Kauanko sinulla kesti päästä yli todella läheisen ihmisen kuolemasta?

teki niinkuin teki...



Jotenkin ajattelen, että jos ihminen kuolee vanhuuteen, siitä pääsee helpommalla yli. Koska se on jotenkin odotettavissa oleva tapahtuma.

viimeksi tänään itkin. Superläheinen mummoni, 89v, kuoli syöpään.

kuusi vuotta...jos olis ollut keskusteluapua tai vertaistukea niin ei varmaan ihan niin kauan olis tarvinnu kärvistellä...

kuoli 1 v 2 kk sitten ja tosi surullista yhä... välillä mietin etten ehkä selviä tästä milloinkaan. Tukea minulla on, mutta hän oli minulle läheisin ollut koko elämän, kuin puolikkaani. Kuoli äkillisesti onnettomuudessa.

about vuoden jälkeen.

- eikä tarvitsekaan. Suru ja kaipaus muuttavat muotoaan. Ne eivät enää raasta ja revi. Voi elää ajattelematta koko ajan menetystään.

Äitini kuolemasta on nyt 8½ vuotta aikaa. Äiti elää mukanani joka päivä, käytännössä päivittäin tulee mieleen joku neuvo jonka hän antoi tai joku tapa miten hän jotain teki. Kun katson omia käsiäni, ne näyttävät aivan äitini käsiltä. Ikävöin häntä kovasti tiettyinä hetkinä.



Mutta "päästä yli"? Ei siinä kuolemassa enää mitään ylitsepääsemistä ollut, kun se lopulta tuli. Pahin hetki oli ehdottomasti se, kun äiti sai diagnoosinsa ja jouduin kohtaamaan sen inhottavan tosiasian että äiti on vakavasti sairas ja todennäköisesti kuolee - kuten siis tapahtuikin. Se oli se ainoa asia mitä elämässäni eniten pelkäsin. Kuolema oli ehdottomasti enää loppuhuipennus ja rehellisesti sanottuna helpotus.



Olin siis saanut tehdä luopumistyöni ja aloittaa suremisen jo äitini eläessä, joten suru ei oikein koskaan saanut mitään valtaisia mittasuhteita. Ei niin, ettenkö surisi äitiäni. Suren kyllä, mutta se on enemmän sellaista hiljaista kolotusta kuin repivää tuskaa. Ne pahimmat itkut tulivat siis jo sairausaikana ja parin kuukauden sisällä kuolemasta.

E niten on koskenut vävyni kuolema, hän oli miehelleni tosiläheinen.Oikeastaan onmennyt 10 vuotta,vieläkin on päivittäinmielessä,kun katson kolmea tyttäreni poikaa,mitenkä he olisivat tarvinneet isäänsä.Isäni,Äitini ,veljeni,siskon poikani kuolema reilu vuosi sitten.Elämä on luopumista.

veljeni teki itsemurhan.



ylipääsemisellä tarkoitan ettei ole enää tuskanen olo päällä.

tiedän,että meillä kaikilla on suru läheisistä.O lemme surreet kaksivuotta läheisemme kuolemaa,joku päivä huomasimme, eiitku tullutkaan enää niin usein ,kaipaus non silti läsnä.

Mieheni kuoli oman käden kautta puoöi vuotta sitten. Joka päivä ajattelen asiaa ja jossitten.



Eli en ole päässyt yli.

Aikaa siitä on puoli vuotta, ja edelleen itkettää viikoittain. Ihan joka päivä ajattelen sitä ihmistä, mutta en enää itke joka päivä. Tyhjältä tuntuu olo vieläkin.

Äitini kuoli yllättäen ja koska minulla ei muuta perhettä ollut, tuntui kuin kaikki olisi yhtäkkiä loppunut ja minä olisin jäänyt tyhjän päälle. 1 1/2 vuotta oli raastavaa aikaa, enkä tuntunut pääsevän asian yli. Minulla oli onneksi rakastava avopuoliso ja paljon ystäviä, heidän avullaan selvisin takaisin tähän elämään kiinni. Parissa vuodessa opin elämään asian kanssa, mutta meni varmaan vielä huomattavasti pidempi aika, että pystyin puhumaan asiasta itkemättä.

Just kun oli tullut hiukan sinuiksi äidin kuoleman kanssa, sairastui isä ja kuoli pois. Olen ihan rikki, tosi isän kuolemasta on vasta kuukausi. Tunnen syyllisyyttä, ikävää, kaipausta, kiukkua, vaikka mitä.

Elän jatkuvassa pelossa milloin kuolee taas joku, vaikka mittän syytä ei ole.



Elämä on todellakin luopumista kaikista rakkaista. En tiedä tekeekö se minusta ainakaan vahvempaa, pikemminkin päin vastoin. Yritän selviytyä.