Kuinka eroon suorittamisesta?
Olen kahden pienen lapsen äiti ja mut on kasvatettu suorittamaan. Tiedän ja tunnen sen itessäni tosi vahvasti ja se ah-dis-taa.... mä haluisin niin nauttia elämästä, luottaa tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen.. mut silti tuntuu koko ajan että on jossain ihmeen kokeessa ja pärjää kaiken lisäksi huonosti :( Tiedän olevani ihan hyvä äiti, tiedän pärjääväni opinnoissa ja tiedän pystyväni töihin - mut silti mä en vain usko sitä. Miten pitkälle mä joudun menemään et mä tajuan olevani ihan hyvä tyyppi sellaisena kuin olen? Terapiassako se selviää vai voinko mä tehdä jotain kotikutoista? Kun ei se ajattelu vain muutu sormia napsauttamalla... Ja miten mä oon siirtämättä samaa suorittamisen painetta omiin lapsiini? Miten mä saan tästä elämästä rennompaa? Että uskallan päästää ihmisiä " keskeneräiseen" elämääni keskelle kaaosta, mitä se *myös meillä* on, vaikka se ei siltä näytäkään puhtaaksi kiillotetun tiskipöydän ja pullaa pursuavan pakkasen takaa.
Ite olen analysoinut et kotoa tää heikko omanarvontunne on saatu, kun on " heikot" vanhemmat ja oma kohta on osunu pärjääväksi esikoiseksi, joka huolehtii muista. Mut on koulutettu kuin koiraksi, joka tekee mitä vain, et saa jonkin palkinnon (rahaa, tavaraa, kehuja, mutta ei koskaan hellittelyä, halausta tai lämmintä äidin/isän syliä saatika sanallista rohkaisua oleen semmonen kuin olen). Mä jotenki tän kaiken tiedän ja hyväksyn lähtökohdakseni, koska en ole voinut omaa lapsuuttani valita - mutta en vain saa sitä menemään syvemmälle ymmärrykseksi joka jotenki muuttais mun omaa ajattelua tässä ja nyt. Onko se mahdollista? Ja onko se mahdollista menemättä ääripäähän että hälläväliä millään..? Mistä sen kultaisen keskitien löytää? Vai joudunko mä nyt koko elämäni vain hokemaan ittelleni rakkaudentunnustuksia peilin edessä?
Tää ei nyt liity suoranaisesti kotiäitiyteen, mutta ajattelin kun paljon puhutaan äitiyden suorittamisesta... ehkä joku sitä kautta tunnistaa samoja piirteitä itsestään kuin mitä itse äsken kuvailin.
Kommentit (7)
Tämä elämän suorittaminen on minulle hyvin tuttu asia, ja se on juurtunut minuun lapsuudenkodissani hyvin tiukkaan. IinesA vastasi minusta kyllä hyvin osuvasti kysymykseen, miten siitä suorittamisesta voi arjessa yrittää päästä eroon.
Itse olin uupua perinpohjin muutama vuosi sitten esikoisen uhmaiän ja kuopuksen huonosti nukutun vauvavuoden tuoksinassa. Aloin tietoisesti haalia tietoa itsetunnon kehittymisestä ja elämänhallinnasta. Luin tolkuttoman määrän kirjoja, ja minun kohdallani se auttoi pyristelemään irti lapsuudessa omaksutuista virheellisistä ja kuluttavista toimintatavoista ja ajatuksista. Ikäänkuin järkeilemällä taistelin itseni irti niistä odotuksisista, jotka olivat kohtuuttomia.
Olin myös huolissani siitä, että en näytä vääränlaista mallia lapsilleni enkä myöskään pilaa perheen ilmapiiriä purkamalla (aiheetonta) väsymystä muihin. Uskon että olet oikealla tiellä, kun tiedostat taipumuksen suorittamiseen. Jos haluaa muuttaa käytöstään, silloin se yleensä myös onnistuu!
