Kuinka sinä toimit lähimmän 24h aikana kun sait tiedon läheisesi kuolemasta?

kriisiapua kävi ja sairaalapastori. kaikille puhuin tosi järkevästi selitellen asiasta. jopa pomolleni joka sattui soittamaan sairaalaan minulle silloin.

Kotiin päästyäni lähetin kaikille tekstiviestejä tapahtuneesta ja tilitin asiaa myös netissä HETI kun sairaalasta pääsin. kolusin vertaistukiryhmien sivuja ja täälläkin kävin ja kova kiire oli selvittää asia kaikille (itselle?!), olin yhteydessä töihinkin



vasta kaksi viikkoa myöhemmin sokki väistyi ja iski SURU, joka hellitti vähän 3 kk myöhemmin - siihen saakka olin sairaslomalla.



Kun isoisäni kuoli,sain tiedon mennessäni pelaamaan tennistä. Ja pelasin! Vuorokautta myöhemminn makasin vain lattialla ja itkin itkin. Isoisä oli todella rakas.

Saatuani tiedon, itkin koko illan, juttelin mieheni kanssa ja yritin nukkua. parilla tekstarilla kysyin tuttavalta mitä oli tapahtunut.



Seuraavana päivänä menin töihin, en kertonut työkavereille mitä oli tapahtunut, työssä oleminen helpotti oloa sen 8h.



Siinäpä ne 24h.

Olin valvonut koska odotin tietoja sairaalasta. Kun tieto tuli join tukevan kossupaukun rauhoittaakseni hermoja. Odotin äitiä kotiin. Menin omaan kotiin aamupäivällä nukkumaan hetkeksi, nukuin pommiin. Menin töihin (iltatöitä 3h). Olisin hyvin voinut soittaa töihin etten tule, mutta jotenkin sitä vaan toimi niinkuin robotti. Töiden jälkeen meninkin sitten äidin luo ja olin siellä seuraavan yön.

Siellä vierähti ehkä tunti ja koko sen ajan (siitä lähtien kun aamulla kuulin isäni kuolleen) itkin. Jatkoin itkua kotona kutakuinkin koko päivän ja illalla mentiin sitten miehen ja lapsen kanssa syömään kun oli kauhea nälkä ja mä en kyennyt/jaksanut laittaa ruokaa. Siellä sitten ihmettelin turvonnein silmin kun maailma pyörii eteenpäin kaiken jälkeen...

Itkin itseni uneen ja aamulla olikin jo vuorokausi menny.

Joten sitäkin enemmän ihmettelen miten joku tilittää asioitaan netissä.

Hän oli naimisissa ja pienen pojan isä.

Muistan hokeneeni äidilleni että " Kerro miten ruskeakastiketta tehdään" , halusin auttaa hänen vaimoaan (joka oli myös hyvä ystäväni) ja poikaansa laittamalla ruokaa. Söin purkkitolkulla viiliä vaikka inhoan sitä.

Itsekin olin aivan lamaantunut ja kotona vain surin osaamatta tehdä mitään!

puhuttiin ja puhuttiin. Välillä naurettiinkin, oltiin jotenkin ihan shokissa... Ainoa asia, joka piti minut jotenkin kasassa oli pieni vauvani.

Ja tämä kuolema tuli täytenä yllätyksenä. Isäni oli ollut sinä perjantaina töissä täysin ja ikäeroa meillä oli 16 vuotta, että ei ihan mikään vanha pappa kyseessä.



Se ilta oli sumuinen ja en oikein edes muista siitä mitään. Seuraavana aamuna heti soitin lääkärille jakysyin tilannetta. Isäni oli siinä vaiheessa aivokuollut ja hengityksen loppumista odoteltiin.



Sekaisissa tunnelmissa meni ne 24 tuntia. Kävimme mieheni kanssa töölössä katsomassa isää ja annoin luvan elinluovutukseen ja muuta en oikeastaan muistakkaan. sumussa meni.

henkilöä itse tunne!!!

Itse myös kirjoitin (ja tiedän monen muun tehneen samoin). Mitä outoa muka on vain julkaista teksti netissä (tai myöhemmin kirjana)?

Ylipäätäänsä on suorastaan sairasta arvostella toisen suremistapaa ja tekopyhistellä siitä mikä on " normaalia" .

Mies oli tietysti parhain tuki, mutta ystävät auttoivat myös. Mä puhuin alussa ihan hirveesti asiasta (isä kuolema). Ja musiikki oli toinen asia mikä auttoi, myös se että asioita piti ruveta hoitamaan oli hyvä juttu, ei voinut jäädä vaan sänkyyn itkemään. Hautajaisten jälkeen surin hiljaa ja silloin oli jo suurin shokkivaihe ylitetty, asioita pystyi jo ajattelemaan järkevästi.

Jokaisella tietysti oma tapa purkaa surua, toisilla se on se kirjoittaminen.

kuolemasta. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, että soitin uudelleen sairaalaan ja varmistin, että äitini on kuollut. Lähdin mieheni kanssa kahdestaan pitkälle kävelylle läheiseen metsään. Kävimme lounaalla rauhallisessa ravintolassa. Läheinen sukulainen soitti ja kertoi, mitä kaikkea pitää tehdä, kun joku kuolee, miten hautajaisia järjestetään jne. Kotiin tuli kukkaläheteyksiä. Katsoin leffaa ja itkin. Laitoin äidin kuvan pöydälle ja kynttilän palamaan. Seuraavana aamuna lähdin hoitamaan yhtä työkkeikkaa. Ei olisi kannattanut lähteä.

