Lue keskustelun säännöt.
Itseanalyysia: minkä takia jätit eksäsi? Mitä suhteesi kertovat sinusta?
17.07.2011 |
1. Petollinen ja liian tukahduttava minä-minä-minä-persoona. Ei ollut myöskään 100% hetero. Komea, mutta kauhean itserakas.
2. Se jokin vain puuttui... ja mies oli ehkä vähän tyhmä. Tämä kuulostaa kamalalta, mutta teki järkyttävän paljon todella typeriä kirjoitusvirheitä, mm. KAIKKI yhdyssanat. Sitten kun lihoi ja oli pienimunainen, ei oikein ollut enää mitään pitämisen arvoista, koska en halunnut seksiä hänen kanssaan, ikinä.
3. Mies oli varattu. Viilasi linssiin vähän sekä minua että vaimoaan. Jäi paha maku suuhun koko tapauksesta. Olin pitkään sitoutumatta vakavasti tämän jälkeen.
4. Mies ei koskaan tuntunut oikealta, hänen luonaan ei ollut "koti". Mies oli eronnut pitkästä suhteesta, jota ei selkeästi käsitellyt kovin hyvin loppuun asti. Hän oli kauhean takertuva, skitsoili ihan ihme asioista (projisoi jotain kaunoja exäänsä kohtaan minuun) ja halusi elämältä täysin eri asioita. Ei mm. olisi halunnut ikinä matkustella mihinkään Suomen ulkopuolelle, eikä asua yhdessä ja mennä naimisiin ennen perheen perustamista, vaan olisi halunnut mut raskaaksi heti. Ahdisti, enkä halunnut lasta hänen kanssaan. Se ehkä sitten lopulta avasi silmät, tilasin ulkomaanmatkan itselleni ja annoin miehelle kenkää.
Suhteeni kertovat minusta että 18-23 vuotiaana olen tehnyt päätöksen parisuhteeseen lähtemisestä täysin pinnallisin perustein. Se miltä mies näytti oli olennaisempaa kuin mitä hän elämältään halusi, millainen ihminen hän oli ja rakastiko hän minua. Tälläisillä suhteilla ei ole mitään toivoa pidemmän päälle, pahimmassa tapauksessa ne vain aiheuttaisivat pitkän onnettoman parisuhteen jossa petettäisiin puolin ja toisin.
Sen jälkeen kaipasin rakkautta, mutta en itse taas osannut antaa sitä. Olin jälleen toispuoleisissa rakkaussuhteissa, joissa kuitenkin tällä kertaa saamapuolella, joskaan eihän sekään ole hyvä pidemmän päälle. Se on itseasiassa erotessa vielä tuskallisempaa, koska voit olla vihainen vain itsellesi että olet lähtenyt suhteeseen jossa toinen on ojentanut sinulle oman sydämensä hopea vadilla ja sulle ei se kelvannut. Auts.
Suhteeni varattuun oli ensimmäinen ns. molemminpuolinen rakastuminen, mutta pelkkä illuusio siitä. Pelkkiä valheita, harhakuvitelmia ja miehen kaksoiselämä. Olin tosi järkyttynyt siitä että joku pystyy henkisesti johonkin sellaiseen. En ole ollut tämän miehen kanssa missään tekemisissä eron jälkeen, enkä halua ikinä silmissäni nähdäkään. Sääliksi käy hänen vaimoaan. Hän tuskin on koskaan saanut tietää minusta...tai ehkä muistakaan, joita varmasti on ollut.
Neljännen suhteeni aikoihin tiesin jo aika pitkälti mitä haluan ja mitä en ainakaan halua elämääni. Olin varautunut, ja näin hyvin pian että mies ei ole edes valmis suhteeseen, eikä ehkä itse tajua millaista naista oikeasti vierelleen kaipaa. Erotessa oli vaikeaa saada hänet ymmärtämään että en eroa ilkeyttäni tai siksi etten lainkaan välittäisi, vaan siksi että emme sovi yhteen emmekä halua samanlaista elämää. Arvomaailmamme erosivat myös aika radikaalisti, enkä halunnut tuntea jatkuvaa syyllisyyttä omista ajatuksistani. Olin mielestäni kypsä ja tein järkevän päätöksen, johon vastapuoli suhtautui vähemmän järkevästi vihaamalla minua ja haukkumalla minut kaikille ystävilleni pitkin maita ja mantuja. Olisin kuvitellut että yli 30 vuotiaana jostain alle vuoden suhteesta voi jäädä kaveriksikin, mutta näköjään ei.
Mites muilla?
