En osaa iloita raskausta keskenmenopelon takia

Olen kuullut että todella suuriosa naisista on joskus saanit keskenmenon. Prosentti oli suuri, nyt en vaan uskolla sanoa kuinka

Nyt menossa rv 31 ja jos yhtään lohduttaa niin vasta viimeiset 11 viikkoa olen uskonut, että meille todella tulee lapsi. Rakenneultraan saakka pelkäsin keskenmenoa jatkuvasti. Takana yksi keskenmeno. Tsemppiä! 

Sama ongelma, olen kärsinyt lapsettomuudesta ja kokenut yhden varhaisen keskenmenon. Nyt rv 25 ja edelleen vaikea uskoa että siellä elävä sikiö liikkuu ja potkii. Onkos sulle tehty nt-ultraa tai oletko käynyt ar-ultrassa? Suosittelen lämpimästi että käyt ultrassa ja juttelet lääkärin kanssa keskenmenon riskistä noilla viikoilla. Jos kaikki on kunnossa niin rv 11 riski on melko pieni. Jos sulla on kuultu jo sydänäänet neuvolassa, myös niiden kuuntelu voi rauhoittaa.

Niin ja jos lapsella on kromosomivirhe, se näkyy kyllä yleensä ultrassa kasvun hidastumana. Kunnon tutkimuksiin niin saat paljon pelkoja pois. Vaikka tiedän, ettei nekään aina auta.

Mä olen saanut 5 kk sisään kaksi keskenmenoa. Eka viikolla 12 ja toinen viikolla 8. Tiedän jo valmiiksi, että jos joskus satun vielä raskaaksi tulemaan, niin en pysty nauttimaan siitä ollenkaan. Ja melko varmaksi tiedän, että sekin menee kuitenkin kesken.

Eli tiedän ton tunteen. Eikös sulla kohta oo ultra? Sitten pystyt varmaan vähän huokaisemaan :)

Kiitos kannustavista sanoista! Nyt on ultra onnellisesti takana ja raskaus tuntuu jo vähän iloisemmalta ja todellisemmalta kun minimiillä on kaikki (ainakin toistaiseksi) hyvin. Vaikka outoa ettei raskausoireita vieläkään ole... Jos ei nyt lasketa sitä että olo on aika rauhallinen, lällysti sanottuna "seesteinen". Se tuntuu vähän vieraalta, olin esikoista odottaessa 9kk raivopää ja hermokimppu, varmaan masentunutkin. Mutta olihan esikoisen tuoma elämänmuutos paljon isompi kuin seuraavan lapsen.

Sama homma. Kaksi keskenmenoa takana. Nyt rv 17 ja pakko vaan keskittyä muihin asioihin ja olla miettimättä raskautta.

Nyt se sitten tapahtui mitä pelkäsin, eli keskenmeno, viikolla 12. Uskon että pystyn pääsemään tämän yli helpommin kuin edellisen keskenmenon, sillä tällä kertaa en satsannut tähän raskauteen yhtään tunnepuolella. En edes tuntenut raskausoireita, joten tämä tuntuu lähinnä "aijaa, näin sitten kävi" -tasoiselta jutulta. Vauvantekopuuhat saivat samalla pisteen. En uskalla yrittää enää. Ja ikääkin on jo 39. -ap

Olen pahoillani puolestasi. Sinuna yrittäisin kyllä vielä, anna vaan ensin itsesi toipua.

Minulla on ikää 48v, takana 7 raskautta joista 4 meni kesken vkoilla 10-15 ja siis 3 hieman ennenaikaisena syntynyttä lasta. Lapset ovat nyt kaikki koulussa, mutta kuitenkin aika myöhään tuli tuo lasten hankkiminen aloitettua , eli esikoinenkin on vasta 10v.

Sain 3 keskenmenoa ennenkuin sitten esikoinen syntyi h.35 hyväkuntoisena. Oli kamalaa olla lapseton ja kokea keskenmeno toisensa jälkeen. Kaikkien raskauksien aikana olen 20 viikkoa pelännyt keskenmenoa ja sen jälkeen kaikkea muuta mahdollista. Esikoisen syntymän jälkeen kuitenkin tajusin, että pelko myös kuuluu äitiyteen , aina sitä pelkää lapselle sattuvan jotain. Sen kanssa ikäänkuin oppiii elämään ja se kutistuu sellsiseksi huoleksi ja huolenpidoksi. Se on yksi niitä vanhemmuuteen liittyviä aisoita, tunneskaalan laajenemista, mitä ei voi kuvailla ihmiselle jolla ei le lasta. Mutta mielestäni tunne ei ole pelkästään negatiivinen, sitä myös löäytää rakkauteen ihan uudenlaisen mitan ja vahvuuden.

Kiitos myötätunnosta, nro 10. Lapsenteko tässä iässä tuntuu vain niin rankalta venäläiseltä ruletilta. Jos kerran kaksi on mennyt peräjälkeen kesken samoilla viikoilla, ei se anna kovin hyvää kuvaa mun munasolujen laadusta. Ja itseasiassa, en enää edes tunne haluavani lasta. Se ilo ja halu kuoli ekassa keskenmenossa, tämä toinen raskaus alkoi vain siksi että mieheni niin kovasti halusi vauvaa. Olisi pitänyt olla tiukempi, minulla oli huono ennakkofiilis tästä koko ajan ja se ei ole muuttunut. Tuntuu että vain kerjään surua ja tuskaa muodossa tai toisessa, jos jatkan vauvantekopuuhia. Mutta harmi että mieheni ei tunne samoin. Keskenmeno ei siltikään ole niin paha asia, kuin että raskaus olisi kromosomihäiriöistä tms. huolimatta jatkunut ja kantaisin vakavasti sairasta tai vammaista lasta sisälläni.