Miten ihmeessä te ihmiset pystytte eroamaan!?!?!

tönimistä ja haukkumista suutuspäissään, lasten takia en eronnut. sitten mut hakattiin niin et jouduin sairaalaan ja sillon läks tämä tyttö meneen. sitä ennen olin hokenut samaa, ei tää tästä näytä ainakaan pahemmaks muuttuvat joten kestän sen. mietippä ap, ja lue asiasta koskevaa faktatietoa, väkivalta (myös henkinen) ei mihinkään itsekseen siitä häivy ja ajan mittaan se TULEE menemään pahemmaksi jos miehesi ei itse tiedosta, että tekee väärin ja hae siihen apua.

koska ei ole enää onnellinen sinun kanssa eikä rakasta? Siihenkö vaan jäisit, koska et voi erota?! Hei haloo.

Siis just tuollaisten kylmien ihmisten takia (kuin sinä olet) on kaikki jotenkin vinoutunutta! Ja lapset kärsivät!



Ap:n tilanteessa ero olisi ihan perusteltua, mutta silti nuo mietteet lasten pärjäämisestä / isän menettämisestä yms. ihan paikallaan - sun vajavaisuuttasi on se, ettet tätä ymmärrä.

Ap, onko miehesi ollenkaan kykeneväinen keskustelemaan asiasta? Mitäs jos yrittäisit ottaa seuraavanlaisen näkökulman: Jos lapsi näkee isänsä tekevän moista, siirtyy se hyvin todennäköisesti taas sukupolvella eteenpäin. Eli, jos lapsesi on poika, hän voi ratkaista ristiriitoja tulevaisuudessa aggressiivisesti ja fyysisesti. Jos taas tyttö, ottaa hän mallia sinun reagoinnistasi ja voi hyvinkin päätyä alistavaan suhteeseen.



Onko miehesi isä pahoinpidellyt häntä tai vaimoaan? Todennäköisesti...



Koita herätellä miehesi! Kerrot niinkuin asia on. Et haluaisi erota mutta kohta on pakko, kun lapset vain kasvavat ja ymmärtävät koko ajan enemmän.



Voimia ja rauhallista Joulua!

ja juttele heidän kanssaan, heillä on paljon kokemusta sekä tietoa perheistä, väkivallasta, lapsista siinä tilanteessa

ks. www. naistenlinja. com

vaikka hän muina aikoina olisi kuinka " täydellinen" .

Minä olen ajat sitten jo soittanut Naisten linjalle, sieltä vain todettiin suunnilleen, että joo-o, mmm-m, kyllähän tuo väkivallalta kuulostaa. Joku viikko sitten soitin paikalliseen turvakotiin, lähinnä olisin halunnut vain vähän neuvoja, en mitään turvakotipaikkaa todellakaan. Siellä oli ensin joulukahvit menossa ja kukaan ei ehtinyt puhelimeen, sitten lopulta kun joku huonoon aikaan soitti takaisinpäin, hän käski vain palata asiaan vuodenvaihteen jälkeen. Sama juttu eräässä toisessa kriisiapua perheväkivaltatilanteissa tarjoavassa paikassa.



Ymmärrän kyllä, että kaikki ei voi tapahtua hetkessä, mutta nämä ovat niin vaikeita juttuja, että kun on pari vuotta kasannut rohkeutta että saisi soitettua, niin tuskin kovin moni soittaa enää uudestaan.



Eipä silti, en minä nyt aio luovuttaa vaikka nauraisivat päin naamaa. Onko joku teistä saanut apua jostain tietystä paikasta, jota voisi suositella?





Ap

Mies kyllä on muutaman kerran suostunut keskustelemaan asiasta, mutta vaikka hän tajuaa järkyttäneensä herkkää poikaamme käytöksellään, hän kuitenkin pitää tekojaan niin vähäisinä, ettei näe aiheelliseksi tehdä muuta kuin luvata ettei " koskaanenää" . Ja minua hän myös syyllistää todella paljon. Tiedän kyllä, että osaan joskus sanoa ilkeästi ja häpeän sitä itsekin, mutta se ei kyllä ole suurimmassa osassa tapauksia ollut väkivallan syy.



