Eläminen lapsen kanssa, joka ei kykene tajuamaan omaa kuolevaisuuttaan

Aloittaa kohta koulun eli pitäisi olla pahimmat jumalkuvitelmat jo haihtuneet. Vaan ei; lapsi kokee itsensä erehtymättömäksi ja vaikka kuinka pahasti mokaisi, aina jotenkin kääntää sen niinpäin että 1. me muut mokasimme kun emme tajunneet häntä, 2. moka oli muka suunniteltu ja täysin hänen ajatustensa mukainen. Jos häntä käskee häpeämään tilanteessa, jossa normaali lapsi itkisi noloudesta, poika raivostuu. Ei siis kykene häpeän tunteeseen ollenkaan ja kerjää vaan verta nenästään rähisemällä.

Kuuntelin tuossa äsken pikkuvanhaa selostusta siitä, miksi vappupallo oli rikottu ja kuinka se oli ihan suunniteltu juttu (muka..), vaikka tapahtuikin kesken leikkien toisen lapsen seurassa. En tiedä oliko tarve nauraa vaiko huutaa päin naamaa suurempi.