Kommentit (20)
1. ensimmäisen kanssa seurusteltiin 6 vuotta, joista viimeiset 4 olin todella onneton. Mieheen ei voinut luottaa yhtään missään, pelasi omat rahansa, varasti minun rahani ja pelasi nekin, jätti kaikki koulut ja työt kesken kun mielummin istui kotona pelaamassa. Viimeiset pari vuotta ei nukuttu yhdessä, ei puhuttu jne. koska mies istui koneella pelaamassa. Edelleen koen että oli elämäni rakkaus, mutta suhde vain ei toiminut miehen peliriippuvuuden takia. Paras ystäväni nykyään, ei enää pelaa ja haluaisi minut takaisin.
2. erottuani löysin uuden miehen joka oli kaikkea mitä olin kaivannut ja rakastuin todella nopeasti todella paljon. Suhde oli ihana, ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Kunnes minulle selvisi, että hänellä on avovaimo ja lapsi. Jätin miehen, mutta rakkaudenhuumassani otin takaisin kun uskoin miehen eropuheet. Odotin monta kuukautta eroa, ja lopulta mies jättikin avovaimonsa ja muutti minun luokseni. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, etten koskaan ollut ainut, enkä edes ainut sivusuhde sillon exänsä aikoihin, vaan olin vain "paras kymmenestä"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1. Ensirakkauteni, alkoi yläasteella ja kesti 7 vuotta. Elämäni mies, jännä ihminen, fyysisesti puoleensavetävä, ongelmallinen. Olimme nuoria ja elämä muuaalla houkutteli. Rakastan häntä jollain tavalla edelleen.
2. Välittömästi seurannut rebound josta tuli pidempi suhde kuin olin aikonut. Olin hänen ensimmäisensä ja hän asui vielä kotona kun tavattiin 22-vuotiaana. Älykäs mutta vanhemmisssaan hyvin kiinni. Omituiset välit perheeseensä, jotenkin täysin tunnekylmää porukkaa. Kiltti mies mutta ongelmallinen jo nuorella iällä enkä ihmettele. Muutimme jopa yhteen mutta ei siitä mitään tullut. Tykkäsin hänestä enemmän kaverina, olisi ollut loistava ystävä. Ei mitään intohimoa koko jutussa.
3. Lasteni isä. Ensin fiksu ja ajattelevainen, vähän tylsähkö mutta luotettava. Kova tekemään töitä, hyvin koulutettu. Outo perhe myös hänellä, en huomannut todellista tunnesidettä kenenkään välillä. Halusi nopeasti lapsia ja perheen. Kun sai ne alkoi tekemään liikaa töitä, koko elämä oli jossain muualla kuin kotona. Huumorintajuton ja jäykkä, eli kuin vanhus hyväksyttyjen sääntöjen mukaisesti. Pinnalta täydellinen, sisältä täysin kuollut.
Summa summarum, en koskaan rakastunut uudelleen sen ensimmäisen jälkeen. Kaksi seuraavaa olivat tilausmiehiä jotka otin kun en jaksanut ajatella. Nyt vuosia yksin eikä mitään kiinnostusta miehiin.
Kaksi seuraavaa olivat tilausmiehiä jotka otin kun en jaksanut ajatella.
t. Joku edellisistä; en muista numeroa.
Minäkin kirjoitin yllä eksistäni ja kun näin ajatukseni kirjallisena, niin järkytyin. Järkytyin sitä, millaisen kuvan itsestäni sain.
Tämä ketju myös havainnollistaa sen, että ei kaikki miehet ole "niitä oikeita". Joskus kun ihmettelee, miten joku löytää itselleen miehen/naisen toisen toisensa perään.
Ensirakkauden kanssa alettiin seurustelemaan kun olin 12-vuotias. Muutama vuosi sitä kesti ja sitten me vaan jotenkin ajauduttiin eri kuvioihin, en osaa edes sanoa mihin se varsinaisesti päättyi.
16-vuotiaana aloin seurustelemaan todella kiltin pojan kanssa ja sitä kesti pari vuotta kunnes jätin hänet...en taas tiedä miksi, ehkä kyllästyin.
Välissä yksi lyhyt suhde, jonka jätin tulevan aviomiehen takia...
Tän tulevan aviomiehen kanssa olin 20 vuoden jakson, jossa välissä oli muutama ero (taas kyllästyin) ja seurustelin parin muun tyypin kanssa, jotka sitten taas jätin...jostain syystä. Tai no yksi oli vähän mieleltään häiriintynyt, toinen mökötti ja kolmas oli heikkohermoinen.
