Ketään toista masentunutta?
Hei! Pakko avautua tänne kun tuntuu etten muuten jaksa enää hetkeäkään. Olen vihdoinkin myöntänyt itselleni että kärsin varmasti jonkinlaisesta masennuksesta, vaikka pitkään koitin kieltää sen jopa itseltäni ja onnistuin peittämään muilta sen varmaankin täysin. Nyt tilanne on kuitenkin kärjistynyt kamalaksi.
Yritän lyhyesti selittää... Erosimme 3v poikani isän kanssa puolisen vuotta sitten. Ratkaisu oli helpotus, koska suhteemme oli toivottomassa pisteessä. Saimme pojan kanssa ihanan asunnon ihanalta paikalta. Elämä on muutenkin päällisin puolin hyvässä kunnossa, on vakituinen työpaikka, olen tavannut ihanan miehen hiljattain jne.
Mutta...joku mättää pahemman kerran. Jotain masennuksen merkkejä on ollut jo aikaisemminkin, pojan olessa vauva. Ei kuitenkaan mitään tällaista. En nauti lapsen kanssa olemisesta yhtään. Kaikki ilo siitä on hävinnyt jonnekin..Suoraan sanoen tuntuu kuin jokainen päivä hänen kanssaan olisi yhtä helvettiä. Töissä odotan aina kauhulla iltapäivää kun haen hänet tarhasta ja menemme kotiin. Odotan vain iltaa jolloin hän menee nukkumaan ja saan levähtää hetken. Tuntuu etten tee mitään hänen kanssaan pelkästä tekemisen ilosta. Kaikki on pelkkää suorittamista ja pakkopullaa.
Tilannetta ei yhtään helpota se että hänellä on aivan kauhea uhmaikä. Raivareita tulee monta kertaa päivässä ja ihan mitättömistä syistä. Suuttuessaan potkii, hakkaa, tönii yms. Kaikki kasvatuskeinot on kokeiltu, mikään ei tunnu auttavan. En kohta kehtaa lähteä kyläänkään hänen kanssaan kun alkaa niin helposti lyömään lyömään toisia ja huutamaan.
Olen aivan mielettömän väsynyt. Elän vain niitä viikonloppuja varten kun lapsi on isällään ja saan levätä. Hän on niin aikainen herääjä että herää 5-6 aikaan aina aamulla, riippumatta siitä monelta menee illalla nukkumaan. Tänäänkin kun hän heräsi aamuyöstä enkä saanut yölläkään nukuttua, ajatukseni olivat ihan kammottavia, ja olin todella huonolla tuulella. Olen sortunut jopa lähiaikoina tukistamaan, vaikka se on aina ollut vastoin periaatteitani.. Pelottaa ihan älyttömästi milloin kilahdan lopullisesti ja teen jotain kamalaa. Kuhea tunne kun pelkää itseään ja yrittää vain kaikin voimin pysyä järjissään. Tunnen itseni täysin nollaksi ja epäonnistuneeksi äidiksi.
Olen käynyt muutaman kerran mielenterveystoimistossa, mutta sinne on kauhean vaikea saada aikaa ja niistä kerroista kun olen käynyt, ei ole tuntunut olevan apua. Koitin myös varata perheneuvolasta aikaa, mutta sinne on kauheat jonot ja ajat vain aamuaikoja.. (en pysty aamuisin olemaan töistä pois). Mistä ihmeestä saan apua ennen kuin sekoan lopuulisesta? Onko täällä ketään joka pystyisi antamaan vertaistukea? Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea..
Kommentit (9)
Myös yksityistä terapeuttia kannattaa harkita. Aikoja saa melko nopeasti ja ajan sopiminen on helpompaa, esim. ruokatunniksi, iltapäiväksi, ennen työhönmenoa, työn jälkeen jne. Hinta on noin 40 ¿ kerta.
Yksityisessä on se positiivista, että voit käydä juuri niin kauan kuin haluat mahdollisesti myöhemminkin elämässä tarvittaessa. Julkisella joutuu odottamaan hoitoon pääsyä todella kauan ja hoitojen kestot ovat yleensä lyhyitä määrällisten resurssien johdosta ja tapaamisfrekvenssi harva.
Tsemppiä!
