Miksi naisten suku on Suomessa yleensä aina ylivertaisessa asemassa miehen sukuun

tai suvussa juuri törmännyt. Me ei tosin olla juuri miesten sukulaisten kanssa tekemisissä, koska miehellä on sukuunsa melko huonot ja etäiset välit.

Enpä tosiaan ole missään lähipiirissäni huomannut tuollaista. Enkä ole kyllä lukenutkaan mitään tutkimustuloksia tuollaisesta.

pidetä yhteyksiä, ei se todellakaan johdu siitä, että minulla olisi minkäälaisia kontrollinhaluja...



Enemmän huumorilla: suomalaiset ovat vastarannankiiskejä, eli muualla maailmaa on yleensä toisinpäin, eli hyvä, että jossain ne naistenkin suvut ovat ns mukamas parempia!

että kumpikin hoitaa suhteet omaan sukuun. Hyvin on toiminut.

että useimmissa perheissä on ikäänkuin naisen tehtävä on pitää yllä näitä suhteita. Minusta on siksi ihan luonnollista, että nainen on omaan sukuunsa päin vähän kallellaan. Mitä naisen aviomies tekee yhteydenpitojen eteen? Onko mies yhteyksissä vaimonsa sukuun? En tiedä montakaan perhettä, jossa näin olisi.



Minusta on aivan itsestäänselvää olla enemmän yhteydessä omaan verisukuunsa, jonka on tuntenut koko ikänsä kuin miehen sukuun, jonka on tuntenut muutaman vuoden!



Mieheni on laiska pitämään yhteyttä sukuunsa, minusta se, että yhteys hiipuu on hänen ongelmansa, ei minun. Mielelläni olen heidän kanssaan tekemisissä, mutten ota yhteydenpidosta päävastuuta.

Suku voi olla aivan varma että naisen jälkeläinen on hänen omansa ja kuuluu geneettisesti sukuun. Siksi myös lapsi näyttää paljon vastasyntyneenä isältään, sekin on biologiaa jotta lasta ei syötäisi tai annettaisi viereiseen luolaan.

Pelkästään anoppivihahan on ikiaikainen asia.

että miehet nyt yleensä pitää vähemmän yhteyttä sukulaisiinsa. Se on ehkä naisille luontevampaa. Mutta en mä sitä vallankäytöksi sanoisi...

Meidän perheessä ei ainakaan ole noin, vaan melkeinpä päin vastoin. Miehen sukulaiset on fiksumpaa ja hauskempaa seuraa, asuvatkin lähempänä kuin oma sukuni :P

eikä hoida ihmis suhteita samalla tavalla kuin naiset. Naisen pitäis sitten hoitaa ne yhteydet myös miehen sukulaisiin ja jotkut sitä jaksaa ja jotkut ei. Ei vaimo voi oikeasti estää miestä olemassa yhteyksissä omaan sukuunsa jos mies sitä oikeasti haluaisi.

Miehen suku ei halua olla niin paljon tekemisissä ja koska miehen "suku" on alle 5 henkilöä ja meitä aika lailla enemmän niin väkisinkin tulee oltua mun puolen sukuun enemmän yhteyksissä.



He on sellaista erakoituvaa, ihan mukavaa sakkia, muttei mitään sukurakasta ja viihtyvät omissa oloissaan, eikä heille tulisi mieleenkään hoitaa meidän lapsia. Niinpä mies käy siellä esim.jouluna yksin ja minä omilla sukulaisillani, lapset jaetaan mukaan tasapuolisesti/saavat itse valita minne tulevat... Niin, arvatkaapa minne... Se siitä minun rauhallisesta jouluateriasta!

nainen päättää ketä kuuluu perheeseen, yleensä ne on oman miehen ja lasten lisäksi naisen vanhemmat ja sisarukset perheineen. Miehen vanhemmat ja sisarukset eivät siis ole "perhettä", jos naiselta kysytään.



Meillä minun perheeseen kuuluu mies ja lapset ja laajemmasti perhettä ajatellessä myös miehen lähisuku. Ovat minulle hyvin tärkeitä ja aina tervetulleita. Jos jollakulla menee huonosti elämässään, meidän ovet on aina avoinna, saa tulla yöksi niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsee ja syötetään jos on rahat vähissä. Autetaan aina kun apua tarvitsevat. En voisi ikinä kääntää selkää miehen suvulle, lapsethan siitä kärsisivät.

että useimmissa perheissä on ikäänkuin naisen tehtävä on pitää yllä näitä suhteita. Minusta on siksi ihan luonnollista, että nainen on omaan sukuunsa päin vähän kallellaan. Mitä naisen aviomies tekee yhteydenpitojen eteen? Onko mies yhteyksissä vaimonsa sukuun? En tiedä montakaan perhettä, jossa näin olisi.