Puhuin miehen kanssa ja itkin, mutta yritin keskittyä vauvan hoitoon. Isoisäni siis kuoli 2 päivää sen jälkeen kun synnytin. Hormonimyrsky oli muutnkin semmoinen, että katsoin parhaimmaksi siirtää surua vähän myöhemmäksi, ja yritin ajatella asiaa mahdollisimman vähän. Hautajaisten aikaan ja noin kuukausi tapahtumasta tuli itkettyä aika paljon, silloin oli sellainen olo että nyt on voimia käydä se suru läpi.

Isoäitini, hyvin läheinen ja rakas minulle, oli ollut sairaalassa jo pari viikkoa, sydän oli alkanut pettää ja pieniä infarkteja oli lähes joka päivä. Tiesimme, että infarktit lopulta aiheuttavat sen, että sydän lakkaa toimimasta. Osasimme siis odottaa kuolemaa ja soittoa sairaalasta. Kuolinpäivän aamuna (lauantai) olimme koko lähisuku isoäitini luona, sillä meille oli sanottu, että loppu on ihan tunneista kiinni. Mamma tuli vielä tajuihinsa kerran sinä aamuna, mutta vaipui sitten tajuttomuuteen. Minä ja puolisoni lähdimme välillä käymään kotona, kuten myös muut sukulaiseni, lukuunottamatta yhtä tätiäni. Kun olin lähdössä ulkoiluttamaan koiraa iltapäivällä tuli puhelu isältäni, että mamma on nyt siirtynyt taivaaseen. Se oli aika hurja hetki. Toisaalta olin helpottunut ja iloitsin, että isoäitini kärsimykset lakkasivat, kivut olivat poissa ja hän oli siirtynyt autaampaan paikkaan. Hän oli itse koko sairaalassa oloaikansa toivonut, että pääsisi pois, hänen uskonsa jumalaan oli luja. Hän ei pelännyt. Toisaalta se menetyksen tunne oli käsittämätön. EI sitä ymmärtänyt. Mieheni oli jo mennyt ulos koiran kanssa, hän luuli, että haluan olla yksin. EN halunnut. Halusin olla hänen kanssaan ja juoksin heidät kiinni ulkona. Kävelimme hiljaa ulkona, minulla kyyneleet virtasivat, mieheni piti minua kädestä kiinni. Välillä kerroin kyynelten lomasta muistojani mammasta.



Olimme sopineet sukulaisteni kanssa, että käymme sairaalassa mamman luona vielä illalla. Siellä kävimme kaikessa hiljaisuudessa. Mamma oli rauhallisen näköinen. Lähdimme vielä kaikki yhdessä kotipaikalleni, jossa sijaitsi myös isoäitini koti. Istuimme hänen pienessä tuvassaan, olimme yhdessä koko lähisuku, puhuimme hänestä ja hänen merkityksestään meille kaikille. Joimme konjakkia.



Nukkuminen oli vaikeata. seuraavaa päivää en muista.

Löysin isäni kuolleena-väkivallan uhriksi joutuneena- kotoaan viime syyskuussa.

Odottelin ensin paikalle ambulanssia, joka kävi toteamassa kuoleman. Sitten odottelin poliisia, jonka tulo kesti, ja istuin isän ruumiin vieressä yrittäen elvyttää, sokissa kun olin.

Poliisin mentyä jäin taas odottamaan, tällä kertaa sitä että tulisi se pakettiauto hakemaan isän pois. En osannut itkeä, hengittäminen oli vaikeaa.

Jouduin ilmoittamaan kuolemasta sekä isän avovaimolle että isän äidille puhelimessa, molemmat soittivat sillä aikaa kun olin asunnossa kahden isän kanssa, enkä voinut teeskennellä ettei mitään olisi tapahtunut.

Vasta kotiin päästyäni aloin itkemään, ja itkinkin seuraavat 12 tuntia.

1,5-vuotias lapseni oppi sinä päivänä ensimmäisen 2 sanan lauseen: " Äiti itkee"

Toimin näennäisen järkevästi, järjestelin asioita, lohdutin muita läheisiä, pohdin kummallisia juttuja: " emmehän me olleet lopulta niin hirvittävän läheisiä, hänen äidilleenhän tämä on kauheaa" . Olimme oikeasti yhtä läheisiä kuin sisko ja veli.



Romahdin vasta reilun vuorokauden kuluttua. Sitten menikin varmaan viikko yhdessä usvassa, itkin ja pelkäsin kaikkea.



Jälkikäteen olin aika yllättynyt siitä, kuinka rationaalisesti aluksi otin vastaan tiedon elämäni traagisimmasta menetyksestä.

kuolema oli odotettavissa mutta tuli silti niin yllättäin.

..lähdin hetimiten IRC-galleriaan päivittämään sivujani kuolleen omaiseni kuvilla. Eivätkö muut muka toimi samoin?

Yön sain nukuttua jotenkuten. Seuraavana päivänä lähdin kaupungille. Tuntui, etten voi jäädä kotiin neljän seinän sisälle asian kanssa vaan oli pakko päästä ihmisvilinään. Kävelin kaduilla päämäärättömästi asiaa työstäen, hiljennyin kirkossa ja sytytin isälleni siellä kynttilän. Seuraavista päivistä minulla ei ole enää muistikuvaa, ensimmäinen viikko oli sitä pahinta shokkiaikaa.