No aviomiehestäni erosin monen vuoden harkinnan jälkeen kun rakkautta ei enää yhtään ollut.
Eron jälkeen seurustelin vajaa puoli vuotta alkoholistin kanssa, samasta syystä erosin.
Nyt seurustelen ja saa nähdä kauan kestää...ihana mies kyllä, en näe eroa ainakaan lähitulevaisuudessa mahdollisena :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla ei ole ex:ää, eikä miehellänikään.
1. Olimme nuoria, halusimme vielä saada kokemuksia seksistä ja elämästä. Erosimme jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä.
2. Elämäni rakkaus jätti minut toisen vuoksi, hän rakastui. Sydämeni hajosi.
3. Jätin puolisoni, sillä hän runteli minua verbaalisesti ja henkisesti kaikin tavoin. Lasten vuoksi sinnittelin täysin kuolleessa liitossa (ei keskustelua, läheisyyttä, seksiä) aivan liian monta vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinä et pysty keskittymään mihinkään, se ei ole varsinaisesti mikään ansio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vaikeaa osata nähdä itsensä ja omat virheensä noin tarkasti ja analyyttisesti.
Itse lähdin 1. suhteesta, koska tajusin, että hän halusi sellaista elämää, jota minä en halunnut elää. Nyt vuosikymmenen jälkeen näen, että olin oikeassa. Olemme ohuesti yhteydessä ja tiedän, että minun elämäni kavahduttaa häntä - ja hänen minua. Päätös oli raskas mutta järkevä, en koskaan lakannut välittämästä tästä ihmisestä.
2. suhteen yritin saada toimimaan väkisin senkin jälkeen, kun kaikki oli jo huonosti. Kun puoliso lopulta räikeästi petti ja ilmoitti rakastuneensa toiseen, oli luovutettava.
Jos en jaksa lukea tätä tekstiä, tarkoittaako se, etten jaksa keskitttyä mihinkään? Tapellaanko? Se on niin virkistävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisen kanssa kymmenen vuotta. Ekat vuodet opettelua, sitten alkoi sujua. Avioliitto päättyi miehen kuolemaan.
Toista suhdetta toistakymmentä vuotta. Ekat vuodet opettelua, sitten alkoi sujumaan.
Olen siis sitoutumishaluinen ja -kykyinen.
1. Poikäystävä, johon olin tulisesti ihastunut. Poika pomputti minua, oli on/off-suhde. Minä toivoin koko ajan enemmän, hän etsi koko ajan jotain vieläkin parempaa. Hän pisti välit lopullisesti poikki.
2. Aviomies, joka vuosikymmenen jälkeen aloitti sivusuhteen ja petti. Hän oli alfauros, kilpailuhenkinen, jonka ehdoilla kaikki ne vuodet elimme. Minulla ei ollut tunteita eikä tarpeita. Hänellä oli ne kaikki.
Mitä he kertovat minusta?
Sitä, että janosin kovasti rakkautta. Niin kovasti, että molempien kanssa hävitin itseni ja oman identiteettini. Miellytin ja joustin vaikka kuinka pitkälle, kunhan minua ei vain jätettäisi.
Ja lopulta molemmat lemppasivat minut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässäni on ollut alkoholisti (ei rakkaus paranna sitä tautia). Pari narsistia joista viimesin oli pahin mahdollinen (tässä ei päde sanonta ei kaksi ilman kolmatta, ei tule enää). Nyt olen oppinut.
Mutta elämässä on hyvä että käy joskus pohjalla (ehkä useampi kertakin vaaditaan) ennenkuin oppii erottamaan ne jyvät akanoista. Mutta kuten vanha kansa sanoo, se mikä ei tapa niin vahvistaa. Pitää vaan osata nousta sieltä eikä jäädä tuleen makaamaan.
Kerran täällä vaan ollaan =)
Nykyinen mieheni on maailman ihanin ja terve päästään.
1. ensimmäisen kanssa seurusteltiin 6 vuotta, joista viimeiset 4 olin todella onneton. Mieheen ei voinut luottaa yhtään missään, pelasi omat rahansa, varasti minun rahani ja pelasi nekin, jätti kaikki koulut ja työt kesken kun mielummin istui kotona pelaamassa. Viimeiset pari vuotta ei nukuttu yhdessä, ei puhuttu jne. koska mies istui koneella pelaamassa. Edelleen koen että oli elämäni rakkaus, mutta suhde vain ei toiminut miehen peliriippuvuuden takia. Paras ystäväni nykyään, ei enää pelaa ja haluaisi minut takaisin.
