Mitä jos räjähtää?

Kerään ihan joka päivä lisää v*tutusta. Se vain kertyy. En saa sitä purettua vaikka kuinka harrastan tervehenkisesti liikuntaa niinkuin kunnollisen ihmisen kuuluu. Liikunta on vain yksi stressitekijä lisää. Lenkille on mentävä vaikka leposyke kiitelee hyvissä treenisykkeissä sängyssä maatessanikin, ihan vaan koska v*tuttaa.

Käyn töissä ja teen väitöskirjaa ja hoidan lapset ja teen kotityöt ja jos minulla jää pari minuuttia aikaa lukea vaikka jotain tyhjänpäiväistä naistenlehteä, niin koira vinkuu huomiota tai sitten lapset, yleensä kuitenkin molemmat.

Olen huono äiti. Olen mekaaninen äiti koska en jaksa enää. En ole enää tunteella mukana missään. Teen kaiken mitä pitää mutta tiedän ettei se riitä, koska en oikeasti ole enää läsnä. Koska minulla ei ole voimia kaiken tekemisen seassa vielä hymyilläkin vilpittömästi tai ilahtua kun lapsi oivaltaa jotain uutta.

Tiedän etteivät lapseni saa tarpeeksi sitä mitä he tarvitsevat, vaikkei se ulospäin näykään. Olen emotionaalisesti tyhjä.

Joskus sammun iltaisin (en alkoholista tms. vaan väsymyksestä) niin etten jaksa edes kuselle mennä vaikka tarvitsisi. Mieluummin poden pari tuntia rakonjomotusta kuin pyydän miestäni kantamaan minut vessaan. Totaalinen uupumus, jonka aikana en jaksa liikuttaa mitään osaa itsessäni, silmäluomet ovat ainoat liikkuvat osaset silloin kehossani. Tokenen tuosta siinä parissa tunnissa ja sitten yö meneekin valvoessa koska en saa enää edes unta.

Mieheni osallistuu yhtä lailla lastenhoitoon ja kotitöihin, mutta tekee kokonaista työpäivää, minä sen sijaan puolikasta työpaikalla ja kotona väitöskirjaan liittyviä juttuja sen lisäksi että hoidan äidin työtehtäviä.

Silloin kun vituttaa, tunnen sentään olevani elossa. Valitettavasti se olotila on kuitenkin vähemmän yleistä kuin se ettei tunnu enää miltään enkä vain jaksa välittää. Teen velvollisuudesta kaikki mitä pitää tuntematta yhtään mitään.

Kyllä lapset tällaisen vaistoavat.

Väkivaltaisuutta en räjähtämisellä tarkoita. Tarkoitan lähinnä psyyken räjähtämistä, hajoamista, totaalista loppuunpalamista jonka seurauksena lähden taakseni katsomatta ja alan elää hetkessä. No, en sentään oikeasti, koska kunnollinen äiti ei tee niin, ja koska viimeksi kun tunsin jotakin, rakastin miestäni ja lapsiani.

Mikä minulla ON?