Terapia ei varmasti ole haitaksi, mutta ei kai aina välttämätöntä. Jos haluat perehtyä kirjallisuuteen, voin listata tähän suosikkini:
Liisa Keltikangas-Järvinen: Hyvä itsetunto sekä Suomalainen, tunne itsesi
Mari Huusko: Hallintaa vai huolenpitoa
Aini Jaari: Kylliksi itselleni
Irene Kristerin kaikki teokset
Sen verran vielä omasta elämästäni, että noiden vaikeiden aikojen jälkeen perheemme on kasvanut vielä kahdella lapsella ja koen nyt jaksavani paljon paremmin. Olen työstänyt lapsuuttani lukemalla ja puhumalla mieheni ja ystävieni kanssa. Tie on ollut välillä kivinen, mutta se on ehdottomasti kannattanut!
sanoistanne. On rohkaisevaa lukea, että muillakin tätä tautia riittää... :) Vinkkinne ovat tuttuja ja niillä kai sitä tässä ajan kanssa saadaan jotain tulostakin. Nuo kirjat täytyy kyllä tsekata, olen vain vältellyt asian ottamista konkreettisesti silmien alle - tulee itselle jotenkin sairas ja paha olo, mutta niin kai sen pitääkin tuntua ennen kuin alkaa " parantua" . Välillä vain tuntuu, että muutos on niin hidas eikä jaksaisi joka käänteessä tolkuttaa itselleen samoja asioita. Ja kun lapsuudenkoti ja ne ihmiset siellä ovat elämässäni tiukasti mukana - vaikea saada pesäeroa niihin vanhoihin kuvioihin ja ajattelutapoihin..
Hulluinta on kun pidän itseäni välillä laiskana - niin kuin nytkin, kun kirjoitan tätä enkä tee jotain " hyödyllistä" . Mutta kun katson elämäämme vähän kauempaa, niin tajuan että kyllä tässä ollaan kaikkea muuta kuin laiskoja, kun tehdään töitä ja opintoja ja hoidetaan samalla lapset kotona, on ollut allergioita ja sairaalareissuja, muuttoja... ja silti jaksan stressata kun en saa piparimuumitaloa jouluksi kasaan! Mitään kruunua en kiillottele, mutta ihmettelen vain miten vääristynyt kuva itsellä voi joskus olla omasta elämästä :/ Ja suorittajan painajainenhan tämä on, kun huomaa kuinka paljon menee energiaa ja aikaa tämän asian kanssa painimiseen ;) Voisi käyttää ajan tosiaan hyödyllisemminkin. Mutta.. elämään kai kuuluu tämäkin, pohtiminen ja pyöriskely. Lapset ovat auttaneet kyllä ymmärtämään mikä elämässä on tärkeintä, mutta joskus käytän sitä mielestäni väärinkin - menee sitten sinne toiseen ääripäähän ettei ole millään muulla mitään väliä. Joten keskikaistan etsiminen jatkuu... Mukavaa joulunaikaa teille! Ja jättäkää se muumitalo rakentamatta, jos ette oikeesti ehdi ;)
tiedän tunteen, olen hermoromahduksen perusteella enkä osaa pyristellä irti. Kirjoja olen lukenut ja ääneen koittanut sanoa, että ei tarvitse olla täydellinen, mutta vaikka silmäluomet kuinka painaa, löydän silti itseni jynssäämästä sitä tiskipöytää...
Minullakin on ihan selvästi kotoa peritty tapa, lisäksi asun ja olen aina asunut lähellä vanhempiani ja tunnen edelleen talutushihnan kaulani ympärillä ja miten äiti sieltä vetelee vaivihkaa mielestään oikeisiin suuntiin, enkä pääse irti.
Jonain päivänä tajuat, että HEI tämä meidän palettihan pyörii tässä ihan hyvin ja elämä on mukavaa!
Hiekkalaatikoaika oli mukavaa, mutta nyt en kaipaa sitä enää yhtään (lapset 5 ja 4 ja pk:ssa). En kaipaa sitä, koska hiekkalaatikolla oli niin paljon - myös sanatonta - vertailua. Heikkona päivänä otin kaiken itseeni vaikka tiesin ihan yhtä paljon ja osasin ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin äidit.
Aikansa kutakin kuitenkin: minulle oli tärkeää olla kotona lasten kanssa mutta nyt jälkikäteen olen ajatellut että otin ehkä liian tosissani sen kotona olemisen eli siis suoritin kotiäitityötä. Toki pienten kanssa oleminen on niin erilaista kuin esim. nyt leikki-ikäisten kanssa, että ehkä minäkin olen kyennyt nauttimaan äitiydestä vauva-ajan jälkeen vasta nyt kun lapset ovat jo leikki-ikäisiä. Taaperoikävaihe oli jotenkin raskas, piti oppia sitä ja tätä.
