Miksi toiset lapset löytää jo ihan pienenä mieleisensä harrastuksen

meilläkin poika 11 ei ole oikeastaan vieläkään löytänyt. osa on kaatunut kiusaamiseen ja sellaiseen hyljeksintään. sitten ehkä ei niin innostakaan. kaikkia ei kiinnosta harrastaminen yksinkertaisesti.

Futis on semmonen laji, että suurin osa pojista sitä kokeilee jossain vaiheessa. Kaikkia se ei kiinnosta, mutta niitä joita kiinnostaa, niin heille on luonteva sitä jatkaa, kun aloittikin.



Sen sijaan, jos itselle sopivin laji onkin joku harvinaisempi, niin millä todennäköisyydellä semmosta päätyy harrastamaan? Nimenomaan pitää kokeilla vähän kaikkea, että löytää sen oman lajin.

koska ne on niin iso osa lapsen aikaa ja pitää niitä ittestään selvänä. Lisäksi vanhemmilla ja lapsilla on ihan eri käsitys harrastamisista. Meidän aikuisen lasten harrastuksista on tullut niille ammatit, vaikka itte en antanu niille harrastuksille mitään arvoa, haukuin vaan että kaiki aika menee hömpötyksiin, ja miksette tee enemmän läksyjä ja opiskele, kun järkee ja muistia kuitenkin on.

vasta 20-vuotiaana.

Mun vanhemmilla tuli välillä kausia, jolloin mulle olis ollu pakko saada joku virallinen harrastus. Mutta mikään ei kiinnostanu mua niin kovasti. Soitin musiikkiopiston pääsykokeissa joskus 6-vuotiaana tahallaan väärin etten joutuisi sinne.



Tykkäsin olla kotona, leikin ja pelasin ulkona kaikkea mahdollista naapurin kakaroiden kanssa, kävin yleisurheilutreeneissä ja yksin hiihtämässä, luin hirveesti kirjoja ja autoin äitiä ja isää kotihommissa. Lopputulos on DI, joka osaa kotona myös käytännön hommat (kokkaamisen, ikkunanpesut, auton öljyjen vaihdot ja veneen kevätkunnostuksen), tykkää marjastaa ja liikkua luonnossa, lenkkeilen ja hiihdän edelleen mieluusti yksin, mutta myös mieheni kanssa. Mulla on sosiaalista elämää ja järjestän mielelläni juhlia ja tapaamisia ystäväpiirin kanssa. En silti jaksaisi vieläkään käydä jossain "harrastuksessa" esim naisystävieni kanssa.



Sisaruksillani oli "oikeat harrastukset" ja koko lapsuuteni sain kuulla vanhemmiltani olevani jotenkin viallinen kun en käy harrastamassa. Nyt olen sitten ainoa, joka osaa tehdä mökillä jotain hommia ja hoitaa kasvimaan ja poimii marjat.

innostuu kaikesta ja syksyisin käydään tiukkoja neuvotteluja siitä, mitä kaikkea voi harrastaa ja mitä mahtuu kalenteriin. Pakko rajoittaa, kun kaikkeen ei ole varaa, eikä aikaa.

Näin kävi ainakin omalla kohdalla, ala-asteesta lähtien oltiin jatkuvasti pakottamassa eri liikuntaharrastuksiin ja voivottelemassa sekä syyllistämässä miten paisun heti valtavaksi läskipullaksi jos en liiku. Muuten kyllä olivat hyvät ja rakastavat vanhemmat, joihin edelleen hyvät välit, mutta toi pakottaminen ja syyllistäminen yhdistettynä koulun liikuntatunteja dominoiviin pikku hitlereihin aiheutti sen, että vasta aikuisiällä aloin itse innostua liikunnasta ja kunnon ylläpitämisestä.