Oletko sinä tehnyt abortin?

Ensimmäinen: Silloinen avomies pakotti siihen uhkaamalla, että jos en tee (hän ei halua ikinä lapsia), niin hän tappaa itsensä tai muuttaa ulkomaille tms. Yritin puhua ympäri, kovasti. Itse abortti oli fyysisesti helppo (rv 7), ei sattunut paljoa, mutta henkisesti en voi ikinä antaa itselleni täydellisesti anteeksi, vaikka lapsi olisi syntynyt kamalaan elämäntilanteeseen. Minusta ei ole yksin äidiksi.



Toinen: Melkein neljä vuotta myöhemmin. Seurustelin miehen kanssa, joka ei ollut lapsen isä ja hänelle lapsen syntymä olisi ollut maailmanloppu. Biologinen isä ei missään nimessä halunnut lasta. Olin hyvin masentunut silloin, raha-asiat ja parisuhde erittäin surkeassa jamassa. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin keskeytykseen, lähinnä ettei lapseni joutuisi kärsimään. Raskaus oli pitkällä (melkein rv 15), kun sain lopulta luvan aborttiin. Supistukset sattuivat jumalattoman paljon tuntien ajan. Sain nähdä kuolleen lapseni ja se oli helpottavaa, ei tuskia hänelle.



En kadu sitä, että nuo lapset saivat alkunsa, enkä keskeytyksiä. Kadun sitä, että olen niin heikko ja kerrassaan paska ihminen, etten voinut tarjota heille elämää. Ajattelen heitä päivittäin. Toisaalta oma elämäni on ollut niin hirveä, että ehkä suurin lahja toiselle ihmiselle ei olekaan elämä. Vaan se, ettei joudu ikinä kärsimään päivääkään ja tulee aina olemaan hyvin rakastettu ja muistettu edes yhden ihmisen toimesta.



Ja teille "piuhat poikki"-kommentoijille: kyllä minä haluan ja hankin sterilisaation heti kun laki sen ikäni puolesta sallii. En halua yhtään enkelivauvoja lisää, puhumattakaan että synnyttäisin lapsen, jota en tässä mielenterveyden tilassani pysty hoitamaan. Hormonaalista ehkäisyä en ole voinut käyttää sivuvaikutusten takia, mutta nyt käytän sellaista sinne kolmeenkymppiin asti ihan noiden edesmenneiden lapsieni takia.



Antaa tulla kivitystä, siitä vaan. Mutta kukaan ei pysty olemaan ankarampi tuomari minulle kuin minä itse, tätä saatanallista surua mukana kantaen.