Selkeä päivärytmi teki elämän helpoksi, ehkä siitäkin tuli sellainen suoritusolo mutta sekin helpottuu kun lapset kasvavat...
yksi suorittaja äiti, joka yrittää yhdistää vuorotyön (mistä en saa muuta kuin rahaa, työ itsessään on ihan peestä) pienen lapsen, perhe-elämän ja niin mihin jäikään se oma aika?? Tirskahdin ääneen kun luin jonkun kommentin että pitää itseään laiskana, kun kirjoittaa tänne!! Niin juuri minäkin ajattelen itsestäni =) !! Mutta en teistä muista.
Joten oma ongelmani lienee siinä että olen todella ankara itselleni, toiset päästän paljon helpommalla. Ikuinen suorittaja taitaa minunkin sisälläni asua, aina pitäisi jaksaa tehdä jotain mainitsemisen arvoista, jos ollaan vaan leikitty ja oltu, niin hui kauhistus!! Itselläni tuo yhdistelmä alkaa mennä sen verran rankaksi että olen jo tilannut ajan psykologille, ihan vaan omaa aikaa ottaakseni =)
Jotenkin sitä " arvottaa" itsensä tekemisen mukaan, kun on saanut jotain aikaiseksi, on ollut " tärkeä" ja " hyvä ihminen" , muutenhan sitä on laiska paska.. Ajatusmaailmassa se vika taitaa olla??
kuulostat aivan minulta! Täällä kanssa suorittaja äiti! Olen myös itsekkin pohtinut kuinka päästää muita ihmisiä keskeneräiseen elämääni? usein saatan perua jotaitakin ystävä tapaamisia sen takia kun en ole kunnolla siivonnut, ja kun kaikki ovat aina tottuneet siihen että meillä on siistiä ja minä olen huoliteltu......mitä väliä?
En tiedä mikä siihen auttaa, muu kuin, että koittaa hyväksyä, että hyvä on tarpeeksi hyvä ja että täydellinen ei ole kukaan (itse mukaan lukien). Sitten vaan yrittää luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä äiti kasvattaa tarpeeksi hyviä lapsia, joiden ei myöskään tarvitse olla enempää kuin tarpeeksi hyviä...
Ongelmahan on just se minkä sä sanoitkin, että jos äitinä suorittaa koko ajan niin antaa lapsille aika raskaan mallin elämään. Eli itse yritän lapselleni (aika perfektionisti kuten äitinsäkin) hokea tämän tästä, että ei tarte olla aina niin hyvä, niin kiltti, niin sitä ja tätä ja, että joskus tekee jokainen virheitä, eikä haittaa kun vaan muistaa pyytää anteeksi... Eli koitan itse suhteuttaa elämää omassa päässäni ja myös lapselle, ettei elämästä tule sellasta epätervettä suorittamista.
Ja tietoisesti pyrin toimimaan impulsiivisemmin, siis jätän kotitöitä tarvittaessa tekemättä, otan omaa aikaa ja rentoilen, että muistaisin sen, että tässä ei tarvitse kaiken olla täydellistä koko aikaa, ei kodin eikä lapsen kasvatuksen suhteen... siis annan arkista siedätyshoitoa itselleni. :) :) Aika vapauttavaa sekin, kun huomaa, että on muutaman päivän sietänyt esim. sotkua ja pystynyt olemaan siivoamatta ja mitään sen kummempaa siitä ei ole seurannut... :) :)
Toisaalta taas jotkut vastoinkäymiset on myös auttaneet. Kun selviytyy pahoistakin tilanteista niin sitä ei enää ihan pienestä hermoile etukäteen... tavallaan niidenkin kautta suhteutuu elämä vähän oikeisiin mittasuhteisiin pelkoineen ja uhkineen. Sehän se suorittamisessa ja täydellisyydentavoittelussa suurin harha onkin, että jotenkin tuo asioiden suhteuttaminen on pielessä. Elämää kun ei voi suorittaja tai perfektionistikaan hallita. Ei vaikka kuinka tahtoisi. Se on pakko vaan hyväksyä.
Jokainen joutuu luonteensa kanssa elämään. Ei sitä terapiakaan napsautuksella muuta. Koita aloittaa jostakin pikkuasiasta ja koita muuttaa suhtautumistapaasi. Ei varmaan kannata koittaa kerralla muuttaa koko elämää, se voi kaatua mahdottomuuteensa. Mutta jos pikkuasiasta aloittaa, niin voi rauhallisesti opetella pitkällä tähtäimellä rennompaa suhtautumistapaa elämään.