Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ongelmia omassa äiti-suhteessa, kohtalotovereita??
22.10.2007 |
Tätä on jotenkin vaikea kirjoittaa, mutta yritän.
Olen miettinyt kovin omaa äiti-suhdettani. Emme oikeastaan koskaan ole oleet kovin läheisiä, mutta nyt vanhemmiten olimme alkaneet tulla kutakuinkin toimeen. (Kotona asuessani oli aivan kauheaa, mikään ei äidilleni riittänyt jne.) Tajusin nyt, että olemme tulleet siksi toimeen, kun en ole juurikaan väittänyt äidilleni vastaan, olen vaan kuunnellut ja myötäillyt. Jos hänelle sanoo oman mielipiteensä, tämä hermostuu, suuttuu ja mököttää vaikka kuinka kauan. Lähtökohta on, että hän on aina oikeassa ja minä aina väärässä. Esim. kun menin naimisiin oli äidin kommentti, että mitäs pilaat elämäsi. Kun sain lapsia, jokaisen kohdalla haukkui, ettet kuitenkaan niitä jaksa ja osaa hoitaa ja millainen äiti sinustakin muka tulee. En muista koskaan hänen sanoneen minulle mitään kannustavaa, päin vastoin.
Taannoin väsyin hänen ilkeilyynsä ja ystävällisesti, mutta päättäväisesti sanoin mitä mieltä olin ja siitähän hän suuttui niin, ettei ottanut kuukausiin yhteyttä. Nyt kun taas olemme yhteyksissä, ei ole sanallakaan kysynyt kuulumisiamme, selittelee vaan omia juttujaan.
Hän on niin tavattoman katkeroitunut ja jotain..en osaa sanoa mitä. Enkä tiedä mistä tuo kaikki johtuu, niin kauan kuin muistan vuosia, on aina ollut tuollainen. Hänen lähellään tulee aina paha olo, haukkuu naapureitaan, työkavereitaan ihan kaikkia.
Hänen kanssaa ei kertakaikkiaan pysty puhumaan tilanteesta, kun olen yrittänyt, hän hermostuu täysin. Sanoo esim. että kylläpäs sinä nyt osaatkin taas sanoa minulle ilkeästi. Niinpä, kukahan se sanookaan ilkeästi.
Välillä tuntuu, että tahtoisin katkaista välit kokonaan, mutta toinen puoli minussa taas sanoo, että onhan hän kuitenkin äitini ja lasteni isoäiti.
Ja sitten suunnaton häpeä. Sitäkään en ymmärrä. On itse aivan tavallisesta perheestä lähtöisin, mutta tuntuu häpeävän sitä. Häpeää sitä, etten ole korkeasti koulutettu, häpeää sitä ja tätä.
Onko kenelläkään vastaavaa, miten olette jaksaneet? Vinkkejä, olen aivan puhki tuon äitini kanssa.
Kommentit (16)
ei pidä minkäänlaisia rajoja eli lapsi saa vaikka talloa mummon jalkoihinsa ja mummo marttyyrinä kestää senkin. Mummo ei pysty sanomaan ei mihinkään mitä lapsi haluaa, oli se järkevää tai ei.
Kukapa pikkalapsi ei sellaisesta pitäisi?
Ihmettelen vain, mitäköhän sitten tapahtuu, kun lapsi alkaa arvostelemaan mummoa tai sanoo väärän sanan, jotain sellaista, mikä loukkaa mummoa. Nytkin mummo on jo loukkaantunut lapselle, kun tämä on esim. mielummin nukkunut päiväunet äidin vieressä eikä mummin kun häntä yksi vuotiaana vierotettiin tutista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvostelee kaikessa minua, tekemisiäni ja lapsiani. Vertaa minua ja lapsiani veljen vaimoon ja heidän lapsiin. Äitini on ollut kontrolloiva niin kauan kuin muistan. Kotona kontrolloi myös isää.