Voit myös käyttää kunnallista terveyskeskusta tai yksityistä lääkäriasemaa tai työpaikkalääkäriä, jos sellainen on. Tätä kautta saa myös apua itselleen ja esimerkiksi lääkityksen, joka auttaa, pääsee aloittamaan nopeasti! Itse masennuin toisen lapsemme syntymän jälkeen ja nuorimmaisemme odotusaikana ja 1. kerralla sain avun ihan omalääkäriltä terveyskeskuksesta. Sain reseptin, joka paransi oloni jälleen normaaliksi ja jaksoin taas hymyillä ja nauttia lapsista. Nuorimmaista odottaessani kaikki tuntui ihan turhalta, lasten kanssa en jaksanut tehdä mitään, nautin vain yksinolosta, olin jatkuvasti väsynyt, itkuinen, kiukkuinen ja epätoivoinen. Sain sitten suuni avattua ultrassa käydessöni ja lääkäri kirjoitti saman reseptin saman tien ja pääsin nauttimaan loppuraskaudesta ja muista lapsista. Ja elämästä! On tosi hienoa että tajuat itse tilanteesi, nyt vain lääkäriin apua hakemaan! Minä myös kavin keskustelemassa, mutta se ei ollut oikea apu minulle. Minulle riittää tuo serotoniiniin liittyvä lääke ja miehen tuki. SInun on ihan turha kärsiä tilanteesta enää, sillä tuo on täysin normaalia ja yleistä! Tsemppiä sinulle!!
Laitappa hei meliä tulemaan aiha0406@hotmail.com
Olen 3 alle 3 vuotiaan tytön äiti. Sairastan masennusta. Tukitoimina meillä on neuvolan apu, perhetyöntekijä, tapaan psyk.sairaanhoitajan kerta viikossa, lääkitys, käyty pariterapiassa miehen kanssa, päivähoito.
Voitaisiin jutella lisää meilin kautta. Vertaistuki on tärkeää!
AIHA
Hei! Olen sairastanut masennusta ja nyt itse siitä jo yli päässyt. Jos kaipaat vertaistukea niin voit kirjoittaa kyllä, sopisiko jos laitan edellisen vastaaja postiin osoitteeni, omassani kun on nimenikin, voisiko hän laittaa sen eteenpäin?
t. Tuuliina
Mietin hetken, tohdinko vastata, kun olen vain raapaissut pintaa noissa tunteissa. Tutulta tuo kaikki kyllä kuulostaa.
Haluan kannustaa sinua suhteessasi lapseen: uskon että raivokas uhma johtuu osittain olosuhteista, eli erosta ja sinun poissaolevuudestasi. Äh. Äskeinen kuulostaa syytökseltä, mutta se ei ole sitä. Tiedän omasta kokemuksesta, että masentuneena ei noin vain " tsempata" tai " ryhdistäydytä" . Haluan vain vakuuttaa, että suhde poikaasi tulee kohenemaan ja hänenkin käytöksensä muuttuu vähitellen helpommaksi, kun löydät apua masennukseesi.
Usko pois. Vaikka nyt ei tunnu siltä, edessäsi on vielä paljon onnnen hetkiä. Olen samaa mieltä edellisten kanssa: hiillosta neuvolaa ja vaadi apua.
Heippa,
mulla on 2,5 v. tyttö ja erosin hänen isästään 1,5 vuotta sitten. Virallinen ero tuli vasta aika äskettäin. Muutin myös lapsen kanssa pois uuteen paikkaan, oikeastaan ulkomailta takaisin Suomeen. Minulla on kiva työ (jota en kylläkään ihan heti saanut, vasta kolmas työ oli kiva) ja kämppä ym.
Nyt olen alkanut todella huomaamaan samoja piirteitä kuin sinä, verenpisara mainitsit, olen väsynyt koko ajan ja lapsi tuntuu vain rasitteelta, kaikki on pakkopullaa ja nautin eniten yksinolosta. Tytölläni on myös noita uhman merkkejä, kiukuttelua paljon ja raivokohtauksia, nämä hermostuttavat eniten. Oikeastaan kun hän on hyvällä tuulella, niin olen myös minä.
Jos esim. tarhasta soitetaan että lapsi on sairastunut tms. haluan aina kiireellä hakea hänet sieltä kotiin. En siis pelkää iltoja lapsen kanssa, mutta lähinnä olen huolestunut omasta käyttäytymisestäni häntä kohtaan. Aina kun mulla menee hermot, huudan ja kiroilen ja haukun lastani, joka on ihan hirveää! Tiedän 100 %:sesti että niin ei saisi tehdä, enkä edes haluaisi, mutta aina siinä hermostumisen hetkellä se vain tapahtuu.
