Lue keskustelun säännöt.
Selviäisikö yliherkkä ylisuorittaja kahden lapsen äitiydestä?
18.09.2011 |
Olisi ajatuksena kiva saada toinen lapsi, mutta jos se onnistuisi, niin miten ihmeessä tästä arjesta sitten selviää? Tunnen usein niin suurta riittämättömyyttä äitinä yhdenkin lapsen kanssa, että onko utopistista edes ajatella toista? Olen yrittänyt relata ja ajatella kaikki painollaan,päivä kerrallaan ja olen riittävän hyvä äiti, mut kun se mantra ei vaan vieläkään kahden vuoden harjoittelun jälkeen suju...
Helpommaksi asiaa ei tee se, että lapsi on vähän jäljessä kaikista "keskimääräisistä" virstanpylväistä. Potalla käynti, puhuminen ja jopa syöminen takkuaa. Lisäksi on ollut aina hankala nukkumaan ja varauksellinen erityisesti perheen ulkopuolisia aikuisia kohtaan, mikä aikuisia harmittaa ja sitä sitten kommentoivat negatiivisesti,kun ei liiemmin jakele hymyjä jne. Mitään vikaa neuvolassa ei ole todettu ja hurmaava lapsi (tottakai ;)) muuten, mutta mielessä on joka päivä, että mitä mun olisi pitänyt osata tehdä toisin ja mitä pitäisi vielä hoksata, että asiat sujuisi paremmin ja lapsi olisi siellä turvallisessa keskivertolapsi-kastissa... Sitten vielä välillä hermostun ja kivahdan lapselle kun se ei tottele ja siitäkin tulee morkkis..
Ehkä niitä äitinä ja kasvattajana onnistumisen tunteita tulee sen verran harvakseltaan tai ne on niitä pienempiä juttuja, joita ei itse arvota niin korkealle. Vaikka onhan sekin tosi iso juttu kun lapsi haluaa kesken leikin halata :o) senhän kai pitäisi riittää tässä elämässä, pienet halaukset, eikä muusta niin väliä.. Mutta niin, tällä järjenjuoksulla varustetun ei liene järkevää yrittää tuota sisarusta..huokaus... jos olisi kaksi niin kai mä sitten sekoaisin tähän yrittämiseen...
Kommentit (19)
En usko että silloin jaksaisit stressata siiitä että joku lapsistasi olisi hieman jäljessä kehityksestä jollain osa-alueella. Lapsethan myös oppivat nopeammin kun on sisaruksia.
Turha varmaan sanoa mutta yritä olla stressaamatta ja hermoilematta, tee toinen lapsi jos se vaan onnistuu ja nauti heidän lapsuudestaan, se on lyhyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että toinen lapsi tekisi sinulle hyvää. Yleensä toisen lapsen syntymä auttaa juuri noihin asioihin. Kun on kaksi lasta, ei enää pidä rimaa älyttömän korkealla eikä jaksa niin nipottaa noista "missä iässä mitäkin" tms. Ainokaisen äidithän on ihan yleisesti ottaen hysteerisempiä, tarkempia jne. kuin monen lapsen äidit.
Olen tässä lähietäisyydellä seurannut tuollaisen äidin ainokaisen elämää, eikä se todellakaan ole kivaa!
Ekan kanssa kaikki on niin ihmeellistä ja on suurempaa epävarmuutta. Toisen kanssa ei jokaisesta kehitysaskelesta tehdä maailman suurinta numeroa.
Ja elämän normalisoituminen vauva/taaperoajasta auttaa myös. Oletko vielä kotona lapsen kanssa? Muukin elämä auttaa tasapainottamaan. Ja erityisesti jos olet suorittajaluonne, on hyvä päästä purkamaan sitä suorittamistaan johonkin aikuisten juttuihin (esim työ) ja sitten olla lapselle rennompi äiti.
että lapsi "on jäljessä jostakin"??
Sanooko neuvola jotakin vai mistä keksit ne keskiarvot.
Ja luultavasti ne asiat takkuaa ainoastaan siksi, että sinä hermoilet ja kyttäät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että lapsi "on jäljessä jostakin"??
Sanooko neuvola jotakin vai mistä keksit ne keskiarvot.
Ja luultavasti ne asiat takkuaa ainoastaan siksi, että sinä hermoilet ja kyttäät.
Ymmärsin että lapsi on 2v. Ei sen ikäiseltä tosiaan voi vielä paljon odottaa eikä etenkään vertailla muihin. Ap on vain liian kärsimätön odottamaan uusien asioiden oppimista. Se vain vie aikaa ja vaatii toistoja!
Sinä suoritat äitiyttä, ja se ei ole hyväksi sinulle eikä lapsellekaan. Lapsi ei ole projekti vaan osa normaalia elämää. Et voi ajatella, että kaikki lapsen normista poikkeavat jutut ovat vikaasi ja kaikki edistysaskeleet lapsen omaa ansiota. Eivät ne toki ole sinunkaan ansiota vaan ihan vaan elämää sellaisenaan.
