Onko muilla tällaisia 9kk vanhoja vai olenko tehnyt jotain väärin?

Mutta eiköhän toi vielä ole normaalin kirjoissa ;)



Leikitkä lapsen kanssa? Esim jotain: tiputat palloa pääsi päältä lattialle jne...



Meidän ensimmäinen lapsi oli erittäin vilkas. Ei auttanut muu kuin siirtää kaikki vaarallinen pois käsien ulottuvilta ja kulkea lapsen perässä ja pitää huolta ettei tipu mistään...

Tuotakin listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta sellainen vauva hän oli.

Ei varmaan lohduta, mutta nyt hän on 4v ja pph(kin) on ihmeissään sen virtapakkauksen kanssa.

Tämä kuopus onkin ihan toista maata.

Miten ihmeessä edes selvisin hengissä esikoisen vauva-ajasta???

mies että minä. Vauva rakastaa leikkejä kyllä ja nauraa itsensä kipeäksi juuri esim. palloleikeissä. Loruista ym. tykkää myös, mutta siis aina sen hetken, sitten onkin taas kiire omiin touhuihin.



Mukava että muillakin samanlaista, siis siinä mielessä, että vauva normaali. Itsellä toki oma vauva tuntuu normaalilta, mutta sitten en voi kuin ihmetellä, miten joidenkin vauva-arki on niin helppoa (että voivat esimerkiksi lukea lehteä vauvan leikkiessä lattialla, ei tulisi meillä kuulonkaan)

et edes tiedä että lapsi heittää tavarat siksi että se yleensä sais ne irti kädestään, se ei ole vielä kehittynyt niin paljon että voisi ne laskea irti varovaisesti. Miksi yleensäkään vaivautua hankkimaan lapsi jos ei lue mitään kirjoja tai oppaita asiasta, kannattas nyt tutustua edes lapsen kehityksen alkeisiin, eli mihin pystyy ja missä iässä, ja mistä mikin asia johtuu. Susta tulee huono äiti jo ennen lapsen yhtävuotta jos et ymmärrä miten nyt toimitaan vaan alat ihmettelemään perusasioita täällä.

Voin kuvitella, että teillä on telkka koko ajan päällä ja mies pelaa pleikkaa, asutten vuokralla ja tupakoit odotusaikana. Sitten menet valittamaan, että lapsella adhd.

Mun kuopus oli jo kävellyt yli kuukauden 9kuisena jos yhtään lohduttaa :D Muuten samanmoinen, oota vaan kun se keksii vessanpöntön ja kuinka kiva sinne on kaikki tavarat raahata! Kyllä se siitä (ehkä) pikkuhiljaa meno hiljenee, oma on nyt 1v4kk eikä mistään rauhoittumisesta tietoakaan.. Pahin on tietty se kun ei noilla ole vielä järjenhäivää siellä päässä, meno vaan mielessä. jakselemisia! :))

Tuossa vaiheessa kun ne opettelevat seisomaan niin ne usein kaatuilevat taaksepäin, ei sille mitään voi. Konttauskypärä oli meillä just tuota varten hyvä vaikka sitä täällä aina parjataankin. Laita taulut ja tavarat niin ylös ettei pääse niitä repimään. Vessanovi kiinni ja lukko niihin laatikoihin mihin et halua sen menevän. Näin sitä rauhallista lukuaikaa hankitaan :)

Johdonmukaisesti ja napakasti. Korkea aika olis.

jos ap:n lapsi on tavallinen 9kk, niin meillä on sitten tosi epätavallinen. Siis paljon rauhallisempi. Ap:n lapsi kuulostaa tosi paljon yhden kaverini vauvalta, ja suoraan sanottuna katson kauhulla heidän menoaan ja hiljaa mielessäni olen kiitollinen rauhallisesta lapsestani. Ja tän vilkkaan lapsen äiti on kyllä rauhallinen kuin viilipytty itse, ihmettelen miten jaksaa.

ei pidä paikkaansa :) Ja ei-sanaa käytetään kyllä napakasti ja tosiaan muutamat paikat on, jonne ei enää edes yritä, siinä mielessä on ei:n oppinut (pistorasiat, huonekasvit ym.)

Meillä ihan samanlainen poika. (Paitsi, että tuossa vaiheessa käveli tukia pitkin, mutta muuten.) Äitini sanoi lapsesta jo alle kuukauden ikäisenä, että tuo lähtee aikaisin liikkeelle ja siinä teillä on vielä pitelemistä. On siis ollut sama luonne näkyvissä ihan vauvasta saakka.



Onneksi ei ole pahemmin kokemusta lapsista, niin olen pitänyt tätä vain normaalina. Mitä nyt vanhempamme ovat pyöritelleet päätään, että on teillä tuon kanssa hommaa. Ja minä olen hämmästellyt rauhallisia lapsia.



Ja tuolle yhdelle: Emme tupakoi, meillä ei ole pleikkaa, tv:tä katsomme ehkä tunnin viikossa, radiokaan ei ole päällä, en ole koskaan polttanut (eikä polta mieskään). Asumme omistusasunnossa, mutta kylläkin lähiössä. Ehkä se on se lähiö mikä riittää jo itsessään aiheuttamaan adhd:n. (En muuten usko, että tällainen vilkkaus yksistään tarkoittaa adhd:tä.)