2. erottuani löysin uuden miehen joka oli kaikkea mitä olin kaivannut ja rakastuin todella nopeasti todella paljon. Suhde oli ihana, ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen. Kunnes minulle selvisi, että hänellä on avovaimo ja lapsi. Jätin miehen, mutta rakkaudenhuumassani otin takaisin kun uskoin miehen eropuheet. Odotin monta kuukautta eroa, ja lopulta mies jättikin avovaimonsa ja muutti minun luokseni. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, etten koskaan ollut ainut, enkä edes ainut sivusuhde sillon exänsä aikoihin, vaan olin vain "paras kymmenestä"
en lähtisi korottamaan puutetta ansioksi.
Jos en jaksa lukea tätä tekstiä, tarkoittaako se, etten jaksa keskitttyä mihinkään? Tapellaanko? Se on niin virkistävää.
seksi ei vain luonnistunut exän kanssa; joka kerta spermani vain aiheutti jonkin allergia-reaktion siellä hänen pimpulissa (olin käynyt testeissä ja olin puhdas).
Eihän tuollaisesta yhteiselosta mitään tullut...
1. Aloin seurustella minua muutaman vuoden vanhemman pojan kanssa vain siksi, koska hän sitä ehdotti ja hän vaikutti "ihan mukavalle" (plus että hänellä oli auto ja ajokortti, mikä oli silloin teininä ihan superhyvä juttu!). Viihdyimmekin jonkin aikaa yhdessä, mutta mitään yhteistä meillä ei ollut ja maailmankatsomuksemme olivat ihan erilaiset. Hän takertui minuun kun aloin puhua erosta, ja itse ero olikin sitten kauhean vaikea. Asiaa hankaloitti lisäksi se, että oma lapsuudenperheeni oli alkanut pitää tästä pojasta valtavasti. Minä pidin häntä lopultakin epäsiistinä junttina, jonka puolesta tunsin monessa yhteydessä häpeää...
2. Ihastuin ja rakastuin palavasti melkein oman ikäiseeni mieheen välittömästi ensimmäisen pitkän suhteen karahdettua kiville. Suhde paloi muutaman vuoden ajan suurella liekillä, mutta liekki alkoi hiipua kun mies ei ollutkaan valmis siirtymään elämässä vaiheeseen B; hankkimaan lapsia ja menemään kanssani naimisiin. Siitä alkoi alamäki, joka ol pitkä ja tuskallinen. Emme pystyneet eroamaan, mutta yhdessäoloonkaan ei ollut enään edellytyksiä. Lopultakin erosimme jonkinlaisina ystävinä. Suhteesta jäi tavallaan kaunis muisto, mutta oma toimintani siinä on vaivannut mieltä vielä viime aikoinakin (olin mustasukkainen ihan typeristä asioista ja käyttäydyin kammottavasti).
3. Narsistimies melkein tuhosi minut, vaikka olin tiettävästi ensimmäinen ihminen hänelle, joka pisti edes pikkuisen kampoihin. Kuvittelin tietenkin alussa että suhteemme oli taivaassa tehty, koska mies vaikutti "täydelliselle" - tietenkin, koska kyseessäoli pesunkestävä narsisti. Lapsiakin hankimme yhdessä, mikä teki erosta ja eron jälkeisestä ajasta helvettiä...
Ja mitä nämä kaikki suhteet kertovat minusta? No, ensinnäkin eron jälkeen olen selvästikin ollut kiinostunut sellaisesta miehestä, joka on liki vastakohta edelliselle. Siinä mielessä ensimmäinen ja kolmas pitkä suhteeni muistuttavat toisiaan. Ensimmäisen miehen kanssa menin yhteen ihan vääristä syistä, ja kolmatta suhdetta edesauttoi biologisen kellon kilkatus. Ainoastaan pisin, kaunein ja onnistunein ihmissuhteeni oli kutakuinkin vankalla pohjalla, ja siinä mielessä sen suhteen päättymistä on jossakin määrin aiheellista surra. Toisaalta se suhde oli tuhoon tuomittu, koska ilmeisestikin mies koki, että minä en ollut se kenen kanssa hän haluaa lopun elämänsä olla.
Nyt olen ollut hyvin kauan yksin. Ensimmäistä kertaa aikuiselämäni aikana olen löytönyt hyvinvoinnin itsestäni, enkä edes kaipaa miestä rinnalleeni. Tunnen olevani voimakas ja tiedän, että itsekseen on paljon parempi olla kuin huonossa suhteessa. Se mikä pelottaa on ajatus siitä, että olen jo "liian voimakas" - että kukaan tai mikään ei saa minua luopumaan tästä itsenäisyydestä, sillä toisaalta en halua vanheta yksin, lapsetkin kun aikanaan lentävät pesästä.
