Miten vaikuttaa lapsiin, jos äiti kirkuu ja solvaa isää aina lasten vaihtotilanteissa?

Nimittäin viha ja rakkaus ovat sukulaisia, eivät vastakohtia. rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys.

Vierailija:

Luultavasti lapsi ahdistuu. Joko on psykosomaattisia oireita näkyvissä? Kasteleeko vuodettaan, onko muita univaikeuksia? Saako raivareita mitättömän pienistä syistä? Pureeko huultaan, onko tic-oireita, nyppiikö hiuksiaan? Puhuuko välillä ikään kuin monta vuotta pienemmän lapsen äänellä? Roikkuuko lahkeessa? Pelkääkö hillittömästi jotakin?

Omat vanhempanikin ovat eronneet, ja joskus jos äitini valitti jotain isäni tapoja tai luonteenpiirteitä, hän kuitenkin muisti puhuvansa isästämme. Pystyi kuinkin näkemään myös hyviä piirteitä ja naureskeli, että eihän hän naimisiinkaan olisi mennyt, jos hyvää sanottavaa ei olisi.



Jos ei hyvää sanottavaa keksimälläkään keksi, niin parempi olla hiljaa.



-5

Itse olen yh-äiti ja vihaan exääni kaikesta sydämestäni. En kuitenkaan tuo sitä julki lapseni aikana, enkä puhu isästä mitään negatiivista. Isä on puolet lastani, en halua lapseni masentuvan ja ajattelevan olevansa puoliksi huono ja ilkeä. Voimme sitten hänen aikuistuttuaan keskustella eroon johtaneista tapahtumista. Sitä ennen hän saa pitää isänsä omana rakkaana isänään.

Luin kerran lehdestä ohjeen, että yksi parhaita juttuja mitä voi pienen pojan itsetunnolle tehdä, on kehua lapsen isää. Poika aina samaistuu isäänsä ja haluaa nähdä, että on hienoa kasvaa isoksi - ja olla niinkuin isä.

Isä täysi paska ja äiti arvostelukyvytön kaunainen luuseri?

Äiti haukku isää mulle ja päinvastoin. Keskenään ei juurikaan puhunu kun oli vuoronvaihto.



En ymmärrä mikä siinä on että rakastaa toista parikytä vuotta ja sitten vaan inhoaa ja halveksii toista. On valmis vaan satuttaan toista.

Olen lapsuudesta lähtien katsellut tota paskaa ja kun tutustuin mieheeni sanoin että jos saadaan lapsia ja erotaan niin paskaa ei toisesta lapselle jauheta vaan lapsi saa olla lapsi ja keskitytään lapsen hoitamiseen ja tukemiseen.



Nyt 3- kymppisenä olen päässy astetta ylemmäs tässä kuin vanhempani jokka junnaa vielä toistensa satuttamisessa.



En halua joutua tilanteeseen jossa elän vaan toisen vihaamisessa ja katkeruudessa. Pitää antaa olla jos toinen ei vaan rakasta. En halua että kukaan on mun kanssa tavasta. Jos ei rakasta eikä asiaa voi enää parantaa niin parempi etsiä uusi tapa elää elämäänsä.

Oma elämä on ainakin mulle ittelleni rakas, en halua että tuhlaan sitä kaunaan.

Luultavasti lapsi ahdistuu. Joko on psykosomaattisia oireita näkyvissä? Kasteleeko vuodettaan, onko muita univaikeuksia? Saako raivareita mitättömän pienistä syistä? Pureeko huultaan, onko tic-oireita, nyppiikö hiuksiaan? Puhuuko välillä ikään kuin monta vuotta pienemmän lapsen äänellä? Roikkuuko lahkeessa? Pelkääkö hillittömästi jotakin?

Siksi olen päätynyt siihen, että en sano mitään. Ei kai sekään kaikein fiksuinta ole varsinkin kun katsoo teini-ikäisten reaktiota, kun joskus joudumme kohtaamaan. Ainoa mitä toisillemme ex-miehen kanssa sanomme on vaisu hei.

Vierailija:

Itse olen yh-äiti ja vihaan exääni kaikesta sydämestäni. En kuitenkaan tuo sitä julki lapseni aikana, enkä puhu isästä mitään negatiivista. Isä on puolet lastani, en halua lapseni masentuvan ja ajattelevan olevansa puoliksi huono ja ilkeä. Voimme sitten hänen aikuistuttuaan keskustella eroon johtaneista tapahtumista. Sitä ennen hän saa pitää isänsä omana rakkaana isänään.

Onnea sulle jatkossakin! Olisipa kaikki!