Minusta on aivan itsestäänselvää olla enemmän yhteydessä omaan verisukuunsa, jonka on tuntenut koko ikänsä kuin miehen sukuun, jonka on tuntenut muutaman vuoden!

Mieheni on laiska pitämään yhteyttä sukuunsa, minusta se, että yhteys hiipuu on hänen ongelmansa, ei minun. Mielelläni olen heidän kanssaan tekemisissä, mutten ota yhteydenpidosta päävastuuta.

vaikka ei voi tietenkään joka perheeseen yleistää - kyllähän monet miehetkin ovat hyvin sukurakkaita.

Kyllä mä yritän joskus patistaa miestä olemaan enemmän yhteydessä sukuunsa, mutta kun se on sille niin vaikeaa. Mä en taas todellakaan aio ottaa sitä asiaa hoidetavakseni, koska luonnollisesti miehen sukulaiset ovat mulle tosi etäisiä. Anopinkin olen tavannut 2 kertaa.

#2

Tosin myönnän että monella tutulla jomman kumman suvun kanssa ollaan aktiivisemmin tekemisissä, mutta se johtuu usein esim. asuinpaikasta tai siitä kuinka läheisiä suvun jäsenten kesken ollaan oltu jo ennen puolison ja lasten ilmaantumista. Niin ja se kumman sukuun pidetään aktiivisemmin yhteyttä ei todellakaan ole aina äidin suku.

Miten tämä muka voi tulla yllätyksenä?

Pelkästään anoppivihahan on ikiaikainen asia.

AV:llakin pyörii se anoppi-inho ketju jossa vedetty herneet nenään jostain anopin puolittaisesta sanasta mutta annas olla jos naisen oma äiti ois sanonut samoin, niin siitä ei ois välitetty pätkääkään.

mutta minun veljet ovat. Eikö ole epäreilua. Pikku-veljeni on meillä yötä noin 5 kertaa vuodessa ja aina useamman yön.



Se ehkä vaikuttaa että miehen sisko asuu tuossa viereisessä talossa ja kaikki muutkin sukulaiset ihan lähellä. Mutta enpä ole epäreiluksi ymmärtänyt tätä järjestelyä...

on kummankin puolison oma asia hoitaa yhteydenpito omaan sukuunsa. On miehen oma moka, jos ei näin tee.



Minä kyllä joudun hoitamaan syntymäpäivä-, ja äitienpäiväkortit anopillekin, eihän mies tuollaisia tajua, mutta anoppi niitä kyllä arvostaa.

tuollaisiin turhanaikaisiin kommentteihin? Eikö sulla oo muuta tekemistä, oikeasti? Painu vaikka sinne naapuriin kahville.

gradun aihe :)



matriarkaalisuus, naisen vahva asema, sukulaisuussuhteiden jääminen usein naisten hoidettavaksi, läntinen vs. itäinen perhemalli, mitä vielä.



Jollain verkostoanalyyttistyyppisellä otteella vois selvittää, kysellä vaikka joululahjat ja joulunviettopaikat ja synttareiden juhlimiset



t. sosiologi

AV:llakin pyörii se anoppi-inho ketju jossa vedetty herneet nenään jostain anopin puolittaisesta sanasta mutta annas olla jos naisen oma äiti ois sanonut samoin, niin siitä ei ois välitetty pätkääkään.

Minun ei tulisi mieleenkään sanoa poikani tyttöystävälle mitään arvostelevaa tms., mutta omalle tyttärelleni, jonka kanssa on ihan toisenlainen yhteys ja läheisyys ja historia ja sukulaisuussuhde, voi sanoa paljon enemmän. Ja riidelläkin voi oman tyttären kanssa ihan eri tavalla ilman että se on heti maailmanloppu. Jos minulle tulisi riitaa poikani tyttöystävän kanssa, pitäisin sitä kyllä pahana juttuna ja kokisin ihan toisenlaista epäonnistumista kuin suutahdusta tyttären kanssa.

Veri on vettä sakeampaa!