Viimeisimmän suhteen eli narsistimiehen jälkeen huomaan olevani epäluuloinen miesten suhteen, vaikka tietenkään kaikki miehet eivät voi olla narsisteja.
Katson olevani etuoikeutettu, koska olen saanut elämässäni kokea yhden ihanan rakkaussuhteen. Sen muisteleminen tuo iloa ja lämpöä jopa näin 10 vuoden jälkeenkin. Haaveenani on kokea vastaavanlainen suhde vielä kerran, vaan mahtaako se olla mahdollista enää?
1. poikaystävä minulla oli 14-16 -vuotiaana. Halusin katsella muitakin, ja minua harmitti tuon itseäni 4 vuotta vanhemman pojan saamattomuus ja alkoholinkäyttö. Ajoin hänet toisen syliin eli annoin luvan tapailla toista tyttöä ja kun siitä sitten tuli suhde, olin iloinen ja vapaa.
2. poikaystävän kanssa asuimme vähän aikaa yhdessä kun olin n. 17-18. Se oli enemmänkin kaveri ja seksi -pohjalta. Emme esimerkiksi koskaan suudelleet toisiamme. En tuntenut mustasukkaisuutta, kun hän ihastui toiseen.
3. poikaystävä oli itsestään epävarma kiltti kaveri, jonka kanssa aloin seurustella koska halusin kaikkien yhden yön ja kaveripano -juttujen jälkeen (niitä oli ollut 14 vuoden iästä alkaen) kokeilla miltä tuntuu seurustella. Olin tässä vaiheessa n. 23 -vuotias. Kovasti pinnistämällä tunsin jonkinlaista hellyyden ja rakkauden kaltaista tunnetta tätä poikaa kohtaan mutta tiesin ettei suhteesta tule mitään pidemmän päälle. Jätin hänet myöhemmin. Koska en välittänyt hänestä, tajuan myöhemmin olleeni häntä kohtaan hyvin julma ja hyväksikäyttävä.
Sen jälkeen ei ketään, ennenkuin olin yli 40-vuotias ja eräs mies rakastui minuun palavasti. Monen vuoden lähestymisen ja sinnikkyyden jälkeen ryhdyin suhteeseen, jossa olen nyt.
Tämä kertoo minusta, että olen ollut perusteellisen kyvytön kiinnittymään, odottamaan ja antamaan rakkautta. Ehkä terapia auttoi: kävin 35-40 -vuotiaana terapiassa.
1. 19-20 -vuotiaana lähinnä halusin seurustella seurustelun itsensä vuoksi. Poikaystävä oli jossain mielessä minulle sopiva (vakavissaan ja hyvin kunnollinen) mutta monessa asiassa minulla oli rima aivan liian alhaalla.
2. Noin neljän vuoden suhde; opiskelun viimeiset vuodet. Hieno, fiksu, samanhenkinen mies, ja yhdessäolo realistista. Siis olisimme voineet pysyäkin yhdessä. Elämänkokemus ja kypsyys eivät kuitenkaan siihen asti riittäneet.
3. Edellisen suhteen päättymisen jäljiltä olin elämäni aallonpohjassa ja koin, että on otettava mitä elämä tarjoaa. Se tarjosi epäkypsän, narsistisen, kokemattomuuttaan vapisevan kummajaisen, joka ihastui minuun palavasti. En olisi ikinä katsonut tähän tyyppiin päinkään, jos olisin ollut normaaleissa voimissani. Olin koko suhteen ajan onneton ja kärsin tyypin törkeästä käytöksestä ja uskomattomasta itsensä pönkittämisen tarpeesta. Suhteen loputtua hän takertui kuin henkensä edestä "jättäjän" identiteettiin ja viljelee tänäkin päivänä kuvitelmia, että elämä minun kanssani olisi ollut hänen ulottuvillaan.
Sitten löysinkin oman elämänkumppanini.
Mitä suhteet kertovat minusta - no, mielestäni lähinnä positiivisia asioita. Olen ollut tärkeä ja hyvä ihminen kaikille exilleni. Mielessäni ei ole koskaan käynyt pettää ketään, eikä minuakaan ole petetty. Ainoa tahra on tämä viimeiseksi jäänyt exä, jonka annoin käyttää itseäni hyväksi. Mutta hän kärvistelee elämänmittaisessa häpeässään ilman kenenkään sympatioita.