Mikä lapsen kasvatuksessa ahdistaa eniten, mistä tunnet huonommuutta äitinä?

Rakkautta kyllä riittää, mutta aika on usein kortilla.



Sitäkin mietin, olenko aina oikeudenmukainen, tasapuolinen ja liian ankara?

Ollaan kaikki perheessä kärsimättömiä ja tempperamentikkaita.

lAPSILLE SAA VÄLILLÄ HUUTAA PÄÄ PUNAISENA, MUTTA KÄSIKSI EI SAA KÄYDÄ JA ANTEEKSI PITÄÄ OSATA PYYTÄÄ. sori, kun tuli isoilla, taisin alkaa taas huutaa :)

ja molemmat säikähtivät IHAN HIRVEÄSTI. En enää IKINÄ huuda lapsilleni, sydäntä raastoi katsella, kun säikähtivät niin kovin. Vieläkin itkettää.

Toivon että lapseni oppii jakamaan asioita, mutta tarvittaessa pitämään puolensa. Toivon että hänestä tulisi sosiaalinen, mutta ei kuitenkaan tyrkky (sellainen siis, joka tuppaa seuraan kuin seuraan, vaikka ei kutsuttaisi). Toivon, että hän osaa sanoa mielipiteensä ja olla omaa mieltään, mutta pystyisi myös joustamaan tarvittaessa.



Lapseni on 3 v. joten pitkä on aika siihen, että näkee mikä hänestä tosissaan muovautuu.

Täytyy myös äidin vissiin sopeutua siihen että kaikkea ei voi saada ja hyväksyä ne lapsen heikkoudetkin, olivatpa ne sitten mitä vaan.



Vastaus kysymykseen on, että minua siis ahdistaa, kun en oikein tiedä millä kasvatusmenetelmällä saisin nämä puolet esiin. Olenko aurotäärinen vai vapaa-kasvattaja, kumpi olisi parempi, vai pitäisikö olla tasa-puolisesti kumpaakin...huh, kun tulikin kysymyksiä!

Minä en koe syyllisyyden tunteita ollenkaan esim. huutamisesta. Silloin, kun suutun ja rähjään, siihen on jokin syy: lapsi on tehnyt jotain kiellettyä, keskeyttää aikuisia koko ajan tms. En myöskään tunne olevani mitenkään paha, vaikka emme esim. käy joka talvipäivä ulkona. Jotenkin olen ehkä ihan äärimmäisen rento äitinä. (Lue:laiska.)

Se, että näytän huonoa mallia shoppailemalla liikaa, kyllä joskus harmittaa. Samoin äärimmäinen puljaaminen oman ulkonäön kanssa.



Luulen, että yhden lapsen äidin on helppo elää harhaluulossa, että ollaan tässä niiin rentoo ja hyvää äitiä...Jos olisi enemmän vipinää, varmaan noi asiat olisivat enemmän mielessä.

7 : miten tuonkin pystyy käytännössä toteuttamaan? Kun mielessä ajattelee että lapsesta tulee urheilullinen tms. ja se asia ei häntä kiinnostaisi ollenkaan. Miten sen pystyy hyväksymään? Apua olen kamala!

hirviöäiti. Ajattelinpa, että mitämitä! Kyllä lapsen on hyvä nähdä, että äitikin on todellinen ihminen, jolla on tunteet, eikä kasvattajarobotti, joka hillitsee itsensä tilanteessa kuin tilanteessa. Johan sellainen on pelottavaa. Ja tosiaan, psykologit ovat asiasta samaa mieltä. Tietty liiallinen ja turha karjuminen ei ole hyväksi, mutta asiasta.

lahja eikä sinun kasvatuksesi tulos.

Minäkin olen ajatellut, että tyttärestäni tulisi ballerina, mutta hän ei ole oikein " ballerinamainen" ...



T. 8

meillä tuohon riittää tietty äänensävy ja katse

Minun lapseni ei tietenkään pidä huutamista miellyttävänä. Minusta onkin ihan hyvä, koska näinhän hän oppii olemaan tekemättä tiettyjä koiruuksia, kun tietää koiruuksista seuraavan äidin huutoa. Joskus hän kysyy rähjäämissessioni jälkeen, että olenko vielä vihainen. Silloin sitten jutellaan ihan rehellisesti, että olenko ja miksi olin/olen vihainen.

Joskus jopa näyttelen suuttuvani jostain asiasta, vaikken oikeesti ole yhtään vihainen. Tiedän, että tietynasteinen raivari saa lapsen lopettamaan esim. äärimmäisen riehumisen, kiehnäämisen tai päällepuhumisen. Minusta asiasta raivoaminen on hyvä.

ilmeisesti luonne ja tempperamenttierojen takia on tosi vaikea tajuta että milloin sillä on hätä, milloin kiukuttaa jne. teen virhearviointeja.



toisen pojan kanssa on huomattavasti helpompi. ja isällään on noiden poikien kanssa päinvastoin- osaa lukea isompaa mutta ei osaa lukea pienempää.

