Onko täällä muita jotka ei vain ole onnistuneet kotiäitinä saamaan ystäviä?

oon kai sit vaan niin epäsosiaalinen ihminen.

" äitikaveria" . Eikä paljoa muitakaan.. Mulla on yksi lapsi reilun vuoden.

Kertoisit ujoudestasi ym ihan avoimesti.



Mun mielestä netin kautta on helpompi tutustua, kun ei heti tarvitse olla nokakkain.

Itsekkin olen vasta muuttanut uudella ja pienelle paikkakunnalle ja muita vaihtoehtoja ihmisiin tutustumiseen ei ole kuin tuo perhekerho.

muita kuin vauva-asioita..näiden uusien äitituttujen kanssa tulee puhuttua vain ja ainoastaan lapsista ja mä inhoon sellasta vertailua. Aina ollaan kaivelemassa esiin neuvolakortteja ja katsomassa minkä pituinen/painoinen xx oli sen ja sen ikäsenä.



Omat ystävät, jotka saaneet lapsia asuvat eri paikkakunnilla, osa kaukanakin ja lapsettomat ystävät ovat päivisin töissä. Yritän silti olla sosiaalinen ja jutustella lähistön mammojen kanssa, kun törmäillään puistoissa tvs. Tää meidän kaupunkikin on oikeen tunnettu sisäänpäinlämpiäväisyydestään..

Itse opiskelen vielä yliopistossa, ja hoidan lasta kotona. Olen kiinnostunut kulttuurista, harrastan lukemista ja käsitöitä. En ole nysvä vaikka siltä kuulostaakin ;) Mulla on yksi lapsi ja asun Länsi-Helsingissä. Olisiko täällä ketään samanhenkistä tyyppiä???

Olen kyllä nykyään jo töissä.



Meidän alueella näki kyllä paljon vaunuilijoita liikeellä, mutta en tiedä missä ne piileskelivät silloin, kun eivät kävelleet. Kävin useammassakin puistossa mutta niissä oli todella autiota. En useinkaan nähnyt samaa ihmistä kahta tai kolmea kertaa, eikä mielestäni ole kohteliasta (normaalia?) ruveta heti ekalla tapaamisella kyselemään että lähettäiskös kahville tai jotain.



Kerhoissa kävin kanssa, mutta siellä ei mielestäni kellään syntynyt sen syvempiä ystävyyssuhteita. Jotain jutustelua oli, että tavattaisiin kerhon ulkopuolella, mutta äideillä ei juuri halukkuutta ollut. En nähnyt ketään näistä kerhoäideistä kerhojen ulkopuolella missään, esim puistossa sattumalta.



En ole erityisen ruma, lihava tai epäsosiaalinen, mutta en tutustunut paremmin yhteenkään toiseen äitiin tuona aikana.

kotiäitiaikana, ja kuitenkaan ei saada toisistamme seuraa...

Muakin harmitti kun muutamia päiviä sitten tuli joku nainen bussipysäkillä juttelemaan, ja kertoi, että hänellä on samanikäinen tytär kuin minulla. Ilmeisesti he asuivat vielä meidän lähellä, mutta en sitten saanut siinä sanaa suustani yhtään, vaikka meidän tytölle kelpaisi kyllä leikkiseura ja juttuseura minulle, ja siinä olisi ollut hyvä mahdollisuus kysäistä..

t 8

Tunnen kyllä muutamia äitejä, jotka ovat julistaneet miten eivät TODELLAkaan halua sitten tutustua mihinkään mammoihin eivätkä käydä missään vauvapiireissä jne. Samaa on havaittavissa tällä palstalla joillain... Ehkä tuon takia sitä ei uskalla heti pyytää puolituttua yhtään mihinkään, sillä monella on niin negatiivinen asenne ettei VAAN joutuisi kenenkään kanssa lähempään tuttavuuteen.



Vaikeaa.

Kaveriksikaan ei tunnu kelpaavan kuka tahansa, saatikka sitten syvempään ystävyyteen.

jolloin en löytänyt yhtään hengenheimolaista. Tosin minun on muutenkin vaikea löytää samanhenkisiä ystäviä, koska olen miesvaltaisella alalla, melko tekninen ja " voimakas" persoona.



Kohta olen jäämässä äitiyslomalle ja hieman hirvittää, koska luulen etten tule löytämään kovin helpolla seuraa muista äideistä.



Olen aina se, jota tuijotetaan ja vältellään. Olen poikkeuksellisen näköinen suomalaiseksi äidiksi, siis aika pitkä ja tummahiuksinen, enkä millään tasolla harmaa hiirulainen. Jotkut ehkä pelkäävät? Ja kun en viihdy harmaissa collegeissakaan, vaan pukeudun mustiin vaatteisiin ja meikkaan aina. Saatan myös vaikuttaa koppavalta?



Tulisiko sinulle mieleen tulla juttelemaan minulle?

paikassa kahdestaan, tai sitten miehensä kanssa niin ei siihen oikein viitsi mennä väliin tunkemaan. Kerhoissakin kaikki tuntee toisensa eikä ole kiinnostuneita tutustumaan useampiin.

mutta en bestiksiä tällä ikää etsikään. En vaadi äitiystävilta samoja harrastuksia tms. Olen oppinut tulemaan toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja hyväksymään erilaisuuden. Toki välttelen joitain äitejä, esimerkkinä mamma joka puistossa kailotti kaverilleen kuinka kamalan näköinen mun lapsi on (oli toipumassa vesirokosta ja onneksi ei itse kuullut). Hänen kanssaan en todellakaan tuon jälkeen ole jaksanut keskustella tervehdin ainoastaan.

minulla on yksi lapsi. Kukaan ei ole innostunut juttusille vaikka yritän kaupan kassajonossakin kehitellä puheenaiheita ja hymyilen yleensä aina ja kaikille.. Siinä se ongelma varmaan onkin että muut äidit kokee minut jotenkin liian onnelliseksi tai muuten vain pimahtaneeksi kun hymyilen.. Mene ja tiedä:) Olen erittäin helposti lähestyttävä persoona mutta sekään ei auta. Jo raskausaika oli tosi yksinäistä, jos vain olisi selkä kestänyt nin olisin jäänyt töihin paljon pidemmäksi aikaa. Mutta näin sitä mennään, halusin tai en...

Helsingissä asumme, ja ei ole pikkupaikkakunnan ongelmia, mutta ongelma on se, että kun jonkun kivan äidin lapsineen näkee joskus ulkona jossain, niin ei häntä näe sitten toista kertaa tai siitä on niin pitkä aika, että toiset vaatteet päällä ja kampauskin vaihtunut eikä enää muista ja tunnista. Eikä eka kerralla heti kehtaa vaihtaa puhelinnumeroita että voisi sopia kahville tai kylään menosta. Asiaan ei ole auttanut myöskään se, että olen kotona ollessa kokenut kaiken niin raskaaksi, että en ole jaksanutkaan oikein mitään ja puheenaiheet eivät ole iloisia, vaan aina valitusta ja aina huonosti nukutut yöt takana. Tai just kun löytää kivan paikan jossa alkaa tutustua, tulee sairastelukausi ja kaikki katoaa neljän seinän sisälle. Ihmisillä on vaan niin eri elämänrytmi, että on hankalaa tutustua. Ja vauva-aikana ne omienkin lasten rytmit muuttui aina vauvan mukaan. Koliikki-allergisen vauvan kanssa ei paljon vaan menty, kyllä se aina niin hermoja repivää oli että yritti kaikkensa ajastukseen, että edes ulkoilut sujuisivat jotenkin.