Miehen isä on joskus ainakin tukistanut vaimoaan, kun mieheni on ollut lapsi, joskus ehkä tehnyt muutakin. Senkin vuoksi minusta tuntuu, että nyt olisi aika katkaista sekin ketju.





Ap

teillä on neuvottelutie kyllä aika tukossa. Hänen pitäisi ensin ymmärtää ongelman suuruus.



Kunnan perheneuvolaan voi mennä keskustelemaan sosiaalityöntekijän kanssa. Ymmärtäväistä porukkaa, mutta johtopäätökset ja toimet joudut tietenkin itse tekemään. Valitettavasti kukaan ei sinulle voi sanoa mikä on liikaa, vain sinä tiedät mitä sinulle on tehty. Seinään paiskominen ei millään mene normaalin käytöksen piikkiin, kai sen ymmärrät jos alat miettiä. Tiedän itsekin että sitä haluaa jotenkin väistää sen väistämättömän, ei oikein halua myöntää miten asiat on, ei halua uskoa että ne on näin huonosti.



Suosittelen että haet asuntoa itselle ja lapsille. Se ei ole vielä viimeinen niitti, mutta se pakottaa miehen pysähtymään ja kohtaamaan todellisuuden, nimittäin kyllä se sinun todellisuutesi on ihan riittävä todellisuus. Asumuseron ei tarvitse olla vielä avioero. En tosin tiedä ketään jolla väkivalta tai edes alkoholi olisi oikeasti kokonaan loppunut, vuodenkin voi mennä ihan hyvin, mutta... en tiedä ketään joka olisi oikeasti kokonaan ja pysyvästi muuttunut.



Ole sitten tosi varovainen jos alkaa tehdä mieli palata takaisin.

hyvät puolet ja itse voi käyttää sen vapaan vaikka siivoamiseen ja kuntoiluun jne. Eli pidä ylidramatisoidakaan sitä. Kyllä siitä vapaasta varmaan oppisi ihan nauttimaankin. Kun tilanne menee tarpeeksi hirveäks, niin tuokin tuntuu jo hyvältä vaihtoehdolta.

Siis en voisi koskaan erota, en vaikka olisi mikä syy!



Ja realistisesti ajateltuna se on lapsille niin karmea kohtalo, ettei sellaista voi omille lapsilleen asettaa. Onneksi nyt hyvässä parisuhteessa, mutta oma lapsuus oli avioerolapsen elämää ja siitä vinkkelistä katseltuna sanon, että sinä olet, ap, VIISAS IHMINEN!!! Noin kun ajattelisi moni muukin aikuinen, niin lasten paha olo olisi jo puoliksi kukistettu!



Aikuisten itsekkyyttä on lähteä suhteesta sen jälkeen, kun on yhteisiä lapsia - niin makaa kuin petaa.

kun toinen on alkoholisti, pettäjä ja valehtelija, joka ei välitä pätkääkään lapsistaan...

Mutta kuitenkin nykyään erotaan tajuttoman paljon ja aika keveistä syistä. Pelkäänköhän minä sitten liikaa lasten suhtautumista, vai luotetaanko nykyään liikaa ja aiheettomasti lasten selviytymiseen. Sen vain tiedän, että ikinä en ennen ole näin raskaan päätöksen edessä ollut.



Ap

Vierailija:

kun toinen on alkoholisti, pettäjä ja valehtelija, joka ei välitä pätkääkään lapsistaan...

Rakkaus on loppu, mutta pärjään kyllä ilman sitäkin.



Mutta lapsille perhe on tärkeä.



Ymmärrän erot viinan/väkivaltaisuuden yms. takia.



Muutoin vähän enemmän kärsivällisyyttä peliin.

En usko. Muutenhan minulla ei olisi ongelmaa.



