Miten kävi anoppisuhteesi, kun perheeseesi syntyi vauva?

No eipä ainakaan parantunut. Anoppi halusi alussa auttaa, mutta minun olisi pitänyt silloin lähteä kaupungille (enkä halunnut jättää vaativaa itkuista vauvaani pitkäksi aikaa), joten päästin hänet hoitamaan vain muutamassa pakkotilanteessa.



Mein kertomaan vauvan nukkuvan osan yöstä vieressäni, ja anoppi oli miehelleni kauhistellut että saatamme tappaa vauvan. Kun vauvani tosiaan oli aikas vaativaa laatua (ei esim. viihtynyt vaunuissa köllöttelemässä), anoppi epäili vauvalla olevan mielenterveysongelmia. Että nämä kokemukset saivat minut kyllä aika negatiiviseksi hänen suhteensa. Hoidin vauvaani kuitenkin koko ajan omia voimiani säästelemättä niin hyvin kuin ikinä mahdollista - silti vauvalla oli vatsavaivoja tai koliikkia. Loukkaannuin kommenteista ja asenteeni on nykyään se että anoppi arvostelee minua selkäni takana.



Olen kyllä periaatteessa väleissä anopin kanssa, eikä hän tiedä mitään näistä ajatuksistani.

Välit ovat aina olleet ihan asialliset..Minä kipakkana ihmisenä en edes yritä piilotella mielipiteitäni :-) Naamasta sen näkee kuitenkin.. Anoppi tietää rajansa ja pysyy hienosti niissä. Muutaman kerran eteen on tullut tilanne jolloin olen joutunut kuittaamaan, esim. Hän antaa lasten repiä itseään hiuksista ja samalla nauraen ja hymyssä suin kieltää repimästä kun " mummia sattuu, hih hih" Ei meidän lapsilla ole kykyjä tai vielä edes älyä ottaa viestistä selkoa, jos se tulee noin ristiriitaisena. Oikaisenkin lapsen kautta myös anoppia:-/.



Rajojen luonnissa on huomattavaksi eduksi ollut mieheni, joka ei myöskään päästä äitiään järjestelemään asioita, vaikka tuskin anoppi siihen edes sortuisi. Siispä ihan unelma anoppi, apua saa kun pyytää ja muutenkin ihana ihminen.

Meillä kävi niin että siinä vaiheessa minut ikäänkuin loppullisesti hyväksyttiin perheeseen. Meinas vissiin että ei kai se voi niin kamala ihminen sitten olla kun sai aikaseks noin ihastuttavan lapsenlapsen (nyt jo kolme kpl) ;D



Välit on asialliset ja apua saa kun pyytää ja esim. ristiäisvalmisteluissa suuren suuri apu!! Toki niitä liiallisiakin puuttumisia ilmenee mutta näin vanhemmiten sen on alkanut ymmärtää että onhan se äidin rooli vaikea unohtaa ja antaa " lasten" itse päättää..tie kuinka paha anoppi joskus itse on =D



Molemmat varmasti toisistamme marmatetaan välillä syystä ja välillä ilman syytä! Anoppia toki enemmän syystä ;)

Anoppi on sopivasti auttelemassa,ollaan kaksinkin päästy miehen kanssa " laatuaikaa" viettämään.

Mutta anoppihan on aina oikeassa:

" Meidän lapset sai aina kalanmaksaöljyä,eikä sairastaneet!"

" meidän lapset oli niin rauhallisia ja tyytyväisiä,ei koskaan tapelleet" jne...

Ja anoppi näkee vain omaa sukuaan lapsissamme:

" on niin isoisän näköinen"

Ja

" ihan meidän mamman enon serkun näköinen" jne...

On tainnut unohtaa ettää kyllä meidän lapsissa on myös minua ja minun sukua=)





Niinkuin sanottu,nyt jo naurattaa!

ja lapsen saannin jälkeen vielä paheni:( Anoppi ei juurikaan ajattele mitä suustaa päästää ja on loukannut minua aika pahasti joillain sanomisillaan.. Tämä kävi kun lapsi oli pari viikkoa vanha; anoppi tuli meille yllätysvierailulle, en ymmärrä ihmisiä ketkä eivät voi ilmoittaa tulostansa ja mielestäni on kohteliasta kysyä varsinkin vastasyntyneen perheessä sopiiko tulla! Tämä vierailu meni muutenkin aika päin peetä! Vauva itki koko ajan anopin sylissä ja anoppi oli sitä mieltä että mahaa koskee, on syönyt vain liikaa! Jonkun aikaa kestin kuunnella noita juttuja ja otin lapsenn itselleni ja aloin imettämään, nälkähän sillä oli.. Tämän jälkeen anoppi kysyi hermostunko koskaan vauvaan, vastasin että tottakai joskus hermostuttaa kun ei tiedä mitä se itkee eikä mitään mitä teet auta. Anoppi tähän tokaisi, että et varmaan oikein osaa vielä suhtauta tähän lapseen koska se oli vahinko!!!! Lapsi siis ei ollut ns. suunniteltu, vaan iloinen yllätys molemmille. Olemme aina halunneet lapsia ja ajankohtaa lasten hankinnalle ei vaan koskaa " sovittu" ! Joten lapsi on alusta asti ollut erittäin toivottu ja rakastettu! Tämän jälkeen kysyi olenko ollut väsynyt. Vastasin että nyt kyllä väsyttää (myös pienenä vihjeenä että voisi etukäteen ilmoittaa tulostansa!) ja tähän anoppi tokaisi ettää hän ei kyllä muista että häntä olisi koskaan väsyttänyt kun pojat olivat pieniä (hänellä kolme poikaa, kahden vuoden välein) mutta hänellä olikin parempi kunto silloin kun minulla on nyt, eli siitä se johtuuu että väsyttää!!