Toinen lapsi saa asiat mittasuhteisiinsa mutta niin toki tekee jokin muu asia, johon voit elämässäsi keskittyä esim. työ. Jos toista lasta haluatte, niin varmasti pärjäät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä suoritat äitiyttä, ja se ei ole hyväksi sinulle eikä lapsellekaan. Lapsi ei ole projekti vaan osa normaalia elämää. Et voi ajatella, että kaikki lapsen normista poikkeavat jutut ovat vikaasi ja kaikki edistysaskeleet lapsen omaa ansiota. Eivät ne toki ole sinunkaan ansiota vaan ihan vaan elämää sellaisenaan.
Toinen lapsi saa asiat mittasuhteisiinsa mutta niin toki tekee jokin muu asia, johon voit elämässäsi keskittyä esim. työ. Jos toista lasta haluatte, niin varmasti pärjäät.
Ja ehkä niin päin, että ensin sitä työelämää tovi ja sitten toinen lapsi ;) Kahden pienen kanssa voi olla rankkaa, ellei ole tsemppi kunnossa ja jos vaikka toinen valvottaa kovasti.
ekalle lapsellesi hyvaa! Tulisi joku jakamaan aidin huomiota!
Totta puhuen, en tieda onko se hyva ratkaisu muuten sulle. Kun onkaksi lapsta on myos enemman metelia, sisarukset saattavat jopa riidella. Riittamattomyyden tunne lisaantyy kun noh, ei vaan yhta aikaa kykene kaikkeen siihen mita ehka itsekin toivoisi.
Viela siita hymyilemisesta. Jos lapsi on herkka niin han useinkaan ei hymyile heti tuntemattomille. Silmiin katsominenkin voi olla liian intensiivista. Luomalla katseen muuallle lapsi koittaa kontrolloida (vahentaa) arsykkeiden maaraa.
Onko lapsessa ehka samanlaisia piirteita kuin itsessasi?
Anna lapsen kehittya omaan tahtiinsa ja koita nauttia aitiydesta!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
selviävätkö lapset ylisuorittavasta äidistä. Lapsen tehtävä ei ole tuottaa äidilleen onnistumisen tunteita kasvattajana.
Sisarus voisi olla hyvä, äidin yliherkkyys ja -suorittaminen jakautuisi vähän eikä kuormittaisi ainokaista.
"..varauksellinen erityisesti perheen ulkopuolisia aikuisia kohtaan, mikä aikuisia harmittaa ja sitä sitten kommentoivat negatiivisesti,kun ei liiemmin jakele hymyjä jne. "
Millaisen mallin lapsi saa näissä asioissa sinulta? Hymyiletkö itse paljon, jutusteletko rennosti vieraiden ihmisten kanssa, oletko välitön? Kaikilla on omansalainen temperamentti. Ei varauksellisuus ole pelkästään huono asia, tulet vielä huomaamaan kun lapsi kasvaa. Kun sen kääntää positiiviseksi, se voi olla tervettä harkitsevuutta ja itsehillintää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siihen, että pidät lapsesi puolta! Jos muut kommentoivat negatiivisesti lapsesi hymyilemättömyyttä, sinun tehtäväsi on puolustaa lastasi eikä myötäillä! Lue Keltikangas-Järvisen kirja Temperamentti: varauksellisuus on ihan normaalia, mutta jos siihen suhtaudutaan arvostellen, se tekee lapselle hallaa. Olen itse ollut lapsena arka ja samaten etenkin esikoiseni, kummallakaan ei ole myöhemmin ollut isompaa harmia tuosta varauksellisuudesta.
Saisit eväitä katkaista sukupolvien kierre ja oppisit nauttimaan elämästä.
Toinen lapsi ei muuta pääsi kaaosta suuntaan eikä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisit eväitä katkaista sukupolvien kierre ja oppisit nauttimaan elämästä.
Toinen lapsi ei muuta pääsi kaaosta suuntaan eikä toiseen.
Kyse voi olla myös siitä, että lapsi on vielä hyvin pieni ja äiti toipumassa siitä suuresta muutoksesta, jonka lapsi toi. On hädin tuskin selvitty vauva-ajasta, synnytyksestä toipumisesta, yöheräilyistä jne. Välttämättä ei ole tarvetta muulle kuin elämän normalisoitumiselle ja sille, että keksii muutakin sisältöä elämälle kuin kytätä lapsen kehitystasoa.
Työtä suosittelin aiemmin, ei välttämättä mt-ongelmainen terapian tarpeessa
Aina parempi jos jumiutuneet ajatusradat saa oiottua ENNENKUIN muodostuu mt-ongelmia.