Minulla ei oikeastaan ole omaa aikaa ikinä, eli lapsi ei ole joka toinen v.loppu isällään, koska asuu eri maassa. Olen periaatteessa aina lapsen kanssa (töihin on kiva mennä :)) Isovanhemmat asuvat n. 800 km päässä, eli ei paljon apua ja muutenkin minulla on vain 2 hoitoapuhenkilöä lähettyvillä.
Eli kellot soivat heti kun luin viestisi! Et todellakaan ole ainoa, jolla on ollut kamalia ajatuksia lastaan kohtaan. Joskus jopa katselen asuntoja netistä joihin mahtuisin vain minä! Aika kauheeta.
Kävin lääkärillä juttelemassa ja teettivät masennustestin, tulos: lievästi masentunut. Juttelin sen jälkeen vain kerran neuvolan kanssa, ja sanoivat että voin soittaa aina jos siltä tuntuu. En ole kuitenkaan soittanut. Ajattelen että kyllä se tästä, kunhan vain yritän pysyä mahd. rauhallisena. Helppoa ei ole!
Olen muutaman kerran törkkinyt lastani kovakouraisesti sänkyyn laitettaessa kun se nukkumaanmeno on aina niin vaikeeta. En ole tukistanut tai lyönyt, mutta on tullut halu jotenkin satuttaa häntä, hyi helvetti! Seuraavana aamuna, rakastan häntä maailman eniten, enkä voisi ikinä satuttaa!
Mulla ainakin väsyneenä iltaisin on vaikeempaa hillitä itseään. Mutta mitä yhteistyökykyisempi lapsi, sen helpompaa minullekin.
Mullekin voi kirjottaa, tuki ei ikinä ole pahaksi: hyonteinen@hotmail.com
Olipas kurja kuulla tilanteestasi :( Olet varmasti väsynyt ja sen ymmärtää!
Itse olin vastaavassa jamassa henkisesti kun lapseni syntyi ja sektion komplikaationa menetin unet 10kk ajaksi. Se oli täyttä helvettiä. En olisi ikinä selvinnyt siitä ilman miestäni, siksi tilanteesi on entistä raskaampi. Itse sain apua tosiaan vasta sen 10kk jälkeen eli helppoa se ei ollut, mutta lopulta menin yksityiselle joka antoi heti oikean lääkkeen välittäjäaineiden tasaamiseksi ja siitä alkoin paremmat ajat. Toipuminen tosin kesti reilun vuoden, mutta se on mahdollista. Jälkiseuraamuksena meillä on valitettavasti ollut lapsemme melko voimakas uhma ja huomion haku, koska hän silloin vauvana jäi vaille varhaisen iän tärkeää kunnollista vuorovaikutusta kun olin vaan niin hirveän väsynyt. Toki isä oli hänen kanssaan " iholla" kaikki illat mutta päivät piti selvitä itkeskelevän ja henkisesti poissaolevan äidin kanssa. Ja mikä on myös kauheaa, en muista mitään lapsemme ensimmäisestä vuodesta. Se oli niin sumua! Jälkeempäin olen kuullut että on oikeastaan ihme selvitä 10kk ilman unta, että ilmeisesti äitys ja suojelusenkelit ovat olleet asialla.
Olen siinä samaa mieltä että teillä molemmilla tuo kaikki on osittain seurausta elämäntilanteesta. lapselle ero on aina myös iso kriisi ja kun vielä huomaa että itsekkin työstät omaa kriisiäsi etkä ole henkisesti aina tavoitettavissa, hän testaa kerta toisensa jälkeen oletko olemassa häntä varten. Se on lapsen henkiinjäämis mekanismi. Lisäksi tietysti uhma kuuluu muutenkin tuonikäisen lapsen elämään.
Sanon samaa kuin muut, eli hae pikaisesti apua niin kauan kuin saat ja unohda työsi hetkeksi. Sinusta ei ole mitään hyötyä kohta muuten millään sektorilla, ei edes töissä.
kaikkea hyvää elämääsi!
