Olen niin huono äiti, en koskaan tee lasteni kanssa mitään

Sinäpä sen sanoit. Miksi niitä lapsia piti tehdä jos ei huvita niiden kanssa olla? 

Sinäpä se sanoit. En tee lasteni kanssa mitään, mutta olen kyllä niiden kanssa. Ei olisi pitänyt tehdä lapsia ollenkaan.

Tarkoitat ilmeisesti, ettet vie lapsiasi esim. hiihtämään, uimaan ym. Ehkä kuitenkin leikit ja juttelet heidän kanssaan ja luet heille? Ja ulkoilet? Eiköhän se riitä.

Muuten on joskus vaikea tajuta, että jos kokee syyllisyyttä jostain asiasta (ts. kokee tekevänsä väärin), niin ei yritä muuttaa toimintaansa. Siis tietenkin se on vaikeaa, mutta mä olen lasten suhteen niin syyllisyysherkkä, että mun on pakko toimia siten, mikä on omasta mielestäni "oikein", etten hajoa palasiksi.

Huolehdit varmaan kuitenkin perustarpeista (syöminen, juominen, puhtaus, nukkuminen) ja rakastat ja osoitat rakkautesi heille. Siinä on jo enemmän kuin moni muu lapsi saa.

Kaikki muu on plussaa. Turha itseä on syyllistää, vaikka me äidit olemme siinä niin hyviä.

Itse yritän keksiä joka päivälle jonkun pienen lasten kanssa tehtävän jutun, joka on pakko tehdä (esim. sadun lukeminen, laulun yhdessä laulaminen, piirtäminen, lasten mukaan ottaminen ruuanlaittoon tai siivoukseen, yhdessä sängyllä tai matolla pötköttely, kahdenkeskinen jutustelu, jotakin). Siis vain yksi pieni asia. Sen kun saa kiireisen arjen keskellä "suoritettua", annan itselleni luvan olla tyytyväinen.

Isommissa asioissa (pyöräily, luistelu, hiihto, uinti, muut taidot) pakotan sesongin ollessa meneillään itseni tai mieheni kerran viikossa harjoittelemaan yhtä niistä. Hyvin on riittänyt, vaikka joskus jää viikko väliinkin muiden menojen vuoksi.

Ei minun vanhempani kauheasti jaksaneet kanssani puuhata mitään erityistä, kun olin lapsi. Silti minusta tuli ihan normaali, elämäänsä tyytyväinen, tasapainoinen aikuinen.

No jos kuitenkin juttelet lastesi kanssa ja olet kiinnostunut lastesi ajatuksista niin se on jo paljon.. Miten on?

Aina voi yrittää muutosta jos sitä haluaa.

Itse olen keskitien tallaaja. Tykkään välillä ihan olla möllötellä, mutta teemme myös lasten kanssa joka päivä jotain kivaa. Olen kotona kahden pienen lapsen kanssa joten energiaa ei mene työelämään.. Kotitöiden tekeminen lasten kanssa on mielestäni heille ihan kehittävää tekemistä, toki harrastamme muutakin, kuten 1-2x viikossa perhekerhoja, muskari, ulkoilu 1-2x päivässä, piirtelyä, lauleskelua, lasten soittimilla mekastusta, satujen lukemista jne. Toki lapset katsovat lasten ohjelmiakin, miltei joka päivä max. tunnin päivässä ja leikkivät keskenään että saan valmistaa ruoan ja tehdä muita juttuja.

Minä taas en oikein osaa olla lasten kanssa, vien heitä kyllä hiihtämään ja luistelemaan, teatteriin, konsertteihin, puistoihin, leikkipaikkoihin mutta en osaa olla lasteni kanssa esim. leikkimässä leluilla tai yhdessä piirtämässä. Kun lapset maalaavat, teen kotitöitä. Kun he menevät ulos, värjöttelen katoksen alla ja soitan kaveripiirin läpi. Kun olemme puistossa, luen kirjaa. Kun he luistelevat, toivon koko ajan, että päästään kotiin. Satujakin luen nukkumaanmennessä, kun en vain jaksa keskittyä siihen muulloin.

Olen ajat sitten armahtanut itseni. Tsemppaan välillä enemmän, ja lopun aikaa olen tällainen. Pidän tärkeimpännä, että annan heille mahdollisuuksia kuin että leikin heidän puolestaan. Toki voisin osallistua, sen myönnän heti. 

Pari viikonloppua sitten hoidin siskoni lapsia, jotka olivat sairaita, ja tsemppasin ihan hirveästi, leikittiin piilosta, katseltiin yhdessä tv:tä, tehtiin yhdessä iltapalaa ja pelattiin lautapeliä. Tuli vähän tyhmä fiilis, että omat lapset eivät tätä saa kuin harvinaisena herkkuna ja silloinkin jotain lautapeliä tai lastenelokuvan katselua tai palapelien tekoa,ei varsinaista leikkimistä.

Kaikilla meillä on varaa tsempata, mutta jotain hyvääkin varmasti löytyy.