Tuntisitko/tunnetko itsesi " vajaaksi" ilman akateemista koulutusta?

sekä se ammatti josta olen haaveillut ala-asteelta saakka.



Akateemisuus ei ole minulle ollut itseisarvo, jos alaa jolle halusin olisi opetettu muualla olisin tietysti mennyt sinne.

usko, että mikään olisi sen paremmin tai huonommin, vaikka olisin akateeminen.

Suomessa on jo aivan liikaa akateemisesti koulutettuja muutenkin, miksi siis lisäisin heidän määräänsä, kun yliopisto-opinnot eivät kiinnosta. Olen lukenut yliopistossa ensin matikkaa ja myöhemmin farmasiaa, mutta lopetin kesken, sillä en viihtynyt yliopistossa. Nyt minulla on ammattikorkeakoulupohjainen koulutus ja olen täysin tyytyväinen elämääni siltä osin.

Olen aina ollut teoreettinen ja minulla on hyvä muisti. Jos olisi tyytynyt ekaan tutkintooni, niin se olisi harmittanut minua eläkeiässä. Harmitti jo alta kolmekymppisenä, jolloin hain ja pääsin yliopistoon.



Mutta ei yliopisto-opiskelu ole sen ylevämpää kuin muu opiskelu, teoreettisempaa kyllä.

laajentamaan käsitystäni kulttuurista, ajattelutavoista ja maailmasta yleensä. opintojen kautta aloin kyseenalaistaa monia asioita, pohtia uudella tavalla elämää, epäillä.



opintokausi oli hyvä jakso elämässäni, saatoin omistautua täysin oman itseni kehittämiselle. olisin " vajaa" ihmisenä ilman tuota kautta, en tittelin tai sosiaalisen arvostuksen puuttumisen takia.



tosin eräs ystäväni, joka opiskeli samaan aikaan eikä koskaan valmistunut, kärsii ilmiselvästi.

ja sen vaikutus on lähinnä sellainen että tietty paine takaraivon taustalta on poistunut. Nyt jos on vapaata, saa rauhalla viettää vapaata eikä jossain taustalla jyskytä ajatus että nyt pitäisi tehdä niitä opintoja eteenpäin kun kerran on mahdollisuus.



En todellakaan tuntenut itseäni vapaaksi ilman akateemista tutkintoa, enkä nyt mitenkään kokonaisemmaksi.

elämäni olisi ollut paljon rajumpaa (opiskeluvuosien ajan). En olisi tavannut puolisoani enkä olisi saanut lastani.

En olisi myöskään päässyt töihin tälle alalle, jolla työskentelen nyt, sillä julkishallinnossa näihin hommiin vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Tosin opistoinssinä konsultilla voisin tehdä samantyyppisiä töitä ja ansaita pari tonnia enemmän kuussa.



Mut mä en olis mä ilman yliopistotutkintoa.

Minä olen alkanut harmitella teini-iän typeryyttäni ja sitä, että kasvoin silloin sellaisissa tuppukylän (luuseri)porukoissa, joissa koulutusta oikeastaan vastustettiin periaatteesta silkkana hömpötyksenä. Lukion sentään kävin ja erään ammatillisen toisen asteen koulunkin sen jälkeen, kunnes ammattikorkeakoulussa tajusin, että olen vastustanut juuri sitä mitä haluan tehdä, siis opiskella... Ammattikorkeassa se homma jäi mielestäni vielä ihan kesken.



Kotiäitivuosien jälkeen teksisikin mieli saada ajatuksilleen taas hieman laajempi temmellyskenttä, toivottavasti näin kolmekymppisenä ei ole liian myöhäistä korjata nuoruuden typeryyksiään. ;)

Tätä lisää, kiitos!

Lisäksi todennäköisesti " kansainvälinen elämä" (matkustelu, monenmaalaiset kaverit,...), " akateeminen itsetunto" ;), akateemiset kaverit (muitakin tietty on) jne. Voisin tietty olla tosi onnellinen, vaikka olisin valinnut erilaillakin, mutta tyytyväinen olen tähänkin valintaan, KOSKAAn tuekin olisin ihanaa miestäni tavannut, ellen yliopistoon olisi mennyt.

Tunnen itseni vajaaksi kun omistan kyseisen tutkinnon, olisi pitänyt älytä mennä amikseen ja nopeasti töihin. Nyt olis talo, mökki ja autot maksettu, prkle



m31

Tähän ammattiin voi sinänsä päästä vaikka pystymetsästä, mutta minulla ei nuorena ollut tarvittavaa röyhkeyttä eikä ihmissuhdetaitoja. Ne kehittyivät vasta opiskeluaikana pikku hiljaa. Sain ensimmäiset harjoittelupaikkani puhtaasti papereilla, jotka olivat hyvät, ja sen perusteella, että opiskelin alaa yliopistossa. Olisi ollut todella kivinen tie ilman sitä.



Mitään muuta hyötyä yliopistosta ei ollutkaan. En pidä opintoja sinänsä paljonkaan arvoisina. Ne antoivat vain aikaa kypsyä ihmisenä ja loivat pohjaa kriittiselle ajattelulle. No, ehkä sekään ei ole ihan tyhjää...



Elämäni kulku on perustunut niin pitkälti ammatilleni, että ei minulla olisi mitään muutakaan, ellen olisi päässyt alalleni. Ei myöskään tätä miestä ja perhettä.

toisaalta on kuitenkin ihan selvä, että identiteettiini on yliopistokoulutus vaikuttanut muutenkin kuin titteliin. Olin nimittäin peruskoulu- ja lukioaikoina rankasti koulukiusattu, itsetunto oli nollassa ja pelkäsin kaikkkia ja kaikkea. Yliopistossa maailma muuttui kuin taikaiskusta: löysin samanhenkisiä ystäviä, minut hyväksyttiin sellaisena kuin olen ja pidettiin jopa älykkäänä, mukavana, kiinnostavana. Yliopisto korjasi itsetuntoni ja minuuteni ja epäilen, että jos en olisi yliopistoon koskaan mennyt, olisin nyt masentunut ja itsetuhoinen alisuoriutuja.