Löytyykö onnellisia perheitä enään ollenkaan!

Meilläkin kolme lasta ja neljäs tulossa. Tietenkin arki on kuluttavaa ja voimat ovat välillä vähissä, kun itse olen kohtuullisen vaativassa työssä ja mies tekee pitkää päivää ja kodin pyörittäminen jää pääasiassa minulle. Silti jos minulta kysyy, että olenko onneton vai onnellinen, niin vastaan ehdottomasti, että onnellinen. Parisuhteemme voi hyvin ja arvostamme toisiamme (tuleehan joskus riideltyä...), lapset ovat terveitä ja tyytyväisen oloisia, taloudellinen tilanne on hyvä ja meillä on toimiva tukiverkosto. Voiko ihminen enempää vaatia?

Me olemme myos onnellinen perhe, vaikka taustalla on paljon perhevaikeuksia ja parisuhdeongelmia. Suurin muutos parempaan on kaiketi ollut molemminpuolinen sitoutuminen parempaan huomiseen, toisen huomioonottaminen ja ymmarrys siita, etta perhe ei ole vain yksiloiden summa vaan niiden toimiva yhtalo.



Viela vuosi sitten asiat olivat niin huonolla tolalla, etta vahan valia tappelimme, olimme menossa jo hakemaan eroa jne. mutta ei vaatinut paljoa tajuta, miten paljon molemmat menettaisimme erotessamme ja lapsiperheessa erotessa ei sita oikeastaan koskaan taysin eroa - toista on pakko nahda kuitenkin lasten takia.



Minakin olen tosi surullisena lukenut taman palstan lukemattomia viesteja pahasta olosta ja parisuhdeongelmista, mutta en voi olla toteamatta, etta kaikista niista viesteista paistaa itsekkyys joko yhden tai molempien puolisoiden osalta. Viina, vakivalta, " vapaudenkaipuu" yms ovat kaikki mielestani itsekkyyden ilmentymia eivatka ne sovi toimivaan perheeseen.

Me ollaan onnellisia. Kuten muissakin vastauksissa tuli esille niin arki voi välillä olla rankkaa mutta pääasiassa onnellisia olemme. Meidän perheessä ei käytetä alkoholia, ei ole väkivaltaa, rakastamme ja arvostamme toisiamme ja ennen kaikkea, olemme sitoutuneet tähän perheeseen.

Meillä on uusperhe, jossa on ollut aikamoisia ongelmia exien takia. Olemme kuitenkin todenneet, että on ihanaa, että ongelmat tulevat " ulkopuolelta" eivätkä minun ja miehen suhteesta. Meidän välissämme ei (tunnepuolella; fyysisesti alkaa olla meikäläisen maha) ole mitään, olemme paljon läheisempiä kuin olisin aiemmin uskonut mahdolliseksikaan, ja jokainen päivä yhdessä miehen kanssa on mieletön ilon aihe.



Uskon, että perheonnea osaa arvostaa ja vaalia enemmän, kun on joskus kokenut huonon suhteen tai epäonnistunut ihmissuhteissa.

22 avioliittovuoden jälkeen mieheni on rakastettuni, luotettuni ja paras ystäväni. Lapset murkkuiässä.



Olen aika lailla samaa mieltä PAPPURANIN kanssa siitä, että unohdetaan, että se perhe on yhteinen yritys, jonka eteen kaikkien pitää tehdä töitä.



Lisäksi erilaisia palstoja lueskelleena ihmettelen aina, miten naiset (no, naisethan näille palstoille useimmiten kirjoittelevat, tämä sama koskee varmaan miehiäkin) ovat jotenkin niin, hm, sinisilmäisiä.

