haluaisin kolmannen lapsen ja mies ei

mulla sama tilanne, tosin lapset vuoden vanhempia ja olen töissä jo. Välillä vauvakuume on tosi voimakas ja ikääkin on jo 36 vuotta. Toisaalta muistan miten rankkaa se vauva-aika oli ja ymmärrän miestäni. Hän haluaa jo nukkua kunnolla.En siis aio painostaa millään tavalla vaikka olenkin kertonut vauvakuumeesta. Mielestäni hänenkin täytyy saada " toipua" tarvitsemansa aika vauvoista. Samassa junassahan sitä mennään. Toivon kuitenkin että jonain kauniina päivänä hänkin haluaa vauvan. Tosin olen kyllä itsekin vähän epävarma siitä halustani...Juuri nyt kuitenkin toivon/pelkään että olen raskaana, koska meille sattui tuossa pari vahinkoa. Jos olisinkin raskaana olisin onnellinen mutta ehkä aika peloissani kuinka jaksamme, mutta aina hätä keinot keksii. Sekavaa, eikö.

Minäkin haaveilen kolmannesta lapsesta, mutta mies ei ole asiasta innoissaan. Minun hirveä vauvakuumeeni on kestänyt kohta jo kuusi vuotta ja pahenee vain ajan kanssa. Tämä rasittaa jo oikeasti parisuhdettakin. Kuopus on melkein kuusivuotias, esikoinen kolme vuotta vanhempi. Vauvakuume iski siis lähes heti kuopuksen syntymän jälkeen.



Meillä mies on kyllä valmis kolmanteen lapseen, mutta vaatii, että minun on sitä ennen oltava niin-ja-niin kauan ensin työelämässä, jotta en saisi vain minimiäitiysrahaa, kuten kahden aiemman lapsen kohdalla. Minä opiskelen ja opintoja on edessä vielä muutama vuosi. Itselläni on kolmenkympin kriisi meneillään ja väkisinkin miettii, että kymmenen vuoden päästä olen jo " liian vanha" ja viidenkin vuoden päästä alkaa olemaan riskejä raskaudessa ihan eri tavalla. Mies sanoo, että kyllä hänenkin tekee mieli kolmatta, mutta on niin tarkka tässä raha-asiassa, ettei kuulemma suostu missää nimessä kolmanteen lapseen ennen kuin olen ollut vähintään puoli vuotta töissä.



Tämä aiheuttaa meillä jatkuvasti pahenevia riitoja ja kinaa ihan joka asiassa. Kun itse näkee ympärillä vain raskaana olevia naisia ja sylikin on jo aika tyhjä, kun harvoin tuota kuopustakaan enää kainaloon saa kaapattua ja on niin omatoiminenkin, tuntuu, että oma sydän itkee kuukausi toisensa jälkeen. Aina ovulaation aikaan toiveet heräävät, josko mies olisi muuttanut mieltään ja taas kun ei ole, tuntuu maailma romahtavan ja seuraavat viikot olen alla päin. Kuukautisten aikaan olen tosi pahalla päällä, kun tuntuu, että nekin ihan kiusatakseen lisäksi ovat niin runsaat..



Painostaa en halua, mutta väkisinkin tämä vaikuttaa esim. seksielämään. Ei huvita, ei sitten yhtään. Miehen mielestä seksi ei mitenkään liity vauvanhankintaan.



En tiedä, miten asia meidän kohdella ratkeaa. Itse olen ikäni haaveillut isosta lapsikatraasta. Nyt olen ikionnellinen, jos saan joskus vielä edes sen kolmannen. Surutyötä olen tehnyt jo nämä melkein kuusi vuotta siitä, että en saanutkaan suurperhettä. Se raastaa sydäntä tosi pahasti, kun on ollut haaveena lapsesta asti :´(.

Minäkin olen yrittänyt olla painostamasta miestä. En puhu hänelle " pitkiin aikoihin" asiasta mitään ja sitten taas kyselen asiasta vähän varovaisesti. Tuntuu vaan, että hän ei halua keskustella asiasta ollenkaan ja eikä ota minun näkemystä ja tuntemuksia ollenkaan huomioon. Sanoo vaan, että olen sanonut " ei" . Eilen hän kysyi, että jännittääkö minua koulun aloittaminen? Olen ollut kuulemma vähän sen oloinen. (aloitan ilta-opiskeluna kolmannen ammattitutkintoni, mikä täydentää entisiä opiskelujani. Tuntuu, että haen siitäkin täytettä tähän vauvakuumeeseen. Yritän uskotella itselleni, että nyt on aika ja mahdollisuus tehdä jo muita asioita..) Vastasin, että ei se koulu jännitä. Oon vaan taas vähän surullinen, on menkat ja vauvakuume edelleen. Hän ei vastannut mitään, painui tupakalle. -Itku meinasi tulla, otti niin päähän ja loukkasi käytös.