Jos oma lapsi on vilkas, niin siitä tosiaan vain masentuu, jos alkaa vertaamaan muihin. Sillä moni muu tosiaan pääsee tuossa vaiheessa paljon helpommalla. Mutta kai ne osat sitten jossain vaiheessa ovat vuorostaan toisin päin.



Mulla tulee mieleen yks kyläily vähän kaukaisempien ystävien luona. Niilläkin oli kaksi poikaa, samanikäiset kuin meillä. No äiti huokaili, että eikös vaan ole poikien kanssa rankkaa, kun pojat ovat niin vilkkaita. Minä kiltisti vaan myöntelin, vaikka todellisuudessa ihmettelin, että mitä vilkkaita ne sen superrauhalliset pojat muka ovat!



Ne pojat nimittäin olivat juuri istuneet ruokapöydässä ihan tyynesti odottamassa, että äiti saa nosteltua ruuat pöytään. Lapset siis olivat tuon ikäisiä kuin ap:llä, ettei ole vielä oikein mitään ymmärrystä asioista, mutta kaikkea sohimista ja huiskimista sitäkin enemmän.



Samaan aikaan meidän poikien tuolit oli metrin päässä pöydästä, jotta lautaset ja ruokailuvälineet pysyvät paikoillaan ja ruoka-astiat vielä rauhassa. Pojat nimittäin siellä metrin päässä eivät olleet pysyä tuoleissaan, kädet kävivät kuin tuulimyllyillä ja jalat huiskivat innosta.



Ja se flegmaattisesti odottavien poikien äiti väitti, että eikös vaan näiden vilkkaiden poikien hoitaminen olekin vaativaa! Hahhah, sanon minä!

Ja tän vilkkaan lapsen äiti on kyllä rauhallinen kuin viilipytty itse, ihmettelen miten jaksaa.

Se nimittäin kyllä pistää koville, kun koko ajan saa vahtia haukkana, ja oma hengityskin on sellaista pinnallista ja vähän katkonaista, kun koko ajan jännittää, että mitä lapsi seuraavaksi tekee.

Surettaa myös, ettei lapsen kanssa enää jaksa luoda mitään erityistä äiti-lapsi-suhdetta, kun kaikki energia menee ihan vain päivästä selviämiseen. Olisi niin ihanaa jopa jaksaa vähän hassutella ja nautiskella. Mutta kaikille sitä vain ei suoda.

Ihme että ylipäätään suostuin hankkimaan lisää lapsia pienen ikiliikkujan jälkeen.



Mä meinasin tintata kuonoon jokaista joka kehtasikin taivastella, että "ei MEILLÄ vaan tarvinnut koskaan laittaa kukkapurkkeja piiloon tai viritellä oviin lapsilukkoja" ja kadehdin syvästi äitejä, joiden ipanat istuivat kuin tatit puoli tuntia lattialla ihmettelemässä lelupuhelimen syvintä olemusta. Meidän typykkä samaan aikaan kiipesi kirjahyllyyn (oppi kiipeilemään noin 9kk ikäisenä jokapaikkaan...) ja kiskoi kaiken mikä irti lähti lattialle. 5kk ikäisestä oli köytettynä kiinni rattaisiin ja myöhemmin myös syöttötuoliin, kun kyllästyin ottamaan koppeja, kun tyttö tuli pää edellä alas sieltä... Mä en ekaan kahteen vuoteen juonut yhtäkään kupillista lämmintä kahvia, enkä syönyt lämmintä ateriaa, ellei tyttö ollut nukkumassa...



jne, jne... Mä voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään :D



Nykyään tyttö on touhukas ja vilkas esikoululainen. Kotona varsinainen huithapeli ja hukkais varmaan päänsä, ellei se olis hartioissa kiinni, mutta eskarissa kuulemma tosi tunnollinen ja huolellinen... Koko ikänsä ollut tosin vähän onnettomuusherkkä, varsinkin tuossa 2-3 ikävuoden paikkeilla oli aina jossain mustelmia tai silmä mustana tai molempia, mutta mitään isompaa ei oo onneksi koskaan sattunut... Ei sillä kyllä juuri itsesuojeluvaistoa vieläkään ole ja huvipuistoissakin mennä touhottaa tukka suorana kaikkein hurjimmat laitteet läpi, mutta jotenkin se on hengissä selvinnyt tähän asti :P

pitäs tarkottaa, se ein huutaminen, ei ton ikänen lapsi osaa valita oikeeta vaihtoehtoa, eli ottaako jotakin vai ei. Se laajentaa reviiriään, ja sen pitää saada tehdä tutkimusmatkoja, ja itse havannoida mikä on mitäkin. Kun sitä eitä sanoo ni se arvelee et nyt on kyse jostakin tärkeästä, kun taas hoetaan tota sanaa joka voi liittyä ihan mihin tahansa, se ei voi mitenkään käsittää et sen täytyy jähmettyä paikalleen. Vähän kandeis miettiä mitä sitä lapseltaan vaatii, ihan oikeesti. Sun pitäs olla sen oppaana ja jeesata kaikessa, sen sijaan et estät. Millasii ihmisii kasvaa sellasist joilt on viety oppimisen ja uuden löytämisen ilo.