Jos mies ei ole koskaan kotonaan oppinut tekemään kotitöitä, eikä tee niitä seurusteluaikana eikä ennen lapsen syntymää, niin en jaksa uskoa, että alkaa niitä tekemään lapsen synnyttyäkään. Samoin ihmettelen rahankäyttöä, miten voi tilanne ryöstäytyä sellaseksi, että äidin ollessa kotona (= tekemässä oman osansa perheen eteen) mies käyttää itse oman palkkansa. Eli usein mietin, eikö näistä asioista ollenkaan keskustella, sovita, ennenkuin jo ollaan " liemessä" ? Toki joskus sopimuksetkin voivat pettää, mutta silti...

meillä nauretaan paljon, ollaan helliä, osoitetaan rakkautta (ihan arkisesti, mies tuo mulle suklaarusinoita kaupasta, minä leikkaan sen tomaateista kannat pois, esimerkiksi), ollaan ja hengaillaan yhdessä koko perhe.



aina ei ollut niin, meillä oli esikoisen syntymän jälkeen ihan tolkuton kriisi, liittyen lähinnä sekä minun että miehen identiteettiongelmiin uuden elämäntilanteen myötä. erottiinkin, mutta eihän siitä mitään tullut (paisti kamalia puhelinlaskuja kun piti lörpötellä puhelimitse kaikki asiat ja päivän tapahtumat). palattiin yhteen, otettiin itseämme niskasta kiinni, opeteltiin olemaan oikeasti aikuisia ja vastuussa asioista, heitettiin telkkari mäkeen (paras ratkaisu ikinä perheonnea ajatellen!), saatiin toinen lapsi.



nyt meillä on mun mielestä aika hyvä olla, leppoisaa tavallista mukavaa arkea. elämään on ilmestynyt myös _suuri unelma_ jonka toteutuminen tuntuu ihan just melkein olevan mahdollista. tämä luo semmoisen positiivisen hyrinän siihen arjen pohjalle.



välillä mä ihmettelen miten tässä kävikin näin mukavasti, miten ihmeessä me sovitaan miehen kanssa niin kivasti yhteen, miten se on niin samankaltainen kuin minä(vaikka ulkoisesti ja monella tapaa me ollaan aika epäsuhtainen pari). törmättiin nimittäin ihan sattumalta toisiimme, oppilaitoksen pikkujouluissa tuhannen kännissä, päädyttiin samaan sänkyyn yöksi ja siitä lähtien ollaankin oltu yhdessä. naimisiin mentiin mahdottomalla kiireellä puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta, eikä varsinaisesti keretty tehdä mitään sopimuksia arjen asioiden hoitamisesta tulevaisuudessa.



eikä mulla ollut hajuakaan miehen siivoustavoista tms. mehän oltiin molemmat huolettomia opiskelijoita. en tainnut minäkään erikoisemmin siivoilla.



humpsahdettiin suoraan siitä opiskelijaelämästä tähän lapsiperhe-elämään. ja kunhan sopeuduttiin ja kasvettiin oieasti tähän vanhemmuuteen (mikä kesti minulta nelisen kuukautta, mieheltä noin vuoden), niin tajuttiin molemmat ettei elämä ikinä ole ollut niin hauskaa kuin lasten kanssa ja perheenä.



ja ps: meillä käytetään alkoholia. mies juo kaksi tölkkiä guinnessia perjantaina työviikon päätteeksi. en koe että perheonni olisi koetuksella tämän takia. juonpa itsekin oluen jos tarjotaan.

Olipa sulla jotenkin tosi valoisa viesti! Kaikkea hyvää teille, ihanaa, että palasitte yhteen.



Lisään vielä, että kyllä meilläkin käytetään alkoholia, mielestäni sillain normaalisti. Usein viikonloppuiltaisin avaamme miehen kanssa viinipullon ja istumme keittiön pöydän ääressä pitkälle iltaan parantaen maailmaa. Siinä tulee juteltua kaikessa rauhassa sellaisistakin asioista, jotka muuten jäisivät ehkä puhumatta. Joskus olen ajatellut, että nämä yhteiset perjantai-illan istumiset ovat avioliittomme tukiranka, mutta tiedä häntä...



Mutta kaikille ei alkoholi sovi, jos sen käyttö menee överiksi, tai jos alkoholin vaikutuksen alaisena muuttuu aggressiiviseksi.

Mutta valitettavan paljon näitä palstalla pyöriviä juttuja löytyy ihan tuttavapiiristäkin :(



On meilläkin jotain kahnauksia ja kriisejä ollut, mutta näitä palstojen ongelmia lukiessa ne tuntuvat ihan naurettavan pieniltä..



