Lue keskustelun säännöt.
Huono äiti-olo :( Olin kolme yötä reissussa ilman lapsia ja ov
18.10.2007 |
Olimme miehen kanssa ulkomailla kolme yötä ja kolme päivää. Tätä reissua aikaisemmin en ole ollut kuin yhden yön erossa lapsista viime kesänä. Päiväsin ovat kyllä olleet muutaman tunnin pätkiä hoidossa mummolassa. Etukäteen itkin ja ajattelin, että ikävä olisi aivan hirveä.
No miten kävikään. Ensimmäisenä iltana itkin pienen hetken ja senkin varmaan väsymystä ja stressin purkautumista. Kaksi seuraavaa päivää NAUTIN aivan mielettömästi. Istuimme katukahviloissa, kiertelimme nähtävyyksiä, teimme ostoksia, istuimme iltaa, joimme viiniä ja juttelimme- olimme AIKUISIA! Oli tosi vapauttava ja ihana tunne olla vain kaksin. Vaikka olimme reissussa " vain" kolme päivää, aika tuntui ikuisuudelta, koska saimme käyttää sen vain toisillemme.
Totta puhuakseni, olo oli haikea kun istuin koneessa Suomeen. Tokihan odotin nähdä lapset, mutta silti, oli toisaalta tunne, että voi nyt tämä ohi. Lapset olivat ajatuksissa joka päivä ja kierreltiin lelukauppoja ja lastenvaatekauppoja ja ostettiin kaikkea kivaa lapsille. Mutta, ei, ikävä minun ei juurikaan ollut. Koen tästä jotenkin hirveän huonoa omaatuntoa. Mietin missä vaiheessa olisin alkanut ikävöidä...
Kun tulimme mummolan pihaan ja näin lapset, alkoi itkettää ihan hirveästi. Oli ihanaa saada lapset syliin. Lapsilla oli ollut hirveän mukavaa, (minkä tiesin jo reissussa, soittelimme useasti päivässä), olivat syöneet ja nukkuneet hyvin ja mummu ja pappa järjestäneet paljon toimintaa.....
Niin, en siis koe huonoa omaatuntoa siitä että olin poissa, vaan siitä etten ikävöinyt heitä. Koen olevani epänormaali äiti.
Kommentit (16)
Äitiys vaikuttaa naisiin eri tavalla. En ole itkenyt erossaolemista lapsista. Ymmärrän jos se on pidempiaikaista esim. viikkoja tai kuukausia. Kai siksi ettei matkustaminen ole minusta mitenkään ihmeellistä. Ollaan vain jonkin aikaa toisessa paikassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos et olisi halunnut tulla takaisin lainkaan, olisin huolissani.
Tärkeintä on se tieto, että rakastat heitä sydämesi pohjasta, ei se että nautit lomasta ilman lapsia. Mukavaa, että teillä oli hyvä loma!
ollut yhtään ikävä... :P. no olen yh ja ehkä kerran vuodessa saan vapaata lapsista.. isukki kun ei ole enää kuvioissa mukana..
Kyllä tuo syyllisyys kuule haihtuu, kun aikaa kuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin vaan kun kaikki tutut kyselevät, että miten ihmeessä sinä pärjäsit niiiin kauan ilman lapsia, syyllisyys herää.. Kun pärjäsinhän minä ja nautinkin. Olen iloinen, että lapsillakin meni hienosti ja ovat silti iloisia kun palasimme.
ap
saada nauttia elämästä ilman lasia jonkun päivän. Eivät lapset siitä kärsi ja heillä on ollut oma loma mummilassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nauti ihanista lapsistasi, nauti, kun on isovanhemmat, jotka auttavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tartteis nyt jättää lapsia ja reissata maailman ääriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toiset reissaavat työkseen vähän väliä. Lapsesi eivät ole mitään rintamaitovauvoja enää!
.. me oltiin Tammikuussa peräti viikon ulkomailla, enkä myöskään ikävöinyt paljonkaan lapsia. Olin asennoitunut niin että jos reissuun pääsemme, niin minä en lähde sinne ikävöimään. Lapset olivat mummolassa, nauttivat olostaan kaikki ja tiesin sen. Toki ihmettelin itsekin sitä etten ikävöinyt paljon. Mutta ei se vähennä rakkautta lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
ei tartteis nyt jättää lapsia ja reissata maailman ääriin.
meikä on sitten todella huono äiti kun olin juuri 5 päivää yksin Pariisissa (piti ensin mennä miehen kansa, mutta hän ei päässytkään) kaipasin takaisin jo samana iltana kun tulin. Oli ihanaa olla yksin ja varsinkin ilman lapsia hetki ja vielä niin ihanassa kaupungissa. Minunkin työkaverit ihmettelivät että kuinka kestän eron lapsista, mutta jos rehellisiä ollaan, ostin tuliaiset ensimmäisenä päivänä ja lopun aikaa en kyllä muistanut koko lapsia, paitsi kaksi kertaa soitin kotiin.
Oli kyllä tietenkin aina ikävä, mutta ihan siedettävä sellainen. Erossa olemiseenkin tottuu...
Pahinta oli yllättäen silloin, kun olimme puoli vuotta myöhemmin miehen kanssa yhdessä matkoilla - siihen asti kun olin aina luottanut siihen, että lapsi sai olla omassa kodissa oman isänsä kanssa. Neljän päivän matka sujui kyllä ihan hyvin ja nautin kovasti ajasta miehenis kanssa, mutta kun pääsimme kotiin ja sain lapsen taas syliini, itkusta (minun siis) ei meinannut tulla loppua ollenkaan!