Lue keskustelun säännöt.
Mun on niin vaikeaa olla olemassa
10.08.2006 |
Olen ylisuoriutuja kaikessa muussa paitsi ihmissuhteissani. Kaikki on kyllä päälle päin ihan hyvin, minulla on perhe, tuttuja ja työkavereita. Olen joskus jopa aika " mainio seuramies" ja osaan viihdyttää ihmisiä.
Todellisuudessa suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisesti päin vastoin kuin oikeus: kaikki ovat syyllisiä kunnes toisin todistetaan. En luota ihmisiin, vaan odotan heiltä ensisijaisesti pahaa. Uskon heidän puhuvan minusta pahaa, tai ainakin ajattelevan minusta pahaa. Luen heidän puheitaan kuin piru raamattua ja yritän koko ajan poimia rivien välistä vihjauksia ja piilotettuja loukkauksia. Olen aina halunnut olla sosiaalisesti näkymätön, enkä ole koskaan halunnut, että minusta tai asioistani puhutaan mitään. Koen sen äärettömän epämukavaksi, sillä oletan että kehumisenkin taustalla joku kuitenkin ajattelee toisin tai ainakin odottaa epäonnistumistani, jotta pääsisi ilkkumaan minulle. Tiesin mm. kirjoittavani 6 laudaturia, mutta en halunnut kertoa siitä etukäteen kenellekään, jottei kukaan nauraisi jos näin ei jostain syystä kävisikään.
Minulla on oikeastaan vain kaksi normaalia ihmissuhdetta: mieheeni ja lapseeni. Heidän seurassaan pystyn olemaan oma itseni, rentoutumaan ja luottamaan. Minulla on myös muutama hyvä ystävä, jotka tuskin pitävät minua kovin hyvänä ystävänä, sillä minun on todella vaikeaa pitää yhteyttä puhelimitse tai sähköpostilla. Minusta on ylipäätään epämiellyttävää puhua puhelimessa, koska en näe toisen kasvoja, enkä siten tiedä mitä toinen todella ajattelee, tai tylsistyttääkö sitä minun jutut.
Työkavereiden ja puolituttujen kanssa on aika helppoa, sillä jutut eivät koskaan mene kovin syvälliselle tasolle. Vaikeinta sen sijaan on miehen sukulaisten ja yhteisten tuttujemme kanssa. En kestä yhtään neuvomista, arvostelua enkä kyseenalaistamista, ja sitähän tulee juuri sukulaisilta ja kavereilta. Pystyn vastaanottamaan tietoa kasvottomasti esim. netistä, kirjoista, ulkopuolisilta asiantuntijoilta, puolitutuilta, mutta en läheisiltä ihmisiltä. Vaivaannun ihan suunnattomasti jos joku sukulainen alkaa esimerkiksi puhua lastenhoitoasioista, haluaisin silloin todella painua maan alle ja päästä pois kuuntelemasta, sillä koen hyvääkin tarkoittavat neuvot henkilökohtaisena murjomisena.
Tiedän että ajattelutapani on täysin mätä, tiedän, etteivät ihmiset minusta puhu pahaa, eivätkä tarkoita pahaa, eivätkä arvostele minua henkilökohtaisesti, jne. Mutta en kykene muuttamaan itseäni tässä asiassa. Osaan ainoastaan peitellä suhtautumistani (toisinaan se onnistuu hyvin, toisinaan huonosti), ja yrittää pysytellä tarpeeksi kaukana toisista ihmisistä, jotten joudu sellaisiin tilanteisiin, joissa kokisin muiden tulevan iskuetäisyydelle. Tämä asia haittaa elämääni koko ajan, sillä tavallaan haluan myös muiden seuraa ja kaipaan sosiaalista kanssakäymistä... Helpointa olisi olla kärpäsenä katossa, kuunnella ja seurata muita, mutta olla itse näkymätön. On aika surullista, että olen tällainen.
Kommentit (5)
tuosta olisi hyvä puhua jollekin. miten olisi ihan käynti jonkun ammattiauttajan luona esim perheneuvola tms.
saisit luottamuksellisesti puhua asioista ja ehkä jotain vinkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen olevani hyvin paljon kaltaisesi ihminen, mulla on vain muutama " ystävä" ja suhtautuminen kaikkea kohtaan äärimmäisen skeptinen.
On raskasta, mutta en tiedä miten tästä voisi muuttua. Voimia Sinulle!
Olin omasta mielestäni päässyt jo pahimmasta teini-vuosien alemmuuskompleksista eroon, mutta lukiessani uudelleen omaa tekstiäni totesin, että en varmaan ole kuitenkaan päässyt siitä mihinkään. Ehkä luotan itse enemmän itseeni ja omiin taitoihini, mutten edelleenkään kestä sitä, en edes ajatusta siitä, että muut eivät uskoisi kykyihini. Yksin on helppo olla itsevarma, muiden seurassa taas ei.
Tuntuu kovin vaikealta hakeutua ammattiauttajalle, sillä kaikki on päällisin puolin ihan kunnossa. Ja jos kerron sosiaalisesta elämästäni, kaikki tuntuu kuitenkin olen suurimmaksi osaksi ihan ok. Mietin, että oletanko liikaa, onko ongelmaa oikeasti edes olemassa vai kuvittelenko vain ja että pitäisikö minun pystyä ratkaisemaan tämä (kuviteltu tai todellinen) ongelma itse - eli ajatteleeko terapeutti, että onpa tuokin idiootti kun tulee tänne tuollaisia juttuja kertomaan, kun muilla on ihan oikeitakin ongelmia... Ymmärrän kyllä ristiriidan tässäkin kirjoituksessani, kirjoitan nyt vain kuten todella ajattelen, tahtomattanikin.
ap
Kyllä se terapeutti luultavasti voisi sinua auttaa. Vaikka elämäsi päällisin puolin näyttäisi hienolta ja loistavalta, itsetunto-ongelmat vaivaavat sinua ja tekevät olostasi kurjan. Minusta voisit vaikka printata nuo kirjoituksesi ja mennä niiden kanssa juttelemaan terveyskeskuspsykologille.
Minä itse hain muutaman kerran apua ennen kuin lopulta pääsin terapiaan asti. Esitin kuitenkin aina ensikäynnillä hyvinvoivaa ja sain aina palautetta, että pärjään hienosti jne. Oikeasti voin kuitenkin sisällä tosi huonosti. Kun sitten olin lopulta niin huonossa kunnossa (masennus, syömishäiriö, itsen vahingoittamisyritykset), että en enää voinut feikata, sain apua ja terapialla paranin.
Tunnen sympatiaa sinua kohtaan, sillä joitakin kirjoittamiasi asioita tunnistan myös itsessäni. Tuollainen ajattelu johtunee huonosta itsetunnosta. Voisitko yrittää puhua asiasta, vaikka jonkun ystäväsi kanssa (kun sanoit, että niitä kuitenkin on). Avautuminen voisi helpottaa oloa edes vähän. Tsemppiä :)