Mistä tiedätte sen varmaksi???
Olen kolmekymppinen nainen, ja olen ollut naimisissa parisen vuotta. Olemme hyvin toimeen tulevia, ja luulen että parisuhteemmekin on kunnossa. Nyt olisi lasten aika, mutta pieni epäilys itää sisälläni, olenko sittenkin valmis äidiksi ja muuttamaan koko loppuelämääni. Osin olen kyllä valmis, tiedän todella paljon raskaudesta ja lapsista työni kautta, mutta se suuri vastuu ehkä on ainoa asia mikä jarruttaa vauvahaaveissa.
Elämme todella mukavaa kahdenkeskistä elämää mieheni kanssa, matkustelemme, teemme yhdessä kotitöitä, ja käymme molemmat töissä.
Mistä te tiedätte, että olette valmiit ottamaan sen suuren loppuelämän kestävän haasteen, joka lapsesta aiheutuu? Mistä tiedätte että olette valmiita vanhemmiksi?
Kommentit (7)
Kirjoititpa vanhemmuudesta/ äitiydestä kauniisti. Itselläni ei vielä lapsia ole 1v 7kk yritystä takana, 2km. :´( Välillä käy mielessä, että onkohan se sitten parempi vaihtoehto vaan jatkaa kaksin miehen kanssa...olishan se helppoa ja vaivatonta...mutta Sinä puit sanoiksi sen mitä itse mietin. Toivon, että jos meitä (toivon mukaan edes yhdellä lapsella joskus siunataan) haluan sen olen juuri sitä mitä kirjoitit. Siihen kaikkeen varmasti kasvaa ja oppii rakastamalla omaa lastaan. Erittäin kauniisti kirjoitettu. Sait minulle hyvän mielen ja voimia taas jatkaa eteenpäin, josko meillekkin vielä joskus... =)
Milkalle onnea vauvapuuhiin. Se kaikki on varmasti sen arvoista ja asioilla on tapana järjestyä...niin myös tällä. =)
titi75
Kyllä te sen nyytin vielä saatte :) Meillä myös yritetään vauvaa, tosin nyt jo vähän iisimmin eli en enää en laske kiertopäiviä muuten kuin katsomalla kalenterista milloin täti suunnilleen tulee. Esikoinen on jo 5-vuotias, eli leikkikaveria hän ei enää taida saada - pikemminkin oman " harjoituskappaleen" , tytöllä kun on ihan järjetön vauvakuume :)
Vähän huono vertaus, mutta ihmiset lähtevät ulkomaille, vaihtavat alaa tai puolisoa ja tekevät muutoksia elämässään. Kuka silloin ajattelee, että olenko sitoutunut päätökseeni esim. 18 vuodeksi?
Lapsi on iso päätös, iso, ainutlaatuinen ihme - mutta toisaalta " vain" osa elämää. Lapsi ei tupsahda maailmaan yht' äkkiä. Vanhemmuuteen ja vastuuseen kasvaa vähitellen ja koko ajan. Olin valmis silloin, kun tiesin haluavani lapsen, jota voisin oppia rakastamaan.
Ei kukaan voi tietää olevansa valmis äidiksi tai isäksi ilman sitä lasta. Lapsi opettaa vastuuta, opettaa olemaan vanhempi. Mutta sanonpa vain sen, että jos pystyy tuotakin asiaa miettimään (olenko valmis, mitä jos en olekaan, tuleeko minusta hyvä äiti jne.) niin on ihan takuuvarmasti jo matkalla siihen äitiyteen. On jo ottanut osan siitä vastuusta miettimällä, onko musta sittenkään siihen... Osaa ajatella, että lapsen saaminen on osittain luopumista siitä entisestä, hyppy tuntemattomaan. Kaikesta entisestä ei tarvitse luopua, mutta väitän kyllä että lapsi muuttaa ihan kaiken!!! Ei negatiivisella tavalla, vaan positiivisella :) Mutta lapsen saaminen ei tarkoita sitä, että omasta minuudestaan pitäisi luopua ja elää vain lapsen kautta, ei tosiaan. Mutta ekat vuodet täytyy se lapsi pitää ykkösenä. Niin se vain menee.
En minä tiennyt etukäteen minkälaista meidän elämä lapsiperheenä tulisi olemaan. Jännitti, mietitytti moni asia. Mutta kun yhdessä päätimme toivottaa vauvan tervetulleeksi ja projektiin täysin rinnoin sitouduimme, niin hyvin on mennyt. Ja toinen nyt jo tulossa :)
Just näin!
Mä en ole kokenut, että olisi jostain tärkeästä joutunut lapsen myötä luopumaan (no, unesta ehkä joskus). Onko se sitten asennekysymys tai taito priorisoida, sitä en tiedä. Olen ajatellut, että elämä on nyt tällaista ja vuoden kuluttua toisenlaista. Lapsi kasvaa osaksi perhettä niin, että tuntuu luonnolliselta ajatella asioita lapsen kannalta. Ihmettelee, miten on joskus voinutkaan olla toisin.
marrastoive:
Mutta lapsen saaminen ei tarkoita sitä, että omasta minuudestaan pitäisi luopua ja elää vain lapsen kautta, ei tosiaan. Mutta ekat vuodet täytyy se lapsi pitää ykkösenä. Niin se vain menee.
Kiitokset rohkaisustanne, olo on varmempi asian suhteen ja ehkä me tässä kuussa jo jätetään pillerit ja yritetään...
Nykyään on paljon perheitä, joilla ei mene hyvin. Äidiksi ei voi opetella, eikä vanhemmuuteen ole mitään " tutkintoa" :) minkä suoritettuaan tietäisi että itsellä olisi edes hyvät lähtökohdat hyväksi vanhemmaksi.
Taidamme mekin yrittää!
Olen sitä mieltä että äidiksi/vanhemmaksi oppii kyllä, ja siinä kehittyy vuosien saatossa, ei yhdessä hetkessä. Äidiksi ei " valmistuta" niinkuin koulusta, vaan sitä voisi verrata vaikkapa oppisopimuskoulutukseen, joka jatkuu koko elämän. Tilanteeseen tavallaan " heittäydytään" . Raskaaana ollessa on aikaa opetella vauvanhoitoa ja muita käytännön asioita - ja vauvanhoidon yhteydessä pystyy ennen kaikkea tutustumaan omaan lapseensa. Se on jotenkin niin ihmeellinen olento, omien geenien jatkumo, eikä kukaan tuttavan lapsi vedä vertoja omalle lapselle. Äitinä oppii koko ajan, lapsen persoona (tai sen ilmeneminen) kehittyy iän karttuessa ja lasta hellästi kasvattaessa ja hoidettaessa toimitaan aina tilanteen mukaan. Se ei ole kuten koirien koulutus - pitkäjänteistä ja johonkin tähtäävää - vaan elämistä, olemista ja rakastamista.
Onnea vauvantekopuuhiin!