Avioliitto uuten kukoistukseen?

Up

Olen ymmärtänyt, että juuri näin monille käy, siis niille jotka jaksavat kitkuttaa ne vaikeat ajat yli. Kun lapset kasvavat niin aikaa jää taas parisuhteelle. Kuulostaa erittäin hyvältä, että olette saaneet asioita käsiteltyä. Tulevaa ei kai kukaan voi ennustaa, mutta mielestäni olette hyvällä tiellä. Onnea!

Suosittelen parisuhdeleirejä.

.. entäs jos aikaa on kulunut jo liian kauan? Vaikka tuntuu, että haluaa vielä yrittää, välillä tuntuu voimattomalta. Missä vaiheessa uskaltaa vielä yrittää, ja missä vaiheessa on osattava lopettaa ajoissa?

Huvittaisko sua alkaa katella muualta parempaa? Vai mikset haluaisi yrittää edelleen, etenkin jos olette jo hyvässä alussa asian kanssa? Kuulostat siltä että etsit vain tekosyytä eroon.

on usein parisuhteelle rankkaa. Monet eroavatkin silloin.



Meillä on myös 2 lasta. Vanhempi on toisella luokalla koulussa ja nuorempi eskarissa, ja elämä helpompaa kuin vielä pari vuotta sitten.

Elämän helpottuminen näkyy myös parisuhteessa.



Kyllähän se pikkulapsiaika melkoista suossa tarpomista oli, siis parisuhteen kannalta. Meillä vanhemmilla kun ei jaksamista riittänyt töiden ja lasten- ja kodinhoidin lisäksi enää toisillemme. Oikeastaan parisuhde oli täysin kadoksissa pikkulapsiajan, mutta tuli sitten takaisin :)

Kutoselle vastaus:

En omasta mielestäni hae lupaa päättääkseni avioliittomme. Haluaisin kuulla kokemuksia kuinka kriiseistä on selvitty, tai mahdollisesti ei selvitty. Olen tällä hetkellä itse vielä vähän kahden vaiheilla. Olemme toisillemme luvanneet yrittää vielä, mutta paljon matkaa on vielä jäljellä. Mietin, onko minulla voimavaroja ja halua siihen. Eli toisin sanoen, olen tällä hetkellä sekaisin siitä mitä haluan.



Rakastan miestäni, mutta mietin ovatko viimeiset vuodet vieneet sen suurimman rakkauden mennessään. Huoh, joskus jos elämä olisikin helppoa.

Tämä tilanne tulee luultavasti jokaisessa parisuhteessa eteen. Muakin kiinnostaa miten tästä selviää, meillä ollaan ihan samassa tilanteessa parhaillaan.

Kun ei niin paljon enää rakasta ja on etäällä?



Mitä tämä siis tarkoittaa?



Eikö elämä ole ihan tavallista kaikilla. On kumppani, kenen kanssa on vastuussa lapsista. Kun lapset on pieniä, ne vaativat eri tavalla hoitoa ja aikaa ja sitoutumista kummaltakin. Ei sitä aikaa niin jää rakastaa. Ja ei se rakkaus ihan oikeasti riitä hyvään parisuhteeseen.



Lapset kasvaa ja on aikaa itselle ja yhteiselle ajalle enemmän. Ensinnäkin itse ajattelen, että itse olen ensisijassa oman onneni seppä. Kumppanini hyväksyn sellaisena kuin hän on. Kumppanini tehtävä ei ole tuoda onnea minulle vaan minun on itse otettava vastuu omasta elämästäni.



Olemme perhe. Emme vain mies ja nainen, jotka miettii, rakastanko nyt tarpeeksi vai jos en rakastakaan ja hajottais koko perheen kun tää ei ookkaan enää niin kivaa kun en taidakaan rakastaa niin kamalasti.



Elämä on aika arkista. Töihin, kotiin, ruokaa, aikaa lapsille, omaa harrastusta, illalla nukkumaan. Joskus hetkiä yhdessä. Tärkeintä, että perheenä on mukavaa ja hyvä olla.



Ihmettelen aina, mikä on se kumma parisuhde, mikä pitää nostaa pöydälle. Elämä on ihan tavallista arkea. Siivoamista, töitä, koulusta tulevan lapsen murheiden kuuntelemista, lapsen pyöränketjujen öljyämistä, illalla käpertymistä miehen selän taakse nukkumaan.



Kertokaa minulle konkreettisesti, mitä se on kun rakastaa, mutta ei ole varma rakastaako tarpeeksi ja parisuhteessa pitää ottaa kissa pöydälle. Mitä te teette arkisin ja mikä siinä elämässä oikein mättää. Miksi olette niin tyytymättömiä ja mitä oikein olette odottaneet elämältä.

Hyviä kommentteja ysiltä.



Kylmyys välillämme vallitsi niin pitkään, että en tiedä pystynkö enää kääntämään ajatuksiani ja tunteitani positiivisempaan suuntaan. Kommunikaatioyhteyttä ei yksinkertaisesti ollut, mutta se on onneksi nyt parantunut. Voisi sanoa, että olimme se klassinen pari, joka on yhdessä vain lasten takia. Ja se aika perheenä ei ollut mukavaa.



