Kokeeko kukaan muu halveksintaa omalta äidiltään?
Äidilläni on omituinen tapa piikitellä ja halveksia minua. Ei suoraan, mutta epäsuoraan ja peitellysti. Tänään taas sama juttu... Olimme äitienpäiväkahvilla hänen luonaan. Hän alkoi haukkua ja solvata minun ammattikuntaani. Ei siis suoraan minua, mutta kuitenkin sitä ryhmää, jota itse edustan. Minulle työ merkitsee paljon ja yritän todella panostaa siinä onnistumiseen. Minua loukkasi syvältä, että toinen arvostelee. En jaksanut jatkaa kahvittelua, vaan lähdein lapsineni kotiin. Jäipä varmaan ihmettelemään, mihin moinen kiire. En tiedä, olenko liian herkkänahkainen, mutta kun tuntuu, että nykään joka tapaamisella tai puhelinkskustelun aikana tulee jonkinlainen loukkaus tai piikki. Välillä pidin etäisyyttä häneen, mutta nyt olen yrittänyt pitää paremmin yhteyttä ihan senkin takia, että lapseni pääisivät tutustumaan mummooon. En ole mielestäni hänelle mitään pahaa tehnyt, päin vastoin, olen aina yrittänyt täyttää hänen toiveensa ja olla kiltti tyttö. en ymmärrä, mikä häntä vaivaa, miksi pitää olla ilkeä? Onko kellään muulla tällaisia kokemuskia? Mitä voin tehdä?
Kommentit (6)
Heissan,
Todella kurjaa, etta joudut olemaan tuollaisessa tilanteessa. En ole itse halveksunnan, mutta valinpitamattomyyden kohde lapsineni.
Luin hiljan Adeline Yen Mah' n kirjan " Falling Leaves" , joka kertoo juurikin aidin halveksunnasta ja loppukaneeteissa sanottiin hyvin, etta ala anna halveksijan vieda sijaa mielestasi. Sina itse maarittelet, millainen olet ihmisena ja tiedat varmasti koska teet oikein ja koska vaarin. Joitain ihmisia ei vain voi muuttaa ja siten anna kommenttien menna yhdesta korvasta sisaan ja toisesta ulos. Tietenkin sita odottaa, etta omat vanhemmat olisivat kypsia tekemaan " oikein" , mutta he ovat vain ja ainoastaan ihmisia ja vanhempia kuin me itse. Se ei tee heista automaattisesti viisaampia tai alykkaampia. Saali vain, etta he eivat sita tajua, vaan kuvittelevat etta silkka ika ja asema perheessa antaa heille oikeuden kohdella muita niin kuin tykkaa.
Ala siis anna kommenttien vaikuttaa sinuun ollenkaan. Tsemppia!
Kuulostaa ihan omalta äidiltäni. Olen esikoinen ja se joka aina joutui pärjäämään... Pikkusiskoa vielä aikuisiälläkin avustetaan rahallisesti ja pikkuveli melkein 30v. ja asuu vanhana poikana kotona. Vain minulla 2 lasta, mutta lastenlapset taitaa olla väärällä lapsella kun eivät pahemmin kiinnosta...
Ja sanoisin että kyllä se ihmiseen vaikuttaa vaikka kuinka yrittäisi olla välittämättä. Nyt lähes nelikymppisenä pystyn sanomaan että enää muutamaan vuoteen en ole asiasta välittänyt, mutta eihän se silti kivalta tunnu.
Minun äidilläni oli aina lapsuudessani, nuoruudessani ja vielä aikuisiälläkin tapana mollata ja morkata minua. En tiedä kuinka paljon hän on itse tiedostanut toimintaansa, todennäköisesti ei hirveänkään paljon - sitä hullumpaa, että hän on ammatiltaan opettaja ja siis omien sanojensa mukaan " kasvatusalan ammattilainen" (tätä aina mainostanut ja tällä esimerkiksi aina tyrmännyt isäni ajatukset kasvatuksesta).