Joskus vanhempien yhdessäolokin voi satuttaa lasta. Meilläkin 3-vuotias näki isänsä tönäisevän minut päin seinää, ja järkyttyi pahanpäiväisesti. Mies ei ole valmis muuhun kuin " ei enää ikinä" -lupauksiin, jotka eivät ole aiemminkaan pitäneet. Itse olisin valmis mihin vain, että saisimme takaisin normaalin suhteen ja onnellisen perhe-elämän.



Meillä väkivalta on kuitenkin niin lievää, eikä se vuosien saatossa ole siitä pahentunut. Itse kestäisin kyllä, mutta lapsi ei kyllä toista kertaa enää kestä jos joutuu näkemään. Miehen sanaan lopettamisesta ei voi luottaa. Eroaminen tuntuisi hirveältä, koska mies on muuten hyvä ja lapsille aivan täydellinen ja todella rakas ja tärkeä.



Tee nyt tässä sitten oikein.



Ap

Minun neuvoni olisi se, että istutat miehesi alas, ja juttelette tönimisestä kunnolla! Kertoisit siinä hänelle (silmiin samalla katsoen ja asiaa painottaen), että sellainen käytös ei saa jatkua - sinua ei todellakaan tulla kohtelemaan noin. Kerro, että sinä olet päättänyt, että se kohtelu saa luvan loppua siihen yhteen / kahteen kertaan, siis EI ENÄÄ KERTAAKAAN TULEVAISUUDESSA. Ja vaikka hän olisi kuinka turhautunut tai vihainen tahansa, se ei saa purkautua siten, että hän kajoaa sinuun!



Seuraavaksi vaadit häntä lähtemään kanssasi terapiaryhmään tätä väkivaltaa vastaan, teette hänen " parantumisestaan" yhteisen positiivisen juttunne.



Oletko todella kertonut hänelle mitä sinä tunnet? Samalla tavoin, kun nyt meille? Oletko kertonut pohtivasi avioeroa tuon tönimisen takia?



Inhimillisessä tekijässä oli joskus (vuosia sitten) pari, joka oli käynyt em. kursseilla miehen lyömisen takia - kaikki perustui siihen, että mies oli oppinut väärän keinon purkaa turhautumistaan / suuttumustaan ja siis oli lyönyt vaimoaan. Ohjelman nauhoittamisen aikaan, he olivat asuneet (onnellisina) yhdessä noiden episodien jälkeen jo vuosia, ja yhdestä suusta kertoivat, kuinka ne kurssit olivat muuttaneet heidän elämänsä. Ei se ero ole oikea ratkaisu - ei jos jotakin on asialle tehtävissä. Helppoa se ei tule olemaan! Mutta uskon, että mahdollista ja toteutettavissa - teillekin löytyy ihan varmasti apua, jos vain lähdette yhdessä etsimään sitä.



Pystyttekö kuitenkin juttelemaan miehesi kanssa noista tönimisistä? Mitä hän sanoo?



5

Mies ei pidä tekojaan juuri minään, ei koskaan pyydä anteeksi esimerkiksi, hänestä minä vain ylireagoin ja dramatisoin (vaikka itseasiassa en reagoi juuri mitenkään). Mitään ulkopuolista apua hän ei huoli. Ja on siinä muutakin kuin tönimistä ollut, lyömistä ja potkimistakin, mutta sen verran kuitenkin kevyttä ja suunnattua, että enemmän on sattunut henkisesti kuin fyysisesti.



Ongelma siis on se, että kun mies ei suostu asiaa käsittelemään, ja lupaus ei IHAN VARMASTI tule pitämään kuin korkeintaan vuoden, lapset eivät saa lievääkään väkivaltaa enää nähdä, ero tuntuu liian radikaalilta, niin mitä sitten?



Ei ole helppoa tämä elämä. : /



Ap

Mikä on ihan ymmärrettävää tilanteessasi. Sitä kutsutaan itsesuojeluksi. Hulluksihan sitä tulisi jos kriisin keskellä näkisi kristallin kirkkaasti missä jamassa sitä on.



Mikäänlainen väkivalta ei ole ok! Sen sinä varmasti tiedätkin jo. Ei ole olemassa kevyempiä lyöntejä tai rankempia. Koskaan et voi tietää koska miehesi lyökin niin että makaat sairaalassa teholla. Miten sitten käy lapsien?