Suurin syy tähän kylmyyteen on ehkä tullut siitä, että en ole hyväksynyt miestäni sellaisena kuin hän on. Hänelle työ merkitsee erittäin paljon, ja olen ehkä kokenut sen olevan perheeltä pois. Miestäni voisi kuvailla työnarkomaaniksi. Pohdin tässä koko ajan, olenko valmis muuttumaan itse ja hyväksymään sen, että työ menee perheen edelle (jos ei nyt edelle, niin yhtä tärkeää se kuitenkin on). Yritän voimakkaasti saada ajatuksiani kääntymään, mutta helppoa se ei ole. Olen kuitenkin jo muuttanut suhtautumistani, mutta mietin, onko tämä vain hetkellistä, sillä takaraivossa kalvaa pelko siitä, että en ihan täysillä tässä ajatusteni muuttumisessa ole mukana. Myös mies on muuttanut käyttäytymistään parempaan suuntaan.



Ehkä tämä kaikki kiteytyykin kysymykseen: pystyykö ihminen muuttumaan?

Minulla on aikaa vievä harrastus, joka on erittäin tärkeä. Se merkitsee sitä, että mies on joutunut tekemään joustoja ja hoitamaan ajoittain paljonkin lapsia. Lapsetkin muistavat taatusti aikuisina, että äiti oli itsekäs paska kun lähti joskus viikonloppuna kisamatkalle.

Mies on hyväksynyt tämän minut ottaessaan. Olen toki joustanut ja mies joustaa omissaan. Mutta olisi se kyllä aika kauheaa elää sillä tavalla, että mies kiristäisi vieressä, että jos en muutu ihmisenä, hän ottaa eron. Että minun pitää muuttua ihmisenä niin suhteemme voi lämmetä ja voimme jatkaa.

Anteeksi, että kyseenalaistan nyt näitä haluja muuttaa toista. Eli mieheni tiesi ennen lapsia, että tämä asia on minulle tärkeä. Sinä tiesit varmaan yhteenmennessä, että työ on miehellesi tärkeä. Ainakin itse pitäisin typeränä jos mies alkaisi nyt kiukutella, että ei tykkääkään enää elää minun kanssa kun hän oli salaa kuvitellut, että jätän kaikki omat juttuni pois kun tulee lapsia. Eli sinä odotat, että miehesi olisi pitänyt muuttua kun teitte lapsia.

Mieti, millaista elämäsi olisi kun olette eronneet? Lapset kulkee kahden kodin väliä. Sinä saisit joka toisen viikon itsellesi, joka toinen viikko yksin lasten kanssa. No se voisi olla sinulle toki ihanne. Haaveiletko, että löydät siihen miehen, johon rakastut ja joka olisi toisenlainen kuin nykyinen miehesi ja eläisit elämäsi onnellisena loppuun?

No ok, löydät sen miehen. Mutta kappas vain, et enää pysty aloittamaan alusta puhtaalta pöydältä. Sinulla on lapset ja ex-mies siellä taustalla. Alatte elää uusperhe-elämää. Tekaisette siihen pari rakkauslasta lisäksi. Menee muutama vuosi ja huomaat, että kas, uusi mieskään ei toimi mielesi mukaan vaan on itsenäinen ihminen ja elää juuri niin kuin hän haluaa.

Mitäs sitten tehdään kun tajutaan vihdoin, että kukaan ihminen ei voi elää siten kuten toinen haluaa. Voit vaihtaa miestä joka toinen vuosi ja toteat aina, että ketään ei voi oikeasti muuttaa. Voit vain kiukutella ja "etääntyä ja kylmetä parisuhteessa" aina uudestaan ja uudestaan, mutta silti et pysty muuttamaan toista.

Joten olen sitä mieltä, että ihmisen onni on itsestä kiinni. Jos koet, että et siedä töissäviihtyvää miestäsi kun hän ei muutu niin sitten eroat. Asia on ok. Mutta on turha itkeä kaikille, että ero oli miehen syytä ja erositte siksi kun mies ei muuttunut. Ero tulee siksi, että et hyväksynyt miehen erilaisuutta sinuun nähden.

Hyviä kommentteja ysiltä.

Kylmyys välillämme vallitsi niin pitkään, että en tiedä pystynkö enää kääntämään ajatuksiani ja tunteitani positiivisempaan suuntaan. Kommunikaatioyhteyttä ei yksinkertaisesti ollut, mutta se on onneksi nyt parantunut. Voisi sanoa, että olimme se klassinen pari, joka on yhdessä vain lasten takia. Ja se aika perheenä ei ollut mukavaa.

