintoista kuulla, että jos ujo lapsi on ollut alkuun pph:lla, niin miten hän on vanhempana sopeutunut tarhaan/eskariin siirtyessään?? Kiitos vielä jos jolla kulla tästä asiasta kokemusta...
Eli vieläkin pähkäilen vaihtoehoina pph:n/pienen päiväkodin välillä...
Eli itselläni hitaasti lämpenevä 4v tyttö. On ollut ihan vauvasta saakka arka. pelkäsi kovia ääniä, stressaantui uusissa tilanteissa ja uusista ihmisistä. Sukulaisiin totutteli kauan ennenkuin syliin meni. Mummot olivat ainoat joihin heti luotti.
Meillä tyttö meni 1v1kk ikäisenä päiväkotiin, koska pph paikkaa ei ollut. Koko puolivuotta oli yhtä itkua, itki aamuisin, päivisin ja silmät itkusta punaisina ja nenä valuvana oli kun pois haettiin. No, ei siitä sen enempää, vieläkin puistattaa :( Meidän päiväkodista ei kyllä ymmärrystä herunut. Päiväkodin johtaja jopa syyllisti minua tytön ujoudesta, koska olin hänen mielestään niin paljon pois kotoa kun teen vuorotyötä. Ja sama ihminen sanoi minulle ihan suoraan, että päiväkoti ei ole alle 3 vuotiaiden paikka. Mutta juu, se siitä. Onneksi aloin odottamaan toista ja otin tytön kotiin.
Puistoilut oli meilläkin sitä, että tyttö oli aina kosketusetäisyydellä. Vauva syntyi kun esikoinen oli 1v10kk. Tuli monia tilanteita joissa vieraat tarjosivat apua ( mm. olisivat auttaneet esikoisen bussista ulos ) ja sekös sai esikoisen aina kauhusta kankeaksi.
Tyttö tuli 3v ja ehdotin seurakunnankerhoa, sanoi suoraan ettei mene. annoin olla ja ajattelin että en pakota. Käytiin ja käyään yhdessä perhekahviloissa ja muutenkin ollaan paljon muiden lasten seurassa.
Jotain tapahtui sitten siinä 3+ paikkeilla. Tyttö otti kunnon pyrähdyksen ja reipastui kunnolla. Juteltiin kerhosta ja oli aivan innoissaan syksyllä kun kerho sitten alkoi. Olin tosi jännittynyt, mutta kaikki meni loistavasti! muutenkin kaverit tullut tärkeiksi ja on muutama hyvä ystävä joiden kanssa leikkii.
Edelleenkään ei ole suuna päänä menossa uusissa tilanteissa, eikä koskaan tule olemaankaan, mutta kovasti on kuitenkin rohkeutta tullut lisää.
Tuota kommenttia reippaudesta ja reippauteen en aivan ymmärtänyt jossa lastenhoitaja mainitsi esim. pukeutumisen. Meillä tyttö suoriutuu vallan mainiosti pukeutumisesta ja muista fyysisistä toimista, sosiaaliset tilanteet on se kompastuskivi. Minulla on kaksi lasta ja varmasti olen kannustanut omatoimisuuteen, mutta sisarus ei poista luonteenpiirrettä, joka sattuu olemaan varauksellisuus.
Pukeutuminen tilanteena on juuri se missä meidän tytön ujous tulee esiin. Hän varmaan viimeiseen asti pyrkii selviämään itse, koska vieraan ihmisen päästäminen kosketusetäisyydelle on se mitä hän " kammoksuu " ja varsinkin jos aikuinen on vähänkin ronskimpi otteissaan. Nämä on just niitä tilanteita, joissa arkaa lasta pitäisi osata kuunnella ja hienotunteisesti kohdella.
Mutta sanoisin siis että varmaan ikä auttaa asiaan ja tulee niitä onnistumisen kokemuksia. Voi miten meidän tytön naama loisti ylpeydestä kun hän ekojen kerhojen jälkeen toisteli että kaikki meni hyvin. Siinä soiteltiin isille töihin, mummoille ja ukeille. Se oli onnistumisen iloa kerrassaan.
Voimia hoidon aloitukseen ja toivotaan hoitajalta / hoitajilta ymmärrystä!
eli taaperoiässä vielä tosi ujo ja pelkäsi tosi paljon uusia tilanteita ja toisia lapsia. Poika aloitti päivähoidon 1 v 11 kk ikäisenä. Minä en olisi häntä tuossa vaiheessa mistään hinnasta laittanut päiväkotiin, eli päädyimme perhepäivähoitajaan. Ja hienosti hän sinne sopeutui ja pikkuhiljaa reipastuikin.
Nykyisin meidän poika (ikää jo kohta 5 v) on kaikkea muuta kuin ujo ja toisia pelkäävä. Enemminkin hänestä on tullu villi ja riehakas. Siirsimme hänet nyt syksyllä päiväkotiin ja pieniä alkuvaikeuksia lukuunottamatta siirto sujui hienosti.