Eli kyllä tää asia meilläkin heijastuu parisuhteeseen. Ennen ajattelin, että jos toinen ei halua lasta, niin hänellä on oikeus siihen ilman mitään painostusta. Mutta nyt omakohtaisena asiana miettii, että miksi sen lasta haluavan on juuri myönnyttävä. Eikö toinen voi tulla vastaan vähän.. keskustella, miettiä asiaa uudelleen ja ainakin huomioida toisen näkemys, eikä sanoa vaan suoraan ei ja se siitä!

Minulla vauvakuume on oikeastaan tullutkin vasta toisen lapsen syntymän jälkeen. Meillä lapset juuri 5v täyttänyt ja toinen 1 v 6kk. Olemme miehen kanssa keskustelleet asiasta monia kertoja, mutta mies ei sanojensa mukaan enää jaksa kolmatta. Sanoo saavansa " böörnautin" , jos vielä pitää alkaa vauvoja hoitelemaan. Ymmärrän kyllä miestänikin, mutta hän ei taida ymmärtää tätä minun pienen vauvan kaipuutani. Jotenkin odotan vielä sitä ihemttä, että mies sanoisikin kyllä tässä asiassa.



Vaikka en ole mitään kotiäitityyppiä, niin minusta lapset ovat ihania ja toivoisin vielä meille sitä yhtä tuhisijaa. Minusta on ihana katsella sisarusten välisen suhteen kehittymistä, miten tärkeitä he ovat toisilleen ja tietysti olla myös erotuomarina kiistojen keskellä. Päivääkään en vaihtaisi pois ja haaveissa on mukava elää..jos ne vaikka joskus muuttuvat todeksiskin.

Meillä on yksi lapsi jo 6 vuotta vanha. Minulle tuli melkein heti vauvakuume. Lapsi oli silloin lähemmäs 2 vuotta. Mieheni sanoi heti ei.

Asiasta ei saanut keskustella ja hänen mielestä asia oli loppuun käsitelty. Ajoittain kyselin asiasta ja vastaus oli aina ei. Yhden harvinaisen keskustelun aikana perustelin hänellä minkä takia haluan toisen lapsen, mutta keskustelu päättyi siihen että hän ilmoitti että ei jaksa toista lasta. Aika meni ja minä en enää puhunut vauvan yrittämisestä. Luovuin toivosta ja ajattelin että näin se sitten on. Kaipuu oli silti kova.

Sitten eilen mieheni ilmoitti että nyt voitaisiin yrittää saada sitä toista lasta, ja vielä hymy silmillä. Minä tietenkin tipahdin aivan heti. En uskonut korviani. Olen tänään monta kertaa kysynyt että onko hän tossissaan. Ja, hän kuulemma on. Hän on nyt saanut inspiraation uudelleen. Hän on kuulemma saanut rauhassa ajatella asiaa, ja nyt oikein toivoo toista lasta. Nyt jos kaikki menee hyvin niin tästä toisesta lapsesta tulee yhtä toivottu kuin se ensimmäinen.

Tiedän että se on vaikea kuin ei saa puhua asiasta ja näkee vain vauvoja joka puolella. Voihan se vauva kuume iskeä uudestaan niin kuin minun miehelläni. Ainakin minä toivon niin...

Meillä myös on sama tilanne. Lapset ovat 2,5- ja 4,5-vuotiaat ja olen palannut työelämään reilu puoli vuotta sitten. Silloin kun nuorempi oli alle kahden, olin itsekin ihan varma, että en enempää vauvoja halua enkä jaksa. Vaan kuinkas taas kävikään... Kova vauvakuume iski. Haluaisin vielä kerran kokea syntymän ihmeen, haluaisin yhden persoonan lisää perheeseemme. Haluaisin, että lapsemme kasvavat " isossa" perheessä, sisarukset kasvattavat myös toisiaan ja lapset oppivat ottamaan huomioon toisia ihmisiä. En haluaisi iltatähteä (olen itse sellainen), vaan kaikki lapset samaan sarjaan.



No, mieheni tietystikin on eri mieltä. Hän ei ylipäätään ymmärrä, miksi lapsia pitäisi olla enemmän kuin kaksi (on itse kaksilapsisesta perheestä). Miesten tapaan hän ajattelee taloudellista tilannetta ja sitä vaivaa, mitä vauvanhoidosta koituu. Itse en ymmärrä taloudellista huolta, esikoista toivoessamme olimme molemmat opiskelijoita ja rahatilanne sen mukainen. Eihän kolmannen lapsen " varusteisiin" niin paljon edes mene kuin ensimmäisen, kun on tavarat jo valmiina, ja nouseehan lapsilisäkin.



Onneksi vastaus ei ole ollut lopullisesti ei, vaan ei juuri nyt. Taktiikkani on ollut yksinkertaisesti se, että keskustelen asiasta nätisti, en kiristä ja yritän olla myös itkemättä. Eihän lasta voi hankkia muusta syystä kuin siitä, että molemmat vanhemmat haluavat saada hänet. Tällä hetkellä elän toiveikkaana, ehkä tässä lähimmän puolen vuoden - vuoden sisällä... Jos en koskaan edes saa yrittää saada kolmatta lasta, ihan varmasti asia tulee minua kaduttamaan myöhemmin. Mutta eihän elämää voi koskaan täysin suunnitella.