Minusta sinun kannattaisi ottaa VAKAVAAN harkintaan asumuseron. Miehesi saisi sen puoli vuotta aikaa harkita hakeutuuko hoitoon vai ei. Jos hän ei mene, silloin ainakin tiedät ettei miehelläsi ole samaa tahtoa kuin sinulla hoitaa avioliittonne kuntoon. Silloin on parempi antaa toisen mennä.



Jos miehesi ei ole valmis rakastamaan sinua ilman pelkoa, väkivaltaa, uhkailuja ja lasten pelottamista niin silloin sinun on parempi muualla.



Lapsesi saavat ikuiset traumat väkivallan näkemisestä omassa kodissaan. Voin sanoa tämän käsi sydämellä sillä olen kokenut sen omassa lapsuudenkodissani.



Koti ja väkivalta ei kuulu yhteen. Se on niin sairas yhtälö että se vaurioittaa lapsen kyvyn rakentaa terveitä ihmissuhteita tasan niin pitkäksi aikaa kunnes hän itse pitkän terapian tms avulla rakentaa minäkuvansa kuntoon.



Kaikenlisäksi lapset joutuvat käymään läpi myös vihan sinua kohtaan. Miksi heidän oma äiti ei vienyt heitä turvaan? Miksi äiti jäi väkivaltaisen isän luokse?



Jokainen lapsi rakastaa omia vanhempia oli he sitten minkälaisia tahansa. Mutta voit olla varma että miehesi käytös jättää heihin jälkensä.



Voimia.

Mitäs, jos se on juuri tuo reagoimattomuutesi?



Vaikea sanoa (tai kuvitella tilannetta) realistisesti miten itse reagoisin, mutta voisin kuvitella, että se olisi farssi se, jos mies minuun kajoaisi. Siis varmaankin kilahtaisin itse ihan totaalisesti pelkästä ajatuksesta, että " kuinka kehtaa!!!!!" Miksi sun miehesi luulee, että se on ok koskea sinuun väkivaltaisesti - kaameaa. Näytä hänelle ihan tosissaan, ettei se ole ok! Sinä itse ja vain sinä määrität ne rajat joiden puitteissa sinua lähestytään.



Entäs sitten lähestymismalli / vaihtoehto B. Selität hänelle, että ihmisen tarkin ja pitkäkestoisin muisti on ihomuisti - IHO MUISTAA KOSKETUKSEN. Haluaako hän, että joka kerran sinua koskettaessaan (hellyys mielessä), sinä vetäydyt kuoreesi, kavahdat hänen kosketustaan?



Kamalaa sanoa (en koskaan uskonut sanovani tätä), mutta on parempi erota (sinun tapauksessasi), kun jäädä siihen pelkoon väkivallasta = (. Mutta keskustele ensin KUNNOLLA miehesi kanssa tästä asiasta, vaikka olisi kuinka vaikeaa, niin puhu asioiden oikeilla nimillä. Voi olla, ettei miehesi itsekään halua myöntää itselleen, että käyttäytyy noin huonosti. Varota erosta, kerro, ettei sinua kohdella tuolla tavalla enää koskaan.



Mutta jos, ap, eroat, niin lupaa minulle että opit tästä sitten vastaisuuden varalle - lupaa ettet laita lapsiasi (ja itseäsi!) siihen tilanteeseen, että otat sitten vain tilalle uuden väkivaltaisen " pikkupojan" joka ei halua kasvaa mieheksi - ja alkaa kunnioittamaan naistaan. Yksin, tai lasten kanssa, on paljon parempi olla, jos ei kunnollista toista aikuista kumppania löydy, kuin jäädä tuollaiseen tilanteeseen. Voimia se kysyy sekin ratkaisu, niitä toivon sinulle!



Ja nyt ihan ensiksi voimia ja tsemppiä ongelman selvittelemiseen miehesi kanssa! PUHU AVOIMESTI, sitten et muuta voi tehdä, jos ei toinen itse hoksaa.



5