Mutta välillä sitä miettii, mikä tapa se on se ainoa, vai onko sellaista ainoata ratkaisua tilanteeseen kuin tilanteeseen, vai voiko olla monta hyvää ja erilaista ratkaisua? Sitä jotenkin ajattelee liian syvällisesti joskus jotain asiaa ja ahdistuu siitä.



Ahdistun kaikenlaisesta infosta lapsiin ja kasvatukseen liittyen, kirjallisuus, ammatti-ihmiset, tavisäidit jotka pätee lapsillaan tai ylipäätänsä lapsien vertailu (meidän mikko teki näin, miksei teidän kalle vielä ole). Meilläkin kirjahyllyt täynnä erilaisia oppaita lasten kasvatukseen ja välillä huomaa hyvin ristiriitaista tekstiä eri kirjojen välillä. Kuitenkin jokainen lapsi on yksilö, eikä kehity samaa tahtia kaikkien ikäisten kanssa tai ylipäätänsä käyttäydy ja ole samanlainen. Meillä esimerkiksi esikoinen ja toinen lapsi ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän kanssaan pärjää ihan samoilla opeilla, vaan pitää soveltaa molemmille vähän erilaista kasvatusta.



Huonommuutta tunnen ehdottomasti liiallisesta herkkyydestä. En kestä lapsen itkua tai hätää kun on joku paikka kipeä tai joku asia huonosti. Välillä tuntuu, että olen maailman huonoin äiti, koska olen niin herkkä. Annan myös lapsille aika usein periksi. Olen myös toisaalta välillä vähän liian suojelevainen lapsille tai siis musta on kauheeta antaa lapsille saksia, kun lapsi askartelee. Koko ajan saa varoa sattuuko jotain ikävää. Toisaalta lapset saavat kiipeillä puissa ja juosta sisällä, enkä niistä skitsoile.



Eihän kukaan ole oikeasti täydellinen äiti, jokaisessa meissä jotain vikaa on (toivottavasti ;)). Eikä kukaan sillä tavoin äidiksi synny. Itse ainakin nautin, kun lähes joka päivä oppii jotain uutta ja koko ajan itsekin kasvaa ja kehittyy äitinä ja kasvattajana.



Esikoisen kanssa aluksi yritin olla ns `täydellinen` äiti, käytin kestovaippoja, tein itse soseita, noudatin hyvin tarkasti eri kasvatuskirjojen neuvoja. Mutta kyyneliin ja väsymykseen se päättyi. Parempi olla oma itsensä, eikä pyrkiä täydellisyyteen, niin elämä on paljon rennompaa ja helppoa.



Välillä myös mietin minkähänlaisia lapsistamme joskus tulee. Kun saavat aika paljon periksi ja saavat aika paljon mitä haluavat jne. Kuitenkin koitetaan opettaa monenlaisia arvoja, suvaitsevaisuutta, kotitöitä, luonnon asioita ja että elämässä on paljon muutakin kuin rahaa/pinnallisuutta/materiaa jne.. SIis että heistä edes joten kuten suht normaaleita aikuisia joskus tulisi.



Ei se lasten kasvattaminen ihan helppoa ole, mutta silti mielenkiintoinen ja mukava tehtävä :)

On vaikeaa tietää miten toimia eri tilanteissa. Esim. pitäisi opettaa, että toisen kädestä ei saa ottaa. Meillä poika ottaa jatkuvasti toisen kädestä lelun tms., mutta tyttö ei tyytyy siihen, eikä itke lelun perään vaan ottaa jokun toisen lelun. Pitäisikö asiaan puuttua vai ei? Tämän tapaisia hankalia juttuja tulee eteen usein enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä...



Huonoin omatunto tulee siitä, että huudan tosi helposti ja usein :(



Kaksoset nyt tasan 2v.

On löytynyt oma tapa ja tyyli ja se näyttää kantavan hedelmää. Olen muutenkin oman tien tallaaja, joka harvemmin tuntee epävarmuutta valinnoistaan.



Vauva-aikana tuli pohdittua asioita paljonkin, alun epävarmuutta varmaan.

Jos karjuisin isommalle lapselle, en pitäisi sitä niin pahana, koska iso lapsi osaa ajatella, että nyt se on taas pahalla tuulella. Mutta kun rähjää 2-veelle, niin eihän se vielä ymmärrä, että joskus äiti on jo valmiiksi kiukkuinen, ja sitten kun hän tekee jonkun pikkujutun niin saa kauheat huudot. Nimenomaan silloinhan sitä huutamista tapahtuu, kun on väsynyt, turhautunut jne. Ja se on epäreilua lasta kohtaan, koska lapsi on harvoin tehnyt mitään niiin pahaa, että ansaitsisi sen huudon.