hokee ei-sanaa, sehän just kertoi, että niillä on muutamat paikat, jonne ei saa mennä. Ja se kuulostaa järkevältä. Jos ei kokee inflaation, siitä ei ole mitään hyötyä.

eli tein kodista niin ipanaystävällisen kuin suinkin. Meillä tosin oli tuohoilevan koiran takia jo valmiiksi reilun metrin korkeuteen melko askeettinen sisustus, joten se nyt ei maata kaatanut , jos jouduin tyytymään amppelikukkiin muutaman vuoden :p

Mä meinasin tintata kuonoon jokaista joka kehtasikin taivastella, että "ei MEILLÄ vaan tarvinnut koskaan laittaa kukkapurkkeja piiloon tai viritellä oviin lapsilukkoja" ja kadehdin syvästi äitejä, joiden ipanat istuivat kuin tatit puoli tuntia lattialla ihmettelemässä lelupuhelimen syvintä olemusta.

Teillä on tainnut olla vielä hieman meidän muksuamme ketterämpi tapaus, mutta on todellakin tuttu tunne. Mulla kans kaveri sanoo samaa. Lapsettomana vielä ajattelin, että ne on varmaan kasvattanut lapsensa niin.

Sitten ne sai toisen lapsensa samaan aikaan kuin meille syntyi esikoinen, sitten vasta tajusin millaisia eroja lapsissa voi olla kasvattamatta. Niiden lapsi on juuri tuollainen, joka istuu ja ihmettelee. Sen ikäisenä, kun meillä lapsi oli kiskonut jo kaikki laatikot ja kaapit tyhjiksi, heidän ei vielä edes liikkunut. Ja kun lähti myöhemmin liikkeelle, ei jatkuvasti meinannut kaatuilla ja malttoi ihan eri tavalla katsella maailman menoa rauhallisesti ja tutkia leluja.

Vasta häntä ja paria muuta katsellessa olen tajunnut, miksi yleensä on olemassa syöttötuoleja, joissa ei ole valjaita.

t. 12

Meillä siis on myös kaksi nuorempaa lasta. Poika istui kuin tatti, eikä liikahtanut mihinkään vielä 7kk ikäisenä. Senkin jälkeen tuumasi ensin ja toteutti sitten selvän suunnitelman mukaan. Ikinä ei kolissut eikä kopsahdellut yhtään mihinkään. Varovainen ja maltillinen poika vieläkin, ikää 4v. Kesti todella pitkään, että kiipesi esim. leikkipuiston kiipeilytelineille tms. Pojan sanoja lainatakseni "En mene, se on vaaaaarallista!" (aivan vakavana ja tosissaan) Esikoinen ei pahemmin miettinyt oliko vaarallista vai ei, kun kiipesi 1,5-vuotiaana kiipeilyverkkoon...



Kuopus on tarkkailija, joka ei hievahda mihinkään syöttötuolistaan ennenkuin nostan sen sieltä pois. Ja ikää on tasan vuosi. Kovempi menijä kuin veljensä, mutta silti tytön uskaltaa jopa päästää hetkeksi silmistään toisinaan.



Joskus naureskelenkin, että ainakaan esikoinen ei sitten ihan pienistä kolhuista juuri valittele, eikä ole mitään draamaqueenin vikaa, kun on tarpeeksi monta kertaa laskeutunut takaraivolleen puolivuotiaana ja juossut päin ovenkarmia vuoden vanhana. Keskimmäinen kyllä hoitaa sen puolen sit tehokkaasti. Pojasta tulis varmaan hemmetin hyvä jalkapalloilija, kun osaa jo nyt kieriskellä ja valittaa suureen ääneen, jos sisko vaikka katsookin pahasti ;)

Meillä esikoinen oli tuollainen, oppi 6-kk konttaamaan ja seisomaan, 10-kk kävelemään ja 11-kk juoksi aivan helvetin lujaa. Keittiön kaappeihin laitettiin säpit, kun olin muutaman kerran joutunut imuroimaan hiutaleet ja murot lattioilta, kun hypernopea 6-7-kk tyhjäsi ruokakaapit...jne. Kaverin samanikäinen vaan maata/istua ihmetteli, kun toinen paineli menemään :D Mutta toisaalta, tyttö oli iloinen, rohkea, hauska ja naurava vauva. Ja samanlainen on nyt 4-vuotiaanakin, aivan ihana, sosiaalinen, motorisesti suorastaan taitava, fiksu, puhelias...JA vilkas, aina liikkeessä, temperamenttinen tulistuja ja nopea leppyjä :) Kuopuksesta kertookin kaiken se, että olin esikoisen vauva-aikana moninverroin väsyneempi kuin nyt 7-kuisen ja 4-vuotiaan äitinä. Tosin nyt pistää vähän työksi, kun liikkuu tuokin lujaa;)