Uusi suhde ja lapset ei tule toimeen.

Nämä asiat vaativat aikaa... Mutta jos pahalta tuntuu heitä heti pois...Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi !

Itse olen se uusi nainen uudessa suhteessa ja miesystävälläni on kolme lasta. Omani ovat jo aikuisia. Tarinassasi oli niin paljon yhtäläisyyksiä, että haluan kertoa omastani

Näin uuden naisen näkökulmasta... Rakastua retkahdin silmittömästi ja niin kai kävi sitten miehen puoleltakin... Mutta alku oli hirveän hankalaa...Riidelty on kovasti ja rakastettu...Lapsille minusta valehdeltiin...ja minua piilolteltiin pitkään. Syyksi hänkin sanoi että halusi olla varma asiasta. Tosiseikka oli ex vaimon pelko. Noin vuosi siinä sitten oltiin piilosilla leikkiä ja hän eli kahta eri elämää... ja minä odotin ja rakastin ja uskoin... Kunnes tuli päivä jolloin sitten lapset esiteltiin. Minusta tilanne meni hyvin, mutta miesystäväni mielestä en osannut käyttäytyä, enkä ottanut hänen lapsiaan tarpeeksi hyvin ...Tuli toinen tilanne, jolloin menin heidän kotiin ja tilanne oli hiukan jännittävä meille kaikille. Minusta tilanne meni taas oikein hyvin, rauhallisesti ja pikkuhiljaa. Inhoan itse tyrkkyjä teeskentelijöitä ja asiat menevät omalla painollaan... kun on malttia ja aikaa... No taaskaan en hänen mielestään osannut käyttäytyä ja olla hänen lastensa kanssa oikein. En tehnyt sitä, enkä tätä.Tuontuostakin näiden yritysten jälkeen olen kuullut epäileviä kommentteja onko minusta hänen lapsiensa kanssa olemaan... Minä olen kuitenkin äiti ja nainen! Kerroin ihan suoraan että jos etsit lapsillesi leikkikaveria minusta et sitä saa, mutta kumppania jos etsit siihen olen sopiva. No noista on mennyt aikaa ja pikkuhiljaa eteenpäin on menty. Yhteen on muutettu niinkuin sinäkin. Ja nyt on  yhteiseloa viikko takana...Lapset ovat olleet tässä muutaman yön. Ja hän on jo sitä mieltä että ei tästä tuu mitään... Ja minustakin alkaa tuntumaan siltä...En varmaankaan osaa olla tarpeeksi hyvä hänen lapsilleen.  Ja kyllä... meilläkin ilmapiiri on hiukan ahdistavaa... joten ymmärrän oikein hyvin mistä kirjoitat... Hankalammaksi kävi meilläkin. Ja samaa mietin mitä teen??? Lapset ovat fiksuja, mukavia ja reippaita...Ja tykkään kyllä touhuta kaikenlaista. Mutta jotenkin on itellä semmonen riittämättömyyden tunne...Kun teen kaiken aina väärin. En tiedä olenko liian herkkänahkainen, mutta ainainen arvostelu tolla maaperällä vaan jättää jälkiä...  Ja hassua... Hänkin väittää etten kutsu heitä edes nimellä :) Mikä yhteensattuma.... Älä siitä huoli tuskin naisesi sillä mitään tarkoittaa. Toivon että löydätte ratkaisun pian sillä vaivautunut ilmapiiri pidemmän päälle syö miestä... Onnea ja menestystä toivotan...

Tarinoilla on aina niin monta puolta kun on kertojaa... Tämän tarinan naisena voin kertoa että ihan näin nämä asiat evät mene... yksi asia johtaa yhteen ja kaksi kahteen...:) Ei muuta lisättävää...muruseni <3 

Itse olen 48v. ja en kyllä jaksaisi enää pieniä lapsia. Omani on 9v. ja 11 v. No me ollaan ydinperhe. Tykkään paljon kaikista lapsista, mutta alle 8v. on mulle liikaa.

Akka seinää vasten ja vaadi vastausta miksi käyttäytyy sun lapsiasi kohtaa noin.

Ja jos ei ala käytös muuttumaan, niin eukko ulkoruokintaan. Jos ei pidä sinun lapsistasi, se on yhtä kuin ei pitäisi osasta sinua itseäsi. 

Tämä on minun mielipiteeni, eikä se siitä muuttuisi vaikka asetelma olisi toisinpäin, eli lasten vieroksuja olisi mies. 

Vaihtoon tuollainen akka. Kyllä toisella kierroksella saadaan koko paketti ja se on sellaisenaan hyväksyttävä, siis sinä ja lapset. Naisesi ei pysty lapsiasi aidosti hyväksymään, joten parempi että lähdette eri teille.