kirjoituksesi vastaa ihan omaa äitisuhdettani. Olen purkanut sitä (+muitakin asioita) nyt kolmen vuoden ajan terapiassa ja nyt alkaa vasta tuntua siltä, että alan elää omaa elämääni enkä äidin. Hän myös on taitava syyllistämään ja ylipäänsä omaa katkeran suhtautumisen elämään. Hän vierittää helposti pahan olon toisten kannettavaksi, luojan kiitos, nyt ymmärrän olla ottamattta niitä omill eharteilleni. Osaan pitää puoleni ja sanoa jämäkästi vastaan kuvittelematta heti olevani maailman ilkein ihminen. Tämä jämäköityminen on helpottanut elämääni suuresti (vapauttanut energiaa omaan käyttöön) ja ihme ja kumma, myös parantanut ja tervehdyttänyt suhdetta äitiin.
Minä kärsin ja tukehdun äitini varjossa enkä pääse millään irti. Äitini on hyvin samankaltainen kuin ap:n. Olen koko ikäni pelännyt häntä, ja pelko ja syyllisyys pitävät minut edelleen tiukasti hänen otteessaan.
Tarvitsisin ammattiapua mutta en tiedä miten sellaista saa.
Vierailija:
kirjoituksesi vastaa ihan omaa äitisuhdettani. Olen purkanut sitä (+muitakin asioita) nyt kolmen vuoden ajan terapiassa ja nyt alkaa vasta tuntua siltä, että alan elää omaa elämääni enkä äidin. Hän myös on taitava syyllistämään ja ylipäänsä omaa katkeran suhtautumisen elämään. Hän vierittää helposti pahan olon toisten kannettavaksi, luojan kiitos, nyt ymmärrän olla ottamattta niitä omill eharteilleni. Osaan pitää puoleni ja sanoa jämäkästi vastaan kuvittelematta heti olevani maailman ilkein ihminen. Tämä jämäköityminen on helpottanut elämääni suuresti (vapauttanut energiaa omaan käyttöön) ja ihme ja kumma, myös parantanut ja tervehdyttänyt suhdetta äitiin.
Äitini ei ollut mielissään kun menin avoliittoon, ei ollut mielissään vauvauutisesta, ei tykännyt ristiäisten vierasmäärästä, ei siitä että emme ole naimisissa, ei pidä kodistamme joka on kuulemma niin " sotkuinen" , ettei voi kutsua sukulaisia.
Meillä oli ristiäisissä noin 25 vierasta, mikä johtuu siitä, että miehellä on paljon sisaruksia ja serkkuja ja toki kaikki lähisukulaiset oli kutsuttava. Tuttavaperheen tyttärellä oli suht samaan aikaan ristiäiset joissa oli alle 10 vierasta, ja tästäkös olen saanut kuulla. " Ei kukaan kutsu ristiäisiin noin paljon vieraita kuin te, ihan älytöntä, harmitti siellä koko ristiäisten ajan, meni tunnelma pilalle kun oli ihan vieraita ihmisiä paikalla" .
Siis miehen suku on äitini mielestä " vieraita ihmisiä" .
Kotimme ei täytä hänen laatuvaatimuksiaan, sillä äitini haluaisi että asuisin sisustuslehtityylisessä hienossa kodissa, ja meillä on enemmäkin tällainen kodikas, mutta silti kyllä siisti ja sisustettu koti. Tyyli vai ei kelpaa hänelle.
Kun sukulaisiamme käy äitini luona, hän valehtelee aina että minä ja mieheni olemme matkoilla, koska kotiimme ei kuulemma kehtaa kutsua sukulaisia. Ei meillä todellakaan ole sottaista tai likaista, mutta ei nyt vaan kelpaa äidillemme, kun kotimme on vielä aika pieni, vain 70 neliötä, ja pitäisi olla paljon isompi, äitini mielestä.
Minun on vaikea kuvitella että minulla olisi äiti joka hyväksyy tekemiseni eikä arvostele, vaan kannustaa. En muista milloin hän viimeksi olisi kehunut jotain.
