Sekundäärisesti lapsettomat, oletteko saaneet osaksenne ilkeää vähättelyä?

Mä olen saanut esikoiseni hoidoilla ja nyt olen jälleen saman asian edessä. En tule raskaaksi ja vuodet vierii. Olen tehnyt itseni kanssa viimeisen vuoden ajan ihan hirveästi töitä, että saisin tämän asian jotenkin mittasuhteisiin. Että selviäisin läheisten raskausuutisista ilman tunnemyrskyä jne. Se tekee niin pirun kipeää kun toiset hupsahtavat kakkoskierrokselle tuosta noin vaan. Kun mulle se ykköskierroskin oli niin helvetin vaikea.



Mulle on tapahtunut viime aikoina paljon muutakin ja sen myötä päätin hakea itselleni keskusteluapua, että pysyisin järjissäni. Yllätys oli suuri, kun terapeuttini pamautti mulle päin naamaa, että lapsettomuus ei voi olla mulle mikään ongelma, koska mulla on lapsi. Mulla on lapsi, kyllä. Mutta ei se tarkoita sitä, että en saisi kaivata lisää lapsia tai tuntea surua siitä, että en niitä saa. Tuli ihan järjettömän paha mieli, kun mä olen viimeisen vuoden tätä sekundalapsettomuutta työstänyt todella paljon. Olen kerännyt voimia ja alkanut myydä esikoisen vauvatavaroita pois. Se on vaatinut ihan hirveää ponnistelua päästä sinuiksi sen asian kanssa, että ne tavarat lähtee, kun kakkosta ei kuulukaan. Käydä läpi sitä suloisten vauvanvaatteiden kasaa. Nyt mulle pamautetaan, että ei tämä asia, minkä kanssa kamppailen ei ole mikään asia.



Vituttaa.