Meillä synkkaa miehen kanssa tosi hyvin, viihdytään hyvin yhdessä, nelisen vuotta ollaan oltu kimpassa. Mieheni on aivan unelma, kiltti muttei tylsimys, rauhallinen, hermot hänellä ovat rautaa, minun ei tarvitse pelätä häntä, kuunnella huutamisia tai haukkumisia, pääsen menemään omiin menoihini niin paljon kuin lystään, koska hän hoitaa isän roolinsa niin mallikkaasti.. jnejne.



Vaikka välillä toinen ärsyttääkin ihan hirveästi, en kyllä osaa kuvitellakaan elämää ilman häntä! :)

Tietty rosoisuus ja rypyt rakkaudessakin voi kuulua ihan hyvään elämään ja perheeseen. Ne, jotka nyt ryömivät pohjamudissa voivat olla kohta niitä onnellisia ja muutama tässä onnellisuuttaan hehkuttanut voi (valitettavasti) herätä muutaman kuukauden päästä keskellä vaikkapa uskottomuushelvettiä.



En nyt todellakaan fatalistisesti väitä, että näihin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta elämää ei voi hallita kuin tiettyy pisteeseen asti.

Uskottomuushan voi tulla yllätyksenäkin (vaikka siitä usein viitteitä onkin). Tottakai elämässä voi tulla yllätyksiä. Parisuhteessa 100% voi luottaa vain itseensä, ja kaikki eivät itseensäkään.



Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö saisi " hehkuttaa" sanomalla, että on onnelinen. Tulevat murheet, jos ovat tullakseen, ovat tulevaisuudessa, tänään eletään tätä päivää.

Laulamme joskus automatkoilla perhekuorolla biisiä " onnellinen, onnellinen, onnellinen perhe" (Ne Luumäet??) - eiköhän me siis olla sellainen.



Kotitöitä meillä ei jaksa oikein tehdä kukaan, murrosikäinen on hankala ja passiivinen, leikki-ikäiset tappelevat niin että tukkatupsuja saa keräillä lattialta (no ehkä vähän liioittelin), mies on yhteiskunnallisesti aktiivinen ja viettää vapaa-aikansa kokouksissa juosten sen sijaan että pitäisi joka ilta järjestystä yllä klo 17.30 päivällispöydässä ja minäkin löhöän sohvalla lukemassa alhaisen sivistyksen " naistenkirjoja" (viikonloppuiltoina liimaudun katsomaan leffaa vieläpä siideritölkin kanssa), vaikka tiskipöytä tursuu likaisia astioita. Ja isovanhempien paheksunnasta huolimatta palkkaamme surutta iltalastenhoitajan muutaman kerran vuodessa ja menemme tanssimaan, tulemme jopa kotiin hiprakassa pikkutunneilla.



Ehkä luova laiskuus on onnellisuutemme salaisuus. Vähemmällä nipottamisella naurattaa enemmän, sen on vajaan parinkymmenen vuoden yhdessäolosta oppinut. Meillä ei riidellä rahasta (sitä on kyllä tähän saakka riittänyt tarpeisiimme) eikä oikeastaan muustakaan perheeseen liittyvästä. Ei vaan jaksa riidellä, on se niin turhaa ja voimia vievää. Kiivaita väittelyjä käydään kyllä monista muista asioista, sellaisella periaatteellisella tasolla.



Kotitöistä vielä sen verran, että minä luulen että on ihmisiä, jotka eivät koskaan tule silittämään alushousujaan, sekä miehiä että naisia. Oma mieheni ei varmasti tule koskaan suoritutumaan kotitöistä kunnialla, tekee niitä pakon edessä mutta aina puolihuolimattomasti. Silittää kyllä omat paitansa - jos niitä on puhtaana yhtään, yleensä kun lojuvat ympäri taloa eivätkä juokse likapyykkikoriin. Ovatko kotitöiden tekemisen järjestelyt kuitenkaan riittävä syy voida huonosti parisuhteessa, kysyn minä. Toista ei tarvitse passata, mutta puolisolla voi olla paljon hyviä ominaisuuksia vaikka hän ei koskaan haluaisi laittaa pyykkikonetta päälle, eikä arvostaisi kiiltävän siistiä kotia. Kotityö on kuitenkin vaan ruumiillista työtä, ei sen enempää.