Sen sijaan hän on haukkunut uusia verhojamme, uutta mattoa keittiössämme sekä jopa uusia keittiöveitsiä. Ne kun olivat ihan erilaiset jotka hän itse olisi ostanut ja on se kumma, kun minä en vielä tähän ikään mennessä ole oppinut erottamaan hyviä ja huonoja keittiöveitsiä toisistaan jne...
Tätä rataa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hakeuduin synnytyksenjälkeisen masennuksen tiimoilta mielenterveyststoon, siellä suosittelevat terapiaa (koska paljastui paljon muitakin asioita, joista riitti puhuttavaa).
Ehkä hän jopa nauttii katkerana olemisesta? Joillekin tuntuu olevan elämäntehtävä tehdä toisten elämästä hapanta:(. Vaikea se on sinun mitään tehdä, äitisi on sellainen kun hän on, vain hän itse voi tahtoa muutosta, jos sitä haluaa!
Omakin äitisuhteeni on todella vaikea. Kun asuin kotona, olin usein ahdistunut. Elämämme tuntui ilottomalta ja ahdistavalta! Mietin nykyään, että tuskinpa muilla oli samanlaista kuitenkaan? Aikaisemmin luulin, että se nyt vain kuului teini-ikään ettei viihdy kotona.
Tapasin nykyisen elämänkumppanini jo 16-vuotiaana ja silloin aloin irrottautua kodistani, äitini harmiksi! Hän kyllä todella hankaloitti elämääni, haukkui ja epäili minua jatkuvasti. Ei olisi saanut tehdä sitä eikä tätä.
Otin reilusti etäisyyttä enkä käynyt kotona kuin harvoin. Siitäkin sain tietysti kuulla kunniani!
Vasta kun sain lapsia 3-kymppisenä meidän välimme lähenivät jonkin verran. MUTTA nyt kun on taas kulunut vuosia, niin tuntuu etten jaksa enää äitiäni!
Aina kun tapaan häntä niin olen ihan rikki sen jälkeen. JOtenkin hän epäilee kaikkia tekosiani, kritisoi minua jne. Olemme muuttamassa ja sitäkin hän jatkuvasti mollaa. Ei yritäkään YMMÄRTÄÄ, vaan haukkuu ja pitää minua tyytymättömänä!!!!
Pahin vika äidissäni on kuitenkin NEGATIIVISUUS. Kun näkee aina kaikessa jotain valittamisen aihetta ja negatiivista. Ei voi ikinä olla iloinen ja optimistinen. Ja se negatiivisuus tarttuu ikävällä tavalla. Sitä jotenkin itsekin turtuu.
Aina löytää jotain vikaa minusta tai jostain. Minulle tulee aina hirvittävän paha mieli joka kerran jälkeen! Viimeksikin itkin tuntikausia ja miehelleni sanoin etten enää halua tavata äitiäni. En olekaan nyt häntä nähnyt viikkoihin ja hyvä näin.
En oikein itsekään tiedä mitä tekisi. Kyllä kai etäisyyden ottaminen on ainakin yksi keino. Voin aina paremmin kun en näe äitiäni hetkeen. Kurjaahan se on, ettei omaan äitiinsä voi pitää normaaleja välejä, mutten näkisi että se ainakaan minun vikani olisi. Äitini on katkera ja negatiivinen ihminen, itse en halua sellaiseksi muuttua. Tuskinpa äitini edes tiedostaa vikansa!
Isäni on vielä jotenkin aina ollut liian kiltti äidilleni. Uskon, että jos hän olisi edes joskus ollut päättäväisempi äitiäni kohtaan, esim. sanonut että nyt riittää tuollainen käytös tms. niin asiat olisivat olleet eri tavalla. Nyt jotenkin äitini päättää kaikesta ja isäni vain seuraa nyssynä vierestä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamalaa kun äiti häpeää tuolla tavoin!
Mulla päinvastainen tilanne: en ikinä saisi mitään hankkia tai ostaa. Aina kauhea moralisointi päälle äidiltäni! Viimeksi ostimme keittiön pöydän (kun vanha oli käytetty ja yli 20 v vanha) ja siitäkin motkotti että kuinka meillä riittää rahat jne.
lapsilleni en ikinä saisi hankkia mitään vaatteita, kun kaikki on turhaa. Lapsillani on liikaa vaatteita ja tavaraa jne.
