Onko maailmassa ketään muuta jolla on työfobia?

Sain eläkkeen työfobiasta.

Kyllähän minä tavallaan töitä teen. Piirrän sarjakuvaa ja maalailen tauluja uskovaisille. Saan niistä hieman lisiä..

Vai vitsailetko? Tuskin kuitenkaan ihan tuolla "diagnoosilla"?

Johtuu tästä helkkarin tylsästä työstä. Saisinko minä lomaa?

Ethän! Kerro lisää. Pyytää epätoivoinen ap.

vakava masennus ja hyvin laaja autismi.

Minun kanssani on kuulemma täysin mahdotonta työskennellä. En myöskään saa hoidettua koulunkäyntejä. Minulla on lukuisia koululaitoksia joita en koskaan saattanut loppuun.



Lääkärini ehdotti eläkettä minulle. Olin 23 vuotta.

Eläkkeellä olen nyt ollut jo kohta ikuisuuden.

Kauhistuttaa ajatella niitä aamuja kun piti herätä pakkaseen töihin. hrrr vastenmielistä.

se on ihan eri tason ongelma.

sain jatkuvasti paniikkikohtauksia eri työtilanteissa. Työtoverit eivät ymmärtäneet minua enkä minä heitä. Kommunikaatio oli hyvin hidasta. Otan kaiken kirjaimellisesti ja monesti ymmärsin vitsitkin väärin ja saatoin saada raivokohtauksia huonoista vitseistä. Pidin työkavereita ääliöinä. Nyt ymmärrän vitsit mutta en pidä niitä hyvinä. Tajuan kyllä pointin miksi blondi ahtaa makkaraa jne..

Minulla ei ole ikinä ollut ongelmia työkavereiden tai edes työn laadun kanssa. Päinvastoin olen saanut kehuja. Silti pääni ei kestä. En tiedä mitä tehdä. ap

Muut ihmiset luulevat, että olen sosiaalinen, hauska ja puhelias. Teeskentelen koko ajan, joudun jatkuvasti tsemppaamaan ja ylittämään itseni eikä pelko silti koskaan lähde. Pelkään etukäteen tulevia palavereja, esiintymisjännitys on sietämätöntä. (vaikka selviydynkin aina hyvin) Olen koko ajan kireänä, ahdistunut ja pelkään mitä minulta seuraavaksi "vaaditaan". Töistä lähtiessä olen helpottunut noin 15 minuuttia kunnes alan pelkäämään seuraavaa päivää, seuraavia sosiaalisia kontakteja jne. En tiedä kuinka kauan jaksan.

Sinun pitää hakeutua eri tyyppiseen työhän oitis. Eihän tuollaista kestä erkkikään.

Kun sanot, ettei ole ongelmia työkavereiden tai työn laadun kanssa.

Minustakin tuntuu välillä, etten tule jaksamaan työtäni eläkeikään asti, mm. jatkuvan huonommuuden tunteen takia ja siksi, että työni on ns. ihmistyötä. Hassua, että nuorena nimenomaan kammosin yksin tehtäviä töitä ja halusin työn, jossa vaihtelua ja ihmiskontakteja. Nyt antaisin paljon, että saisin tehdä työtä yksin, omassa rauhassa ja että tapaisin päivässä alle 10 ihmistä...

Ihan sama minulla! Tosin en usko, että ihmiset pitävät minua erityisen hauskana, mutta puheliaana ja sosiaalisena kyllä. Koko ajan tuntuu, etten ole oma itseni - kaukana siitä. Haluaisin vain olla yksin ja mieluiten näkymätön. Jännitän palavereja tai kokouksia joita joudun vetämään, mutta pystyn niistä silti ihan hyvin suoriutumaan. Näiden tilanteiden jälkeen olenkin sitten ihan romuna! Olen todella ahdistunut ja tämä vaikuttaa yöuniinkin. Tänäkin aamuna heräsin jo 3.31 - ja siihen loppui unet.



Työporukassani ei ole mitään vikaa, tunnen että minut hyväksytään. En vain jaksa sosiaalista kanssakäymistä YHTÄÄN. Olen jo miettinyt, kauanko jaksan - tuleeko minusta lopullisesti työkyvytön kun mitta jonain päivänä vyöryy yli.

Onneksi opiskeluaikoina pystyi tekemään lyhyitä pätkiä, eikä kukaan ihmetellyt miksen pysynyt yhdessäkään työssä muutamaa kuukautta pidempään.



Aloitin toisen tutkinnon opiskelun, kun ahdistus ja riittämättömyyden tunne kasvoivat edellisessä työpaikassa liiallisiin mittoihin. En kestä avotoimistoja, hälyä, meteliä ja jatkuvaa puhelimen pirinää. Unelmatyöni olisi tutkija yliopistolla, oma työhuone ja työrauha.

Ihan sama minulla! Tosin en usko, että ihmiset pitävät minua erityisen hauskana, mutta puheliaana ja sosiaalisena kyllä. Koko ajan tuntuu, etten ole oma itseni - kaukana siitä. Haluaisin vain olla yksin ja mieluiten näkymätön. Jännitän palavereja tai kokouksia joita joudun vetämään, mutta pystyn niistä silti ihan hyvin suoriutumaan. Näiden tilanteiden jälkeen olenkin sitten ihan romuna! Olen todella ahdistunut ja tämä vaikuttaa yöuniinkin. Tänäkin aamuna heräsin jo 3.31 - ja siihen loppui unet.

Työporukassani ei ole mitään vikaa, tunnen että minut hyväksytään. En vain jaksa sosiaalista kanssakäymistä YHTÄÄN. Olen jo miettinyt, kauanko jaksan - tuleeko minusta lopullisesti työkyvytön kun mitta jonain päivänä vyöryy yli.

Mulla työkaverit on mukavia ja kannustavia eikä heitä todellakaan tarvitsisi pelätä. Tulenkin hyvin toimeen kaikkien kanssa, mutta silti olen vaan jatkuvasti ahdistunut. En jaksaisi jatkuvaa small talkia, mutta silti puhun paljon, koska yritän sillä peittää epävarmuuttani.

Työpaikan vaihto tuskin auttaisi, koska en nytkään joudu mitenkään kauheasti esiintymään vaan suurimman osan ajasta nökötän vain koneellani, mutta silti ahdistus vaan kasvaa... Ruokatunnitkin jo pelottaa. Kehityskeskustelut pelottaa. Kaikki ahdistaa.

Kai se on vaan kestettävä kunnes tulee hulluksi. En haluaisi elämästä täysin erakoituakaan, joten elän siinä toivossa, että ehkä joskus tämä helpottuu? Ehkä ajan kanssa??

ainoa ongelma? Oletko muuten ahdistunut tai pelkäätkö sosiaalisia kontakteja? Sehän on ihan ymmärrettävää, että jos ei ole luonteeltaan niin sosiaalinen, niin sosiaalisuutta paljon vaativa työ on helvettiä. Samoin jos jonkun mielestä työssä on parasta työkaverit, niin semmoinen ei viihtyisi tutkijankammiossa. Itse olen inhonnut kaikkia töitä missä olen ollut, mutta ne onkin olleet kaikki vain kesätyöhanttihommia. En vaan ole keksinyt, että mitä mä sitten haluaisin tehdä työkseni..parhaiten sopisi semmoinen neljän tunnin työpäivä ja joka päivä saisi tehdä jotain erilaista. En tiedä miten tulen ikinä sopeutumaan 8- 16- rytmiin ja kaikki ylityöt sun muut kaupan päälle.

Ei sentään :D Muita fobioita on.