Riitelimme miehen kanssa pari päivää sitten ihan tosissaan.

Laittakaa ongelmat vaikka selkeästi paperille, miettikää yhdessä tai erikseen pari ratkaisuvaihtoehtoa, miettikää yhdessä mitä teette ja tehkää kompromisseja. Ottakaa keskusteluavuksi vaikka joku hyvä ystävä, niin tilanne ei päädy riitelyyn (ei kehtaa riidellä, kun joku muu on paikalla) tai kirjoittakaa asiasta toisillenne kirjeitä, jos keskustelu ei kerrassaan onnistu.



Sitten jokin hyvä yhteinen hetki, kahdenkeskistä aikaa vaikka elokuvissa - siellä ei tule keskusteltua niin ette riitele - ennen kuin pitää esittää hyvinvoivaa, onnellistä perhettä. :)



Tsemppiä ja malttia, kyllä se siitä!

Nyt olemme viime aikoina päätyneet ns. rauhallisissakin keskusteluyrityksissä riitaan. Tai jos joskus onnistumme selviämään riitelemättä, niin keskustelu tyssää seinään miehen marttyyriasenteeseen ("en sitten enää koskaan san/tee/osallistu..."). Tuntuu, kuin olisi seinä vastassa. Mies ei anna piiruakaan näkemyksissään periksi, tuntuu että vain tiukentaa käsityksiään eri suuntaan minun käsityksistäni koko ajan. Itsekään en anna periksi, koska edelleenkin olen mielestäni oikeassa näissä riidan aiheissa. Olen ehdottanut lukuisia kertoja perheterapiaa tai jotkain ammattiavun hakemista, mutta mies kieltäytyy totaalisesti!



Molemmat haluamme periaatteessa yrittää pitää liiton kasassa, mutta emme taida osata enää kahdestaan ratkaista näitä solmuja. Mutta kun tuo mies ei kerta kaikkiaan suostu mihinkään keskustelemaan ulkopuolisen kanssa. Miehen ratkaisu on vain vaieta ongelmat kuoliaaksi. Sitten pärjätään hetki, ja sitten taas erimielisyydet räjähtävät silmille!

Mistä kiistelette? Sanoin kasvatuserot, minkälaisista on kyse?



Mutta hankala tilanne teillä - ja tottakai haittaa 'normaalielämää', kyläilyt yms. kun taustalla on koko ajan, että kaikki ei ole hyvin.



Tsemppiä!

Miten olisi sellainen kuin anteeksi pyytäminen?



Pyydätte toisiltanne anteeksi asioita ja palaatte niihin ja keskusteluihin sen jälkeen kun olette päässeet näistä pakollisista kuvioista(synttärit, vierailut jne) silloin molemmat ovat varmasti jo rauhoittuneet ja keskustelu voi sujua paremmin kun ei yritäkään silloin kun tunnelma on räjähdysaltis. pieni aikalisä siis.

Miten olisi sellainen kuin anteeksi pyytäminen? Pyydätte toisiltanne anteeksi asioita ja palaatte niihin ja keskusteluihin sen jälkeen kun olette päässeet näistä pakollisista kuvioista(synttärit, vierailut jne) silloin molemmat ovat varmasti jo rauhoittuneet ja keskustelu voi sujua paremmin kun ei yritäkään silloin kun tunnelma on räjähdysaltis. pieni aikalisä siis.

t.ap

Mistä kiistelette? Sanoin kasvatuserot, minkälaisista on kyse? Mutta hankala tilanne teillä - ja tottakai haittaa 'normaalielämää', kyläilyt yms. kun taustalla on koko ajan, että kaikki ei ole hyvin. Tsemppiä!

Miehen näkemys lasten kasvatuksesta on kaiken kaikkiaan erittäin vanhanaikainen, auktoriteettiin ja aikuisen kunnioittamiseen perustuva. Itse olen huomattavasti vapaamman kasvatuksen, en kuitenkaan minkään "pellossa kasvamisen" kannalla. Minä näen ongelmaksi sen, että minusta meidän lapsilla on oikeasti jo aika lailla kuria ja sääntöjä ja myös tehtäviä kotitehtäviä. Miehen mielestä ratkaisu kaikkiin uusiin ongelmatilanteisiin kasvavien lasten kanssa on "kurinpalautus" ja rangaistukset. Minusta taas keskustelu on avainasemassa, varsinkin isompien lasten kohdalla. Miehen mielestä lasten tulee vain absoluuttisesti totella, minusta on normaalia, että lapset kasvaessaan kyseenalaistavat sääntöjä.

