Miksi naiset hakeutuvat sankoin joukoin sosiaali- ja terveysalalle?

ei minua huolita niihin sijaisuuksiin koska 9v työkokemukseni on muualta eli päivähoidosta ja nyt ei ole sieltäkään irronut työtä vaan olen ollut jo 5kk työtön.

Vaikka vakipaikkaa ei löytyisikään,naisvaltaisella alalla on kuitenkin jatkuvasti erilaisia sijaisuuksia, eli ei kuitenkaan jouvu jatkuvasti olemaan vuosikausia työttömänä.

ja töitä löytyy. Työssä oppimisissa olen kuitenkin jo tajunnut miten raskasta työ on... Opiskelija, joka vaihtoi alaa myös!

Ala veti koska on mielenkiintoinen ja olen sammaa mieltä edelleen. Työni tarjoaa minulle paljon.

sellaista "tulos tai ulos" -työelämää ja haluavat turvatumpaa työtä. Itseluottamus ei riitä uraputkeen, jossa pitäisi osata markkinoida ja hinnoitella osaamisensa.

Tytöt myös useammin vieroksuvat koulussa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja tykkäävät terveystiedosta tai kotitaloudesta. Kyllähän täällä palstallakin on käynyt tullut esille, että nuo lääkelaskut ovat monelle pahin pelko hoitoalalla. Eivät sellaiset tytöt diplomi-insinööreiksi halua.

sellaista "tulos tai ulos" -työelämää ja haluavat turvatumpaa työtä. Itseluottamus ei riitä uraputkeen, jossa pitäisi osata markkinoida ja hinnoitella osaamisensa. Tytöt myös useammin vieroksuvat koulussa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja tykkäävät terveystiedosta tai kotitaloudesta. Kyllähän täällä palstallakin on käynyt tullut esille, että nuo lääkelaskut ovat monelle pahin pelko hoitoalalla. Eivät sellaiset tytöt diplomi-insinööreiksi halua.

Ja loppu viimein aika harva työpaikka on kylmästi tulos tai ulos -mentaliteetilla toimiva. Paljon on jo asiantuntijatöissä sitä, että pitää pyrkiä houkuttelemaan osaajia ja pyritään pitämään ihmiset talossa. Ihmiset löytävät motivaationsa jostain muusta kuin rahantahkoomisesta ja kilpailemisesta. Työn sisältö, kehittymismahdollisuudet, työn ja perheen yhteensovittaminen sekä työpaikan henki ovat hyvin tärkeitä.

Naisilla on paljon myös harhaluuloja siitä, mitä työelämä on muualla kuin sote-alalla. Ihan kuin missään muualla ei pystyisi tekemään merkityksellistä työtä, "eettisesti kestävää" työtä ja sellaista ettei kyseessä ole vain kylmästä rahan tahkoomisesta ja riistämisestä. Monilta työpaikoilta kun löytyy aitoa yhdessä tekemisen meininkiä ja työkaverin tukemista. Ei miesvaltaisillakaan aloilla tarvitse kovettua kylmäksi äijäksi :)

Sote-alalla on kai paljon henkistä pahoinvointia. Se on aika jännää siihen nähden, että ihmiset ajattelevat että alalla tehdään hyvää ja motiivi lähtee toisten auttamisesta. Vähän sama kuin seurakunnissa. Mistä lienee sitten johtua..?

en osannut lainkaan ajatella ettei työstään tekemällä palkalla ns kunnolla eläisi.

Minulla ei myöskään ollut mahdollisuutta meittiä mitä haluan elämäni työsaralla tehdä, vaan johonkin piti hakea jotta äitini olisi tyytyväinen eikä esim hakkaisi tai psyykkisesti pahoinpitelisi joka päivä.

Maksoin myös vuokraa äidilleni 15v ikäisestä asti, ostin kuukautissuojani ekan paketin jälk itse eli 11v lähtien jne.

Eipä sitä nuorena idealistina ammatinvalintaa tehdessä osannut ajatella, että jostain pitäsi aikanaan repiä ne asuntolainarahatkin ja lasten harrastuksiin menevet jne. Sitä vaan hakeutui alalle, joka sopi omaan elämänfilosofiaan. Halusi auttaa muita ja olla hyödyksi eikä vaan juosta rahan perässä kiilto silmissä.



Nyt aikuisen ymmärtää myös palkan merkityksen. Ehkä tekisin osittain eri valintoja nyt.



TOisaalta mitä enemmän työvuosia tulee, myös työn mielekkyys tuntuu entistä tärkeämmältä. Se, miksi je kenen hyväksi työtä tekee. Että käyttää elämänsä tehdäkseen jotain oikeasti arvokasta.



Kieltämättä kaipaisi enemmän palkkaa nyt, kun niitä rahanreikiä lapsiperheessä on niin paljon. Silti en ikinä voisi tehdä työtä, jossa arvopohja olisi se, että 'hankitaan lisää rahaa jollekin yritykselle'. Elämän sisältö ja mielekkyys tulee minulle sitä kautta, että käytän työpanokseni niin, että voin elää itseni kanssa.