Lapsuudessa veljeni sai aina jotenkin vähän enemmän kuin minä. Varsinaista suoraa syrjimistä en voi väittää kohdanneeni vaan se oli sellaista epäsuoraa: veljeni toiveet toteutettiin koska ne olivat äitini mielestä järkeviä ja hyviä kun taas minä onnistuin aina haluamaan äitini mielestä jotain tyhmää ja tarpeetonta mitä ei tietenkään ollut järkeä hankkia, harrastaa tms. Kaikki harrastukseni loppuivat siihen että äitini mielestä " minusta ei ollut ainesta" kyseiseen harrastukseen tai " en kuitenkaan jaksaisi jatkaa sitä pitkään" joten minulle ei tietenkään kannattanut hankkia mitään harrastuksessa tarvittavia välineitä ym. Veljeni tietenkin sai harrastaa mitä halusi. Myöskin kaikki vaatetoiveeni olivat tyhmiä ja huonoja ja jouduinkin kulkemaan toisten vanhoissa vaatteissa ym. Koulusuorituksistakin äitini jaksoi minua mollata - siitä huolimatta että pärjäsin koulussa paljon paremmin kuin kukaan muu perheestämme on koskaan pärjännyt (pärjäsin varmaan osittain ihan siksi että halusin näyttää äidilleni...), " kielipäätä" minulla ei hänen mukaansa ollut ollenkaan ja siitä syystä minun " ei kannattanut" (=en saanut) ottaa valinnaisia kieliä yläasteella. Kaikille ystävilleen, sukulaisille ja perhetutuille äitini on aina mollannut minua. Aina jos joku kertoi omasta lapsestaan jotain positiivista niin äitini kommentti oli tyyliä: " Ei meidän Minna vaan..." Ja ruma olen tietysti ollut äitini mielestä aina (vaikka äitini on itse ollut aina ylipainoinen eikä mitenkään kamalan hyvän näköinen) Juu - ja perheen perustamisesta äitini oli aina sitä mieltä että " Meidän Minna on sellaista vanhapiikatyyppiä, eihän se kenellekään kelpaa kun on luonteeltaankin niin mahdoton" .
No joo. Minuun äitini mielipiteet ja kommentit ovat vaikuttaneet sillä tavalla että koko lapsuuteni, nuoruuteni ja pitkälle aikuisikään yritin vain " näyttää äidilleni" . Kuvittelin että jos pärjään tarpeeksi hyvin niin sävel muuttuu, että äitini jossain vaiheessa vihdoin huomaa että minäkin olen ihan hyvä. Lopputulos oli, että päihitin äitini ja koko muun suvun jotakuinkin 6-0 ihan kaikessa: Olen opiskellut pidemmälle kuin kukaan muu suvussamme, olen kerännyt omaisuutta ihan kiitettävästi, olen hoikka ja hyvännäköinen (okei, en enää niin kauhean... ;). Minulla on hyvin koulutettu, hyvännäköinen ja kaikinpuolin mallikelpoinen mies, kolme ihanaa lasta (molempia sukupuolia tietty, äitini mielestä varmaan tärkeä juttu), iso talo, kaksi autoa, hyvä työpaikka ja harrastamme matkustamista ja muuta mukavaa...
Vaan äitini mielipiteet eivät muuttuneet juuri mihinkään. Toki hän oppi vähitellen pitämään suunsa yhä enemmän kiinni koska minä opin antamaan samalla mitalla takaisin ja hänen kommenttinsa alkoivat kuulosta yhä enemmän irrelevanteilta, mutta se tietysti tarkoitti että " minun luonteeni oli edelleen ihan mahdoton" .
Ainut mikä on tehonnut äitiini on ollut mieheni, hän on nimittäin henkilö jota äitini arvostaa. Äidilläni oli alussa tapana moittia minua myös miehelleni, jopa ihmetellä hänelle miten noin hyvä ja hieno mies onkin huolinut tuollaisen vaimon. Tämä loppui kuin seinään kun mieheni sanoi äidilleni suoraan ja hyvin tiukkaan sävyyn että " Hän ei aio kuunnella kenenkään puhuvan vaimostaan tuolla tavalla" . Nykyisin äitini ei moiti minua sanallakaan jos mieheni on läsnä. Minä taas pyrin järjestämään asiat niin että tilanteita joissa mieheni ei ole paikalla kun tapaamme on mahdollisimman vähän.
En minä itsekään ole enää useampaan vuoteen kommenteistä sinänsä välittänyt. Heräsin lopulta siihen, että äidilläni se ongelma on eikä minulla, ei minun tarvitse enää näyttää edes äidilleni vaan saan ihan rauhassa elää omaa elämääni. Kommentteja yritän vältellä lähinnä siksi että ne ovat minusta niin tyhmiä että minua nolostuttaa äitini puolesta ja keskustelun ilmapiiri muuttuu ankeaksi sekä ennen kaikkea siksi että en halua lasteni kuulevan mummon puhuvan minusta sillä tavalla. Jos kyse olisi vain itsestäni niin tuskin olisin juuri edes tekemisissä vanhempieni kanssa mutta haluan että lapseni saavat tutustua isovanhempiinsa joten siitä syystä kutsumme heitä aika ajoin kylään ja lasten synttäreille ja joskus harvoinkäymme heilläkin kylässä ja mökillä.