Suuri kiitos kaikille vastanneille, olo helpotti heti vähäsen kun sai kirjoitettua asiasta tänne ja huomata ettei ole ainut masennuksesta kärsivä. Nyt ei ole aikaa kirjoitella enempää, halusin vain pikaisesti tulla kiittämään teitä kaikkia!
kun luin viestiäsi. Sinulla on niin vaikeaa ja muistan hyvin oman tilanteeni vielä jokin aika sitten.
Aivan ensimmäiseksi sinun täytyy ottaa yhteys neuvolaan ja pyytää päästä psykologille. Kerro avoimesti ajatuksistasi jo omalle neuvolantädillesi. Ja nyt neuvon sinua hieman liioittelemaankin asioita, jotta sinut otetaan vakavasti. Totuushan on se, että systeemiin sisään pääsemiseksi on tehtävä hurjasti töitä, vaikka me kaikki verorahoillamme systeemin maksammekin, ei sinne aina kovin helposti pääse sisään. Siis nyt kova kovaa vasten ja kun olet sisällä, tilanne alkaa vähitellen helpottua. Mutta masentuneelle tämä ponnistus voi olla joskus liian iso kynnys.
Totuushan on se, että kaikki äidit ja isät tuntevat lapsiaan kohtaan mustaakin mustempia tunteita silloin tällöin ja se on aivan normaalia. Mutta siihen sen pitäisikin jäädä. Lapsesta pystyy myös nauttimaan, kun asiat ovat kunnossa. Salli itsellesi nämä tunteet, olet vain ihminen, et kone, joka on tehty vain rakastamaan. Minua helpotti se, että kerroin ystävilleni näistä tunteista ja kuulin, että hekin olivat kokeneet samoja tunteita ja myös tukistaneet lastaan tiukan paikan tullen.
Toiseksi, onko sinun mahdollista saada lapsesi isälle vaikka viikoksi? Tarvitset omaa aikaa. Viikonloppu on niin lyhyt aika ja virastoihin soittelu ei onnistu silloin. Sinä et ole korvaamaton töissäsi, olet korvaamaton itsellesi ja lapsellesi, joten otat huonoa omaatuntoa tuntematta yhden sairaspäivän töistä ja hoidat sen päivän aikana asiat alkuun neuvolan/ mielenterveystoimiston/tai yksityisen kanssa. Sitä paitsi sinä oikeasti tarvitsisit enemmänkin aikaa toipumiseen henkisesti, joten minusta sairauskriteerit täyttyvät. Et siis edes puhu palturia työnantajallesi, jos jäät kotiin päiväksi. Onko lapsen isovanhemmat mahdollisesti käytettävissä lapsen hoitoavuksi? Kaikki keinot nyt käyttöön, jotta saat omaa aikaa riittävästi.
Me saimme kotiin perhetyöntekijän neuvolan kautta, joka tuli kartoittamaan tilannetta pahimman kriisin aikana. Jo hänen pari käyntiään ja häneltä saadut neuvot auttoivat meidät kriisin yli. Saimme ylivilkkaan poikamme lopulta erityispäiväkotiin ja keinot selvitä arjessa tarkkaavaisuushäiriöisen lapsen kanssa. Kun me vanhempina lopulta rentouduimme, tuli pojastammekin aika nopeasti hyvin yhteistyökykyinen nuori mies. Ja se ilo lapsen kanssa olemiseen löytyi ihan itsestään sen myötä. Olimme aivan eron partaalla ja minä vain toivoin pääseväni eroon koko äitiydestä. Isä ei ottanut mitään vastuuta arjen pyörityksestä ja vetäytyi perhe-elämästä pois henkisesti. Isä sai masennuslääkityksen ja nyt puolen vuoden kuluttua tuosta, arki sujuu paremmin kuin koskaan.
Kirkolla on myös tarjota perhetyötä ja se on avoin myös kirkkoon kuulumattomille. Sinne ei ole aivan niin pitkät jonot, kuin kaupungin sosiaaliviraston työntekijöille.
Ja muista: SINÄ OLET NIIN ARVOKAS; ETTÄ SINULLA ON OIKEUS OTTAA ITSELLESI VAPAUS HOITAA ITSESI KUNTOON KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ. SE ON SINUN JA LAPSESI ETU. TYÖNANTAJA EI VOI SITÄ ESTÄÄ. Ei sinun ole pakko kertoa työnantajallesi tästä prosessista mitään tai hyvin vähän. Itse kerroin ja sain erittäin ymmärtävän vastaanoton ja suuren tuen myös sieltä.