Nim. 3vuotta terapiaa eikä mt-diagnoosia
Olet varmasti ihana äiti kun edes mietit moista! Kaikki ova yksilöitä eikä kaikki asiat johdu äidistä. Heihin vaikuttaa myös monet muut asiat. Hyväksy, että tietty määrä huolta ja hermoilua kuuluu ihmiselämään. T. toinen hermoilija, 2 lapsen äiti
Tuo on niin syvällä, että ei muutu muuten.
Meillä oli esikoisella kaveri, jonka äiti kuulostaa kovasti ap:lta.
Heillä lapsiluku jätetty yhteen ja äiti ihan pätevä omalla pikkutarkalla alallaan - mutta äitinä...
Hän ei päästänyt lastaan hetkeksikään silmistään ja kun lapsi kasvoi, se kontrollointi ulottui sitten kavereihinkin... Me elettiin koko viime talvi pikkutarkan valvonnan ja käskytyksen alla. Aivan jatkuvaa pikkutarkkaa säätämistä. Ihan kaikesta.
Lopulta toukokuussa minulta paloi pinna sen kaiken "kasvatustyön" kanssa.
Nyt on lapsellani ihan hyvät välit kyllä tuohon lapseen, mutta en päästä häntä enää kylään tuonne, enkä ole vanhempien kanssa tekemisissä. Etsiköön toisen kyykytettävän!
olipa ilo lukea teidän vastauksianne, sain niistä paljon ajateltavaa. Täällä on ihmisillä aika usein heti lynkkausmieliala kun kertoo itsestään ja äitiydestään jotain vähemmän imartelevaa, mutta näin ei nyt käynyt :o) (vielä)
Mulle tällä palstalla notkuminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Kun mulla nyt on tuo ylisuorittajan taipumus ja täällä saa niin usein lukea ohjeet siihen, millainen on hyvä äiti ja kun sit huomaa, ettei itse pysty samaan, se alkaa vähän ahdistaa. Ja kyllähän mä tiedän, ettei näitä kirjoituksia pidä yhtenä ainoana totuutena ottaa, vaan tehdä ne omat päätökset oman perheen tilanteen pohjalta, mut silti, en voi olla vertaamatta.
Moni teistä kehotti menemään takaisin työelämään ja niin olen itseasiassa tekemässäkin, mutta kohta tälle palstalle tulee joku, joka kirjoittaa, että ulkoistan äitiyteni päiväkotiin, lapseni kärsii ja olen kelvoton mutsi kun vielä on kyse alle 3 vuotiaasta..
Toi yliherkkyys on just tätä, et kun mulla ei(toisin kuin ilmeisesti niin monella muulla äidillä) ole sisäsyntyistä tunnetta siitä, että aina teen oikein lapsen kannalta, niin sitä liian herkällä korvalla kuuntelee muita. Itsetunto-ongelma siis kai tavallaan myös, en koe, että voisin henkseleitä tässä yhden lapsen äitinä paukutella ja ainakaan neuvoa muita...
Ja toki, kun kyseessä on esikoinen, niin sitä on keskittynyt häneen,kun jokainen kehitysetappi tuo jotain uutta. Mutta sitä en myönnä, että joka askelta ja etappia haukan lailla vahtisin ja yrittäisin kaikkea kontrolloida. Enkä myöskään kontrolloi muiden lapsia, jollei heitä ole annettu mulle vahdittaviksi. Mutta jos jonkun piltit on tekemässä jotakin todella älytöntä ja oma äiti ei sitä huomaa, niin sitten saatan jotain hihkaista.
Mutta tietänette tunteen, kun tavataan muita (uusia) äitejä ja kerrotaan mitä uutta lapset on oppineet jne ja joutuu usein sanomaan, "et ei meillä vielä",kun muut samanikäiset tekee jo "vaikka mitä", niin se pistää vähän miettiliääksi ja suorittajana ajattelen, että nyt en ole suoriutunut äitiydestä kunnolla..
Joku taisi esittää,että mun täytyy puolustaa lastani ja niin teenkin, aina. Hän on hitaasti lämpenevää sorttia. On vain ollut vähän erikoista puolustaa lastamme jopa anopille ja omalle äidille, että ei noin pieni lapsi sua vihaa, se on vaan vähän aremman sorttinen pikkuinen.
Mutta näitä miettien, omanlaista lastansa rakastaen, toivotan teille oikein hyvää syksyä. Jää nähtäväksi mikä meidän perheen "lopputulema" tulee olemaan. Kiitos kannustajille :o)
mutta toisaalta lapset myös opettavat relaamista, kun heitä ei kuitenkaan voi "hallita". Lisäksi kun lapsia on enemmän, huomaa että he ovat kaikki erilaisia, eikä lopultakaan oma toiminta (normaalissa rakastavassa perheessä)kauheasti vaikuta siihen, millaisia heistä kasvaa. Jokainen äiti miettii riittämättömyyttään, mutta kun arjessa on paljon vilinää, ei niille mietteille ehdi antaa paljon valtaa. Kun tekee parhaansa, on sen vaan riitettävä.