Lisäongelman tuo se, että lapsista vanhin on minun ex-liitostani. Esikoisen luonne ja mieheni luonne eivät kerta kaikkiaan käy yksiin ja nyt, kun vanhin alkaa olla jo murkkuiässä, tilanteet alkavat välillä kärjistyä. Minä tiedostan taas sen, että saatan itse "vahingossa" pahentaa tilannetta ylireagoimalla siihen, miten mies komentaa "minun" lastani. Ei pitäisi reagoida niin, luultavasti mies ei itse ajattele asiaa ollenkaan niin, tietenkin isompaa kommennetaan eri tavoin kuin leikki-ikäisiä.

Siis ei ole kyse mistään helpoista asioista. Lyhennetysti: minusta mies on liian ankara lapsille, erityisesti vanhimmalle (joka sattuu olemaan "minun" lapseni); mies puolestaan kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi, kun syytän häntä vaikka msitä vaikka hän parhaansa yrittää kasvattaakseen kaikkia lapsia tasapuolisesti, omalla tavallaan.

ap

Itsekin uusperheellisenä sanoisin, että te tarvitsette ulkopuolista ohjausta, että saatte perheen kuviot kuntoon. Me ollaan jossain vaiheessa käyty perheneuvolassa sopimassa perhetyöntekijän avustuksella yhteisistä perheen säännöistä ja joistain kasvatuskysymyksistä. Samalla siellä voi jutella parisuhteestakin. Mitäpä jos tekin kokeilisitte tällaista?



Uusperheliitoista kaatuu vielä useampi kuin ensimmäisistä yrityksistä. Ei voi luottaa siihen, että antaa asioiden vain mennä omalla painollaan ja toivoa, että hyvä tulee. Ongelmiin voi, saa ja pitää etsiä ratkaisuja ja suhteeseen täytyy panostaa, jotta se selviää.

kaikki lapset ovat yhteisiä. Miehellä on ollut koko esikoispoikamme (ainoa poika) elämän ajan kovat odotukset millainen poika on ja mitä he yhdessä tekevät. Kun poika oli reilu 6v mieheni huomasi saman, minkä minä jo vuosia sitten: he ovat aivan erilaisia. Silloin mieheni lopetti pojan istuttamisen muottiinsa ja aloitti sellaisen kurinpidon ym. ihan kuin poika sitten muutuisi isänsä haluamaksi. Ja minä tietysti jouduin pitämään poikani puolia ja riitahan siitä aina syntyi.

Sitten eräänä päivänä tuli se viimeinen niitti ja minä ilmoitin, että nyt haet apua tai tämä perhe on entinen. Hän kävi yksin terapiassa, muutama kerta käytiin yhdessä ja kerran terapeutti kävi meillä kotona ja nyt meillä menee hyvin. Vieläkin riitelemme ihan turhista mitättömistä asioista. Mutta mies todella muutti käsitystään ja asennettaan poikaamme kohtaan ja heillä on nykyään kivaa yhdessä ja yhteistä tekemistäkin - tosin ei sitä mitä mieheni haaveili, mutta kuitenkin.

Minun mieheni käytös johtui aika paljon hänen lapsuudessaan kokemista asioista, joista en itsekään kaikkea tiennyt.

Voimia teille todella paljon. Yrittäkää puhua kahden kesken riitelemättä, mutta suosittelen kyllä ihan ammattiauttajaa, kun noin isoista asioista on kyse.

niin, että istutte alas, molemmat ottavat paperin nenän eteen ja miettii siihen 5 hyvää asiaa toisesta alkaen näin : Minä pidän siitä kun sinä... ja 5 seuraavaa asiaa näin minä pitäisin siitä kun... Sopikaa myös keskustellessa, että vältätte sanontoja "sinä aina" tai "sinä et koskaan". Sen sijaan kokeilkaa muotoilla asiat juurikin noin että minusta tuntuu että... tai minä koen että.



Ne riitojen aiheuttavat asiatkin voisitte vain laittaa viivoilla paperille ja voisitte keskukstella vaikkapa MLL:n ohjeita (netistä) apuna käyttäen uuden ja yhteisen linjan lastenne kasvatukseen.



Tsemppiä!