Näiden kommenttien jälkeen en todellankaan osaa enää arvostaa anoppia ja olen hänen kanssaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Lapsi kyllä saa häntä tavata, tottakai, sitä en estä, mutta itse pidän välit anoppiin mahdollisimman asiallisina enkä kovinkaan paljon asioita hänelle kerro.

mulla oli ihan hyvät välit anoppiin ennen pojan syntymää, olin melkein kuin oma tyttö niille etenki ku asuttiin miehen kotona siis anopin alakerrassa ja mulle kävi hyvin että syötiin anopin kanssa ja muutenkin.



Poika ku synty niin anoppi oli tietty aivan innoissaan ja on edelleenkin(liiankin), mutta mua on alkanut tympii se että nyt se pitää poikaakin omana poikanaan, monia kertoja oon saanut korjata että se on kyllä PojanPoika eikä teidän.

Sekin käy hermoon kun vauva rupee huutaa nii mun täytyy pikapikaa mennä hakee se jos meinaa ehtiä ennen anoppia.. onneksi tää kohta muuttuu ku päästää ihan ikiomaan asuntoon.. saas nähä kuinka usein se sinne ryntää.. tähän mennessä se ei oo ollu päivääkään näkemättä poikaa... vähä pelottaa..



millaste ja poika 6,5kk

Enpä oikein voi kuin kiitellä omaa anoppiani. Tai kaivelemalla löytyy varmaan pari juttua, joista en kiitä, mutta enimmäkseen meillä menee anopin kanssa loistavasti.



Appivanhemmat tarjoutuvat hoitamaan poikiamme (4kk ja 1v7kk), että pääsemme joskus vapaalle (esim. uimaan ja syömään) mieheni kanssa yhdessä. Pyydettäessä myöskin haluavat heti järjestää asiat niin, että voivat hoitaa. Satutin selkäni, ja anoppi hoiti esikoista ihanasti sillä viikolla. Juuri puhumaan opetteleva taapero toisteleekin nyt koko ajan: " Mummola! Vaari!"



Esikoisen ollessa vauva lähes asuimme välillä parin päivän pätkiä anoppilassa, siellä kun on paljon tilaa. Anoppi hoiti valvottavaa vauvaa ja toi minulle alakertaan vauvan yöllä vain syömään. Se oli ihanaa siinä kroonisen unenpuutteen vaiheessa.



Anoppi kehuu ja kannustaa meitä vanhempina tyyliin " Kyllä näistä pojista huomaa, että on perusturvallisuus kohdallaan" tai " Kaikesta kyllä näkee että nämä lapset voivat hyvin" . Aina mieltäni lämmittää myös se, kun appivanhemmat kehuvat lapsiani.



Joskus rasittaa se, että vauvaa pitäisi heti olla viemässä lääkäriin jos vauva on itkuinen:" Onkohan sillä korvatulehdus? Kamalaa miten se yskii! Soittakaa nyt Mehiläiseen." Itse äitinä tiesin, että vauva vain oli sattunut löytämään korvansa joita oli hauska haroa, ja että " kamala yskä" oli vain maidonjämiä nielussa, ja itku tuli röyhtäystä odotellessa.



Soittelemme anopin kanssa viikoittain. Jotakin muuta voisi ärsyttää jotkut anoppini jutut, mutta minua ne ovat toistaiseksi vain huvittaneet enkä ole kokenut hänen sanomisiaan kovinkaan tungetteleviksi. Hän kyllä tuo omat mielipiteensä julki esimerkiksi vuokra-asuntoamme tai käytettyä autoamme kohtaan, mutta minua se ei haittaa.



Koin itseni " talon tyttäreksi" jo heti tutustuttuamme, eikä tämä asia ole muuksi muuttunut. Anoppi on ystäväni ja tärkeä tukihenkilöni näissä väsymyksissä ja hormonimyllerryksissä. Oma äitini asuu kauempana, joten ihan selvästi anoppi paikkaa häntä joissakin tilanteissa, vaikka toisaalta mikään ei vedä omalle äidilleni vertaa. Olen onnekas.

Lapsenhoitoapua ei ole saatavilla vaikka ennen lapsia en osannut kuvitella, etteikö sitä saisi. Vaan nytpä tiedän :-).