Ajattelen usein, miten suuri lahja elämä on, ja että se pitää käyttää hyödyksi. Käyn tilinpäätöstä itseni kanssa ja lopulta olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka en niin rikas olekaan.

Alalle on helppo päästä, ehkäpä se vetää koulutukseen?



Ja muutenkin aika harva alle 20-vuotiaana ihan todella pohtii ammatinvalintaa pelkästään palkkauksen perusteella. Osa tietysti valitsee senkin perusteella, mutta suurin osa kuitenkaan ei. Ja vaikka aina puhutaan huonoista palkoista niin jos ei ole koskaan tehnyt kunnollista palkkatyötä ja elättänyt itse itseään, ei ehkä ole realistista käsitystä siitä kuinka paljon ihan peruselämiseenkin menee rahaa ja kuinka kallista asuminen on.

Jos ei tule toimeen kahden tonnin nettopalkalla, on kulutuksessa jotain vikaa.

olen työstäni ja olen palkallani hyvin elänyt. Nyt kuitenkin alkaa olemaan v.käyrä sitä luokkaa, että mietin tarkasti jatkanko enää. T.Ikuinen pätkätyöläinen. (perseestä nykyään koko homma, kiire,kiire,kiire, ei oteta sijaisia, koko ajan taas supistetaan ym.)

ainakin minulla nettopalkka on n.1450e/kk.

-2-

Jos ei tule toimeen kahden tonnin nettopalkalla, on kulutuksessa jotain vikaa.

Minulla ei ole koskaan ollut ns vakituista työpaikkaa ja tälläkin hetkellä on työtön.

-2-

olen työstäni ja olen palkallani hyvin elänyt. Nyt kuitenkin alkaa olemaan v.käyrä sitä luokkaa, että mietin tarkasti jatkanko enää. T.Ikuinen pätkätyöläinen. (perseestä nykyään koko homma, kiire,kiire,kiire, ei oteta sijaisia, koko ajan taas supistetaan ym.)

Itse uudelleenkouluttauduin liike-elämästä sosiaalialalle. Palkka putosi reilusti yli puolella.



Kyllästyin koviin arvoihin, itsekkyyteen ja rahanpalvontaan.



Halusin elämältäni jotain muuta. Kokemuksen siitä, että teen muutakin kuin hankin rahaa monikansalliselle firmalle sen paksuille ukoille paksuine lompakkoineen.



En enää pitänyt siitä mitä näin, kun katsoin aamulla peiliin.



Halusin tehdä jotain mielekästä, tärkeää ja epäitsekästä.



Sain mitä lähdin hakemaan, vaikka en etukäteen voinut edes kuvitella kuinka raskasta työ sosiaalialalla voisi olla.

TOisaalta mitä enemmän työvuosia tulee, myös työn mielekkyys tuntuu entistä tärkeämmältä. Se, miksi je kenen hyväksi työtä tekee. Että käyttää elämänsä tehdäkseen jotain oikeasti arvokasta.

Mulla on kavereita, joilla on kaksinkertainen palkka omaani verrattuna, mutten jaksaisi heidän työtään päivääkään. En todellakaan ole kiinnostunut bisnesajattelusta, yritysmaailmasta tai toimistossa istumisesta.

Omassa työssä harmittaa eniten arvostuksen puute, joka näkyy työpaikan arjessa mm. jatkuvana säästämisenä, mikä heikentää hoitotyön laatua.

Nyky-yhteiskunnassa taloudellisen voiton maksimointi on ainoa tavoiteltava hyve, ja se tekee hoitotyöstä helvettiä, ei huono palkkaus!

Onneksi alan vaihto on tiedossa.



Lapselleni olenkin sanonut, että koulutusta miettiessä kannattaa selvittää myös se, mitä kyseisellä alalla oikeasti tienaa.

Vaikka vakipaikkaa ei löytyisikään,naisvaltaisella alalla on kuitenkin jatkuvasti erilaisia sijaisuuksia, eli ei kuitenkaan jouvu jatkuvasti olemaan vuosikausia työttömänä.

olen työstäni ja olen palkallani hyvin elänyt. Nyt kuitenkin alkaa olemaan v.käyrä sitä luokkaa, että mietin tarkasti jatkanko enää. T.Ikuinen pätkätyöläinen. (perseestä nykyään koko homma, kiire,kiire,kiire, ei oteta sijaisia, koko ajan taas supistetaan ym.)

kuin psyykkisestikin. Ei voi muuta sanoa, kuin sen että tämä meidän ns.hyvinvoiva yhteikuntamme on jotain aivan muuta! Tällä menolla kun jatketaan niin en tiedä kuka ne vanhukset tulevaisuudessa hoitaa?

Palkka ei kyllä ole kummoinen verrattuna siihen työmäärään ja raskauteen. Palkka ei ole nyt kuitenkaan se minulle tärkein asia, vaan se kuinka pystyisit tekemään työsi ilman jatkuvaa ketutusta siitä, että työt pitää tehdä sinnepäin.