Minkäs minä sille voin että äitini on katkera ämmä. Katkeroitunut siitä, ettei hänellä ikinä ole ollut rahaa ostaa mitään. Omapa vikansa kyllä sekin, kun ei ole hakeutunut työelämään!
Oikein tuun vihaiseksi taas kun ajattelen äitiäni. Ettäs kehtaakin käyttäytyä tuolla tavoin mua kohtaan!
12
Tuolta voisi löytyä tukea sinulle ja muillekin ketjuun kirjoittaneille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ongelmat ovat itselleni todella tuttuja! Toivoisin, että pääsisin purkamaan näitä asioita jonkun ammatti-ihmisen kanssa, mutta ei täällä pääse minnekään näin pienistä syistä. Mutta asia ahdistaa minua ja välillä tuntuu sietämättömältä elää jatkuvasti äitini varjo ylläni.
Minun äitini puuttuu elämääni aivan liikaa. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä ja olen hyvin tarkka siitä, mitä hänelle kerron. Hän tahtoo tietää aina kaiken ja jollen kerro, hän selvittää itse. Nykyisenä internetin kulta-aikana hän onkin kaivanut uskomattoman paljon tietoja esille ilman, että olen kertonut. Esimerkiksi uuden miesystäväni tietoja hän etsi heti netistä ja oli heti selvillä mm. hänen urheiluharrastuksistaan jne. Ei mitään vaarallista siis, mutta raivostuttavaa silti. Jo kouluaikanani hän selvitti aina mm. ystävieni vanhempien ammatit ja työpaikat ja kun olin teini-ikäinen, hän luki päiväkirjojani saadakseen selville lisää.
Kuitenkaan en ole saanut häneltä todellista tukea silloin kun olisin tarvinnut. Ei liene ihme, että nain miehen, joka oli samanlainen kontrolloija kuin äitini. Äitini oli aivan onnessaan, koska tuli mieheni kanssa toimeen loistavasti. Kestin sitä yhdeksän vuotta. Sitten tuli mitta täyteen ja otin eron miehestäni ja silloin myös välit äitiini katkesivat useiksi kuukausiksi. He ovat tekemisissä keskenään edelleenkin.
Seurustelen nykyisin aivan ihanan miehen kanssa, mutta äitini ei ole oikeastaan noteerannut koko suhdetta, koska ei ikinä hyväksynyt avioeroani.
surullista miten monella meistä onkaan huono äitisuhde. Itse olen jo vuosia sitten lopettanut yhteydenpidon äitiini (ja isääni). En kestänyt sitä, että koskaan en tuntenut olevani hyväksytty, mistään valinnoistani ei ollut hyvää sanottavaa, asiani eivät kiinnostaneet vanhempiani, he eivät välittäneet. Aina heidät nähtyäni olin todella rikki, oloni oli kamalan surullinen. Ei ole ollut helppoa elää ilman vanhempia, mutta tiedän että välimme eivät voi korjaantua itsestään. Ammattiapua vanhempani eivät ole valmiita ottamaan vastaan; ongelma on heidän mielestään vain minussa ja minun pääni sisällä...
Toivon että pääsen itse yli lapsuuden ja nuoruuden traumoista joita vanhempani ovat minulle aiheuttaneet. Itsetuntoni on parantunut, ja tiedän että sukulaisuuden nojallakaan minun ei tarvitse kestää sitä mitä vanhemmiltani jouduin kestämään. He ovat rikkonaisia, sairaita ihmisiä ja toivon että jonain päivänä he ymmärtäisivät mitä ovat tehneet omille lapsilleen. Sitä odotellessa yritän rakentaa omasta elämästäni hyvän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen surullinen, että näin monilla on ongelmia omassa äiti-suhteessaan, mutta samalla lohdutti, että todella on muitakin joilla suhde on mitä on.