Alkuperäistä kehottaisin kapinaan äitiään vastaan. Ei äidin vallan alle tarvitse alistua. Jos olet äitisi kanssa eri mieltä niin sano se suoraan. Jos hän loukkaa tai piikittelee sinua niin sano sekin suoraan tai anna takaisin samalla mitalla. Ei kenenkään taholta tarvitse sietää alistamista, kaikkein vähiten omien vanhempien. Jos välit menevät tämän takia poikki niin vähemmän sinä siinä menetät kuin alistumalla. Tee kuitenkin äidillesi selväksi MIKSI välit mielestäsi menevät poikki ettei hän pääse vetämään siitäkin omaa johtopäätöstään ja syyttämäään sinua hylkäämisestä, välinpitämättömyydestä, tms.
Vaikka minulla on ulkoisesti mennyt elämässäni äitini halveksunnasta huolimatta varsin hyvin ja olen selvinnyt siitä monen mielestä erittäinkin hyvin niin muutama asiaa tulee mieleen mistä itse havaitsen sen selvästi vaikuttaneen:
1) Kohtelu on vaikuttanut niihin valintoihin joita olen tehnyt. Minun tapauksessani se on vaikuttanut niin päin että olen valinnut toisin kuin äitini oletus on ollut mutta vaikuttanut se on silti: kaikki valintani elämässä eivät ehkä olisi olleet juuri tällaisia jos minun ei olisi tarvinnut " näyttää" kellekään vaan olisin voinut valita ihan omista motiiveistani ja kiinnostuksitani käsin.
2) Huomaan että vaikka ulkoisesti olen taistellut " huonommuuttani" vastaan niin jossain syvällä sisimmässäni olen ehkä kuitenkin vähän uskonutkin niihin teorioihin - mitäpä muuta olisin voinut kun kukaan ei koskaan ole kannustanut minua mihinkään eikä uskonut että minusta voisi jotain tulla, miten olisin osannut itsestään uskoa?
Tämä on vaikuttanut elämääni niin että olen osannut ottaa vain yhden askeleen kerrallaan: saavuttaessani jotain olen ikäänkuin itsekin ollut vähän yllättynyt että pystyin siihen ja vasta sitten olen uskaltanut ruveta tavoittelemaan seuraavaa päämäärää. Tämä asia on tehnyt monia asioita elämässä vaikeammiksi saavuttaa: Monen päämäärän saavuttaminen kun olisi paljon helpompaa jos siihen olisi älynnyt varustautua ajoissa kuin että sitä lähtee vasta vähän myöhässä tavoittelemaan.
3) Pitkään vain " suoritin" elämää. Minulla oli paljon tavoitteita ja saavutinkin paljon mutta en juurikaan osannut pysähtyä nauttimaan elämästäni ja saavutuksistani. Elin pitkälle sellaista sitkun-elämää (" sitten kun minulla on..." ) kunnes olin saavuttanut sellaisen tason että uskalsin ruveta elämäänkin...
Enpä ole ottanut yhteyttä äitiini äitienpäivän jälkeen - en vaan jaksa ajatusta, että mitähän hänen suustaan seuraavaksi tulee. Minun kohdallani halveksinta ei ole kestänyt koko ikääni, se alkoi vasta ensimmäisen lapsen syntymäni aikoihin. Se onkin mielestäni kummallista, kun kovasti äiti onaina lapsenlapsia toivonut ja halunnut.
Kauheaa kun mietin, että jos (kun) hän kuolee, osaanko surra ollenkaan, kun hän on ollut niin ilkeä.
Toivotaan, että tilanne tästä paranisi, ikävää olisi menettää ihmissuhde, joka parhaimmillaan voisi olla vaikka kuinka hyvä!
Mitä luulet lasten hyötyvän moisesta mummosta?
Juu, kokemusta on ja 15 vuotta sitä halveksuntaa jouduin pakon edestä kestämän, sen jälkeen kun kotoa pois pääsin niin ei ole tarvinnut sitä enää kuunnella. Eli en ole yhteyksissä " äitiini" tai " isääni" .