jos lapsesi tappaisi 80 ihmistä haluaisitko tavata lapsisi?

Jossain vaiheessa kyllä haluaisin hänet tavata. En heti pystyisi järkytykseltäni, mutta jossain vaiheessa siis kyllä.

ja laittaa sitten yhtä herkullista aamupalaa kuin aina muulloinkin.

Ei vanhemmuudelle voi asettaa ehtoja.

Minä haluaisin tavata lapseni ja hänelle mahdollisimman hyvää hoitoa, kaikesta huolimatta.

En voi käsittää sitä norjalaisen isää joka mediassa toivoo poikansa tappavan itsensä. Kuka isä voi sanoa noin? Toisaalta kyseinen isä oli hylännyt poikansa jo yksivuotiaana, ehkä se selittää jotain.

juuri siksi, että saisi jotain vastauksia?

En olisi missään tekemisissä enää ikinä, ei hän olisi enää sama ihminen kuin se jonka minä olen maailmaan tuonut.

On mahdollista että haluaisin vain olla enää koskaan näkemättä häntä. Tai sitten suojelisin häntä kaiken järjen tuolle puolen, vaikea sanoa.

kuin We need to talk about Kevin?



Siinä käsitellään juuri tällaista aihetta.

mutta tuskin siihen kovin nopeasti kykenisin. En siis ihmettele ettei tuon norjalaishirviön äitikään toistaiseksi ole pyytänyt saada poikaansa tavata.

Mä en pystyisi ikinä hylkäämään lastani, vaikka se olisi tehnyt mitä. Syyttäisin silti kyllä varmasti itseäni lapseni teoista, loppuikäni.

Mitä olen tehnyt väärin, mitä jätin tekemättä, miten en huomannut että hän oli niin sekaisin.

Kamala ajatus :(

joka tapauksessa. Koskaan en voisi kieltää yhteyttä häneen, tekipä hän mitä tahansa. Norjan tapauksessa syy ei ole tekijän vaan hänet hylänneet vanhempien. Jos isä toivoo lapsensa tekevän itsarin niin jotakin on todella pahasti vinossa kyseisen isän ajatusmaailmassa.

parempi jos poika olisi tehnyt itsarin taman hirmuteon sijasta? Kylla se mun mielesta on aika luonnollinen ajatus mika tulisi varmaan itsellekin mieleen tuossa tilanteessa.



Kylla minakin haluaisin lapseni tavata, ja yrittaa kysella syita vaikka ymmartaminen tietysti olisikin mahdotonta. Mutta jos jostain syysta han paasisi vapauteen minun elinaikanani, tuskin pystyisin mihinkaan normaaliin, vakituiseen kanssakaymiseen.

Haluaisin tavata, tukea ja rakastaisin lastani ihan samalla tavalla kuin ennenkin.



Syyttäisin ehkä itseäni, miettisin missä vaiheessa jotain meni pieleen ja miksen huomannut mitään ja puuttunut.



Eläisin varmaan pitkän aikaa takautumia muistellen; lapsi teki jotain, minä reagoin näin..reagoinko oikein ja tarpeeksi vai jopa liikaa ja täten aiheutinko lapselle traumoja tai jotain.



Mutta varmasti ehdottomasti rakastaisin lastani vaikka tappaisi 80 ihmistä. Tekoa en tulisi koskaan hyväksymään mutta yrittäisin varmaan saada vastauksen kysymyksiin miksi ja mitä tein väärin ja olisinko voinut tehdä jotain toisin..



t. neljän 4-12- vuotiaan lapsen äiti

Lisäksi syyttäisin itseäni lopun ikääni, se olisi hirvittävä murhe ja syyllisyys. Murhe lapsen puolesta ja murhe siitä mitä hän teki, murhe siitä että epäonnistuin äitinä täysin. Toivottavasti ikinä ei tule mitään pienemmänkään mittakaavan asioita tai rikoksia vastaan. Lasta en hylkäisi silti koskaan, vaikken tekoa ymmärtäisi tai hyväksyisi.



Kun luin norjalaisen isästä, ajattelin että tuossa on se ero äidinrakkauden ja isänrakkauden välillä (pahimmillaan). Veikkaan että nainen ei valtaosassa tapauksista kääntäisi tuolla tavalla selkäänsä lapselleen, toisin kuin mies, joka pystyy helpommin hylkäämään lapsensa. Ei tietenkään kaikki, mutta useammin kuin nainen, esim. jo ihan uuden perheen löytyessä jää vanhat lapset unholaan :(

joka tapauksessa. Koskaan en voisi kieltää yhteyttä häneen, tekipä hän mitä tahansa. Norjan tapauksessa syy ei ole tekijän vaan hänet hylänneet vanhempien. Jos isä toivoo lapsensa tekevän itsarin niin jotakin on todella pahasti vinossa kyseisen isän ajatusmaailmassa.

Vanhemmat eivät käskeneet ampua ihmisiä, vaan päätös oli yksin Breivikin. Aina yritetään kaivaa syyllinen muualta.

[

En voi käsittää sitä norjalaisen isää joka mediassa toivoo poikansa tappavan itsensä.

Kuulin, että hän oli sanonut "olisi ollut parempi, että poikani olisi tappanut itsensä kuin ne muut", mikä onkin tietenkin totta, ei kai kukaan vanhempi voi olla niin itsekäs, että ajattelisi toisin, jos oma lapsi on noin sekaisin.

Minäkin ajattelisin että kunpa hän olisi tehnyt mielummin itsemurhan. Mutta jos lapseni olisi tappanut 80 ihmistä, haluaisin kyllä tavata hänet, ja toivoisin hänelle hyvää niissä rajoissa kuin on mahdollista enää.

Itkisin ja halaisin lasta. Muistelisin hetkeä, jolloin sain hänet syliini ja miettisin, missä kohtaa lähdettiin väärään suuntaan.

"Poikani Kevin" (Lionel Shriver). Siinä äiti muistelee koulusurmaajaksi päätyneen poikansa elämää. Vaikuttava kirja, lopussa muuttuu vielä surullisemmaksi ja karmeammaksi kuin alussa uskoi.

joka tapauksessa. Koskaan en voisi kieltää yhteyttä häneen, tekipä hän mitä tahansa. Norjan tapauksessa syy ei ole tekijän vaan hänet hylänneet vanhempien. Jos isä toivoo lapsensa tekevän itsarin niin jotakin on todella pahasti vinossa kyseisen isän ajatusmaailmassa.

Vanhemmat eivät käskeneet ampua ihmisiä, vaan päätös oli yksin Breivikin. Aina yritetään kaivaa syyllinen muualta.

Kuinkahan monta ihmistä mun mummuni olisi tolla periaatteella voinutkaan murhata. Hänet hylkäsivät sekä oma äiti että isä. Oli sukulaistensa hoivissa, todella huonossa paikassa jossa piestiin joka päivä eikä annettu ruokaakaan.

Kertoi, että hänet pakotettiin jopa syömään oman oksennuksensa, kun oksensi 6-vuotiaana matolle. Ja piiskaa sai tietysti myös siitä pahasta teostaan.

Vaan mummustani ei tosiaankaan tullut mikään hullu massamurhaaja vaan mitä ihanin ihminen, joka oli kaikille ystävällinen ja auttoi kaikkia. Niin ihmisiä kuin eläimiäkin.

Itkisin ja halaisin lasta. Muistelisin hetkeä, jolloin sain hänet syliini ja miettisin, missä kohtaa lähdettiin väärään suuntaan.