Tota samaa oon kyllä miettiny et kohta vaihtuu..nainen.Tuntuu siltä et tämä uusi parisuhteeni säikähti jotenkin kun ei alkanut oikeen sujumaan ja siitä tuli riitaa.Ymmärrän kyllä et hitaasti pitää edetä mut kyllä mun mielestä aikuisen ihmisen tarttua härkää sarvista ja yrittää jotenkin.Kysyi minulta maanantaina et voisiko hän tehdä Tytön juhliin jotai hyvää?tuntuu edelleen niin karseelta et ei ihminen oo vielä tähän päivään mennessä oppinu tytön nimeä!Otin puheeksi tän lasten nimikeskustelun ja vastaus oli et en oo tajunnu asiaa et se noin sua koskettaa?Naimisiin ois pitäny mennä mut jos ei tällä ajalla jo tollanen asia hoidu niin tennarit jalkaan ja menoks..

Keskustele asiasta sen naisen kanssa. Kuulet sitten, miksi hän käyttäytyy noin vai onko se vain sinun omaa mielikuvitustasi.

Joo puhuttu on ja ymmärrän kyllä häntäkin.Sanoi,ei oo helppoo tulla tässä iässä enään pienten lasten kanssa samaan talouteen.Lapset on mulla täällä kahtena yönä viikossa et ei pitäs olla paha.Hänen oma ja jo täysi ikäinen lapsi asuu täällä vakituisesti.M olen kyllä ottanut tän tosissaan niin kun hänkin varmaan.Sit välillä häneltä tulee jotain ivallisia heittoja väliin et sun lapset on niin hyvin kasvatettuja ja ja..Viimeks sanoin et jos manaat koko ajan miten en sovi sun hienoon elämään niin sun täytyy mennä.Olen sanonu et oon ihan tavantallaaja ja en oo mitään sen hienompaa kun sinäkään.Tällasia vastaavia"sun kullannuput" juttua alkaa kohta oleen liikaa.Takuulla on omaa syytä et oon valittanut et miks ei tää toimi ja miks et yritä enemmän ja niin poispäin.

minä olen ikävä kyllä ollut vähän samanlainen kuin uusi (avo)puolisosi.  Häpeän sitä nyt jälkikäteen, mutta ei siitä sen enempää.

Eli jotenkin miehen lapsen hyväksyminen oli minulle kauhean vaikeaa, ja vaikka en koskaan ollut ilkeä lapselle, niin en osannut häneen luoda kunnollista suhdetta. Asia painoi minua, tiesin että minä aikuisena olin vastuussa siitä, että suhde oli niin huono, ja tämä aiheutti syyllisyyttä ja taisi saada minut entistä torjuvammaksi lapsen suhteen. Hoidin asian sitten niin, että itse vetäydyin aina lapsen ollessa meillä sivuun, ja annoin miehen ja yhteisen lapsen olla keskenään. En ollut tyytyväinen tilanteeseen, meillä ei mennyt perheenä kovin hyvin, ja jossain vaiheessa erosimme.

Ero oli minulle vaikea, mutta se jollain tavalla avasi silmäni sille, että jotain olisi pitänyt jo aikaa sitten tehdä minun ja miehen lapsen suhteen parantamiseksi. Mies oli sitä yrittänyt moneen kertaan sanoa ennen eroamme, mutta minä en pystynyt/halunnut tehdä asian eteen mitään. Joskus vaan täytyy tapahtua jotain tarpeeksi "järkyttävää", jotta ihminen pystyy havahtumaan virheisiinsä ja tahtoo oikeasti muuttua (koska tuttu on aina turvallisempaa, vaikka se tuttu ei olisi kenekään mielestä kovin hyvää).

No meitä onnisti, palasimme yhteen ja asiat meni sen jälkeen paremmin, mutta eihän kaikille varmaan näin käy.

Minä en osaa sanoa muuta kuin että voi olla, ettei puolisosi ikinä hyväksy lastasi kunnolla, vaikka kuinka yrittäisi, ja minä uskon, että lapsi siitä kärsii, vaikka ei sitä niin näyttäisikään.  Ja lapsi on tärkeämpi kuin parisuhde, lapsuus kestää vain lyhyen ajan, mutta lapsena koetut asiat vaikuttaa sen lapsen koko elämään. Ja parisuhteelle on aikaa myöhemminkin.

Mutta jos et tahdo erota, jos kuitenkin rakastat ja kunnioitat puolisoasi tästä yhdestä ongelmasta huolimatta (hänhän voi olla ihan hyvä ihminen, joskus vaan jostain omista traumoista tms. johtuen ei aina pysty käyttäytymään kuten on oikein), niin ehkä olisi parempi, että ette asuisi yhdessä vaan vain seurustelisitte ja tapailisitte toisianne. Ja vasta sitten, jos/kun puolisisi konkreettisesti näyttää  ymmärtävän, että hän pystyy hyväksymään lapsesi, muutatte yhteen. Voi olla, että lapsi ehtii sillä välin kasvaa aikuiseksi, jolloin sinä voit enemmän keskittyä parisuhteeseesi.