Suurin syy tähän kylmyyteen on ehkä tullut siitä, että en ole hyväksynyt miestäni sellaisena kuin hän on. Hänelle työ merkitsee erittäin paljon, ja olen ehkä kokenut sen olevan perheeltä pois. Miestäni voisi kuvailla työnarkomaaniksi. Pohdin tässä koko ajan, olenko valmis muuttumaan itse ja hyväksymään sen, että työ menee perheen edelle (jos ei nyt edelle, niin yhtä tärkeää se kuitenkin on). Yritän voimakkaasti saada ajatuksiani kääntymään, mutta helppoa se ei ole. Olen kuitenkin jo muuttanut suhtautumistani, mutta mietin, onko tämä vain hetkellistä, sillä takaraivossa kalvaa pelko siitä, että en ihan täysillä tässä ajatusteni muuttumisessa ole mukana. Myös mies on muuttanut käyttäytymistään parempaan suuntaan.

Ehkä tämä kaikki kiteytyykin kysymykseen: pystyykö ihminen muuttumaan?

kommenteistasi.



Kirjoitin selkeästi epäselvästi. Tarkoitin kysymykselläni "pystyykö ihminen muuttumaan" itseäni. Pystynkö minä muuttumaan niin paljon, että monien katkerien vuosien jälkeen pystyn hyväksymään mieheni sellaisena kuin hän on. Niin paljon painolastia on tullut vuosien aikana, joten en ole varma pystynkö siihen. Yrittää aion, mutta onko se mahdollista? Löytyykö muita, jotka ovat pystyneet kääntämään aivonsa uuteen malliin?

Minulla ei onnistunut. Toisaalta helpotus, sillä nyt oon parisuhteessa miehen kanssa, jonka arvot vastaa enemmän omiani.

Minulla on aikaa vievä harrastus, joka on erittäin tärkeä. Se merkitsee sitä, että mies on joutunut tekemään joustoja ja hoitamaan ajoittain paljonkin lapsia. Lapsetkin muistavat taatusti aikuisina, että äiti oli itsekäs paska kun lähti joskus viikonloppuna kisamatkalle. Mies on hyväksynyt tämän minut ottaessaan. Olen toki joustanut ja mies joustaa omissaan. Mutta olisi se kyllä aika kauheaa elää sillä tavalla, että mies kiristäisi vieressä, että jos en muutu ihmisenä, hän ottaa eron. Että minun pitää muuttua ihmisenä niin suhteemme voi lämmetä ja voimme jatkaa. Anteeksi, että kyseenalaistan nyt näitä haluja muuttaa toista. Eli mieheni tiesi ennen lapsia, että tämä asia on minulle tärkeä. Sinä tiesit varmaan yhteenmennessä, että työ on miehellesi tärkeä. Ainakin itse pitäisin typeränä jos mies alkaisi nyt kiukutella, että ei tykkääkään enää elää minun kanssa kun hän oli salaa kuvitellut, että jätän kaikki omat juttuni pois kun tulee lapsia. Eli sinä odotat, että miehesi olisi pitänyt muuttua kun teitte lapsia. Mieti, millaista elämäsi olisi kun olette eronneet? Lapset kulkee kahden kodin väliä. Sinä saisit joka toisen viikon itsellesi, joka toinen viikko yksin lasten kanssa. No se voisi olla sinulle toki ihanne. Haaveiletko, että löydät siihen miehen, johon rakastut ja joka olisi toisenlainen kuin nykyinen miehesi ja eläisit elämäsi onnellisena loppuun? No ok, löydät sen miehen. Mutta kappas vain, et enää pysty aloittamaan alusta puhtaalta pöydältä. Sinulla on lapset ja ex-mies siellä taustalla. Alatte elää uusperhe-elämää. Tekaisette siihen pari rakkauslasta lisäksi. Menee muutama vuosi ja huomaat, että kas, uusi mieskään ei toimi mielesi mukaan vaan on itsenäinen ihminen ja elää juuri niin kuin hän haluaa. Mitäs sitten tehdään kun tajutaan vihdoin, että kukaan ihminen ei voi elää siten kuten toinen haluaa. Voit vaihtaa miestä joka toinen vuosi ja toteat aina, että ketään ei voi oikeasti muuttaa. Voit vain kiukutella ja "etääntyä ja kylmetä parisuhteessa" aina uudestaan ja uudestaan, mutta silti et pysty muuttamaan toista. Joten olen sitä mieltä, että ihmisen onni on itsestä kiinni. Jos koet, että et siedä töissäviihtyvää miestäsi kun hän ei muutu niin sitten eroat. Asia on ok. Mutta on turha itkeä kaikille, että ero oli miehen syytä ja erositte siksi kun mies ei muuttunut. Ero tulee siksi, että et hyväksynyt miehen erilaisuutta sinuun nähden.

Härrekyyd miten järkevä nainen! Olen ihan hämmentynyt. En ole OLLENKAAN samassa elämäntilanteessa (olen sinkku), ja silti sait jopa minut vakuutettua tekstilläsi. :D

Aaaah, kommentoisit enemmän täällä palstalla, sulla on hemmetisti älliä sekä ihan loistava ulosanti. :)

Upup