Kiitos teille aivan valtavasti, ette usko miten helpotti kun sain kirjoitettua ja luin vastauksianne. Tuli monta hyvää vinkkiäkin.
Alkup.
En tiedä mikä auttaa, mutta luulisin, ettei äitisi tapaa suhtautua sinuun ja ylipäätään asioihin pysty muuttamaan mikään, ellei sitten intensiivinen terapia. Itsestään hän ei muutu miksikään.
Sinuna kohtelisin äitiä ystävllisesti mutta määrätietoisesti pitäisin kiinni omista mielipiteistä, en hyssyttelisi liikaa ja antaisin äidin vaikka sitten suuttua sanomisista, se on täysin hänen oma asiansa, ei sinun täydy käyttäytyä mieliksi ja mielistellä. Äitisi ei ilmeisesti tunne omia rajojaan eikä kunnioita myöskään sinun rajojasi, puuttuu asioihin jotka eivät hänelle kuulu jne.
En ole mikään psykologi, mutta jotenkin tuntuisi, että äidilläsi on kyllä jotain psyykkis-emotionaalisia ongelmia ratkaistavanaan, joka nyt haittaa ikävästi teidän kahden välistä normaalia kommunikaatiota.
Hän tuntuu varsin arvostelevalta eikä ota huomioon sinun tunteitasi, mutta kuitenkin itse loukkaantuu jo pelkästään siitä, että uskallat sanoa omat mielipiteesi.
Oletko tutustunut läheisriippuvaisuutta käsittelevään kirjallisuuteen?
Myös Ben Malisen kirja Häpeän monet kasvot voisi hieman valottaa, mistä oikein on kysymys. Perheterapiaa ja perhedynamiikkaa käsittelevissä kirjoissa voisi myös olla asioita, jotka saisivat sinut ymmärtämään paremmin teidän kahden välistä suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut niin jumissa tämän asian kanssa, etten ole tajunnut, että tosiaan asiasta voisi olla kirjallisuuttakin. Kiitos, painelen kirjastoon.
Kaipaan tähän asiaan tosiaan uusia näkökulmia. Nyt syyllistän itseäni, että olenko sitten niin huono tytär. Ja varmasti olenkin monessa asiassa, mutta kuten aiemmin kirjoitinkin, mikään ei riitä äidilleni. Tuntuu, että sama noidankehä vaan jatkuu.
Alkup.
ja muutaman asian kanssa olen jopa kokenut " valaistumisen" hetkiä.
Painiskelen itse vaikean äitisuhteen kanssa, olemme käyneet pari kertaa perheterapiassakin, mutta mitään edistystä ei varsinaisesti ole tapahtunut, tosin terapiaa on ollut vasta muutama kerta. Meillä vuorovaikutuksen ongelmat ovat alkaneet jo aivan elämäni alkumetreillä.
Jaksamista sinulle, aika raskastahan tämä tosiaan on. Minä olen tekemisissä äitini kanssa lähinnä siksi, että lapseni pitävät hänestä kovasti.
2
Alue: Aihe vapaa
En oikeastaan koskaan ole pitänyt äidistäni, mutta vasta aikuisena olen uskaltanut sen myöntää. Hän on kärsinyt kroonisesta masennuksesta koko lapsuuteni ajan. Nyt tilanne on vähän tasoittunut, mutta edelleen hän arvostelee, haukkuu, syyllistää ym. ja on myös jonkinlainen narsisti. Tämä negatiivinen asenne kohdistuu koko maailmaan, ei vain minuun.
Omalla kohdallani nuoruusvuosina kärsin hänen seurassaan hengitysvaikeuksista (paniikkihäiriöstä). Vieläkin hän vie energiaani, eli elämänhaluni vähenee hänen seurassaan.
Ainoa konsti on ollut kovettaa tunteensa. Suhtaudun etäisesti, en tunteella. En kerro kovin paljon asioitani, en asetu alttiiksi arvostelulle.
Isoäitinä hän on ollut himpun verran parempi kuin äitinä, se tunnustus annettakoon.