miksen minä äidiksi?
Hei!
Olen jo 32-vuotias ja syyskuussa -05 oli keskenmeno ja nyt odottavan aika on pitkä. Joka kuukausi on mukamas raskausoireita ja sitten kuitenkin täti kurvaa paikalle. Mikä pettymys! Ajattelen jo ettei minusta tule koskaan äitiä. Kuinka tiheästi on sitten touhuiltava? Mikä minussa mättää? Kaavinnassa lääkäri ei sanonut minussa olevan mitään vikaa. Taitaa olla vain ajankohdasta kiinni. Onko muita tuskastuneita? T:taapero
Kommentit (6)
Hei, taapero74!
En tiedä, lohduttavatko omat kokemukseni sinua yhtään, mutta meitä, joilla yritys kesti pitkäänkin, on kuitenkin aika paljon.
Itse luovuin pillereistä muutama vuosi sitten, kun olin 30-vuotias. Täytin vähän myöhemmin 31 vuotta. Pillerit heitin tosiaan nurkkaan ko. vuoden tammikuussa. Alussa osasin ottaa rennosti, vaikka takaraivossa kävi ajatus, ettei meillä välttämättä tärppää helposti. Lähipiirissä oli niitä esimerkkejä, joten jotenkin osasi itsekin asennoitua niin. Toisaalta oli niitäkin, joilla raskaaksi tulo kävi helposti. Se herätti ristiriitaisia tuntemuksia: toisaalta oli iloinen, mutta toisaalta olisi niin kipeästi suonut saman itsellekin!
Mitä pidemmälle yritys venyi, sitä tuskaisammalta alkoi tuntua. Joulukuussa, melkein vuoden yrityksen jälkeen, taisin ensimmäistä kertaa ihan itkeä jälleen alkaneita menkkoja. Se oli jo paljon, sillä en juurikaan osannut purkaa pahaa oloani itkulla.
Lopulta päätimme, että menemme lapsettomuustutkimuksiin, kun se klassinen vuosi oli täynnä. Siellä ei havaittu mitään merkillisiä. Silloin elettiin jo ehkäisyä lopettamisen jälkeistä seuraavan vuoden kevättä.
Se epävarmuus ja tunne, ettei voinutkaan hallita elämäänsä, tuntui pahalta. Muistan toivoneeni epätoivoissani jopa edes keskenmenoa, jotta saisin merkin, että voisin edes tulla raskaaksi. Silloin vajaan 1,5 vuoden jälkeen tunnelmat alkoivat olla sellaiset, että hoidot alkoivat olla ajankohtaiset. Päätimme, että kesän loputtua aloittaisimme ne. Inseminaatio olisi varmasti ollut se ensimmäinen vaihtoehto.
Meillä kävi onnekkaasti, sillä tulinkin raskaaksi tutkimusten lopettamista seuraavana kuukautena 1,5 vuoden yrittämisen jälkeen. Joillakin ilmeisesti sonosalpingografia (yksinkertainen tutkimus, jossa selvitetään munanjohtimien aukioloa) avittaa asiaa. Sillon stressi oli meillä suurimmillaan ja pelko lapsettomuudesta suurin, joten voisin väittää, että tulin raskaaksi siitä huolimatta. Vaikka ihmiset tarkoittavat hyvää, on niin helppoa sanoa vierestä, että älä stressaa ja että stressi estäisi tärpin. Itse en oikein usko siihen. Tosin olenkin aika jästipäinen tapaus. :-)
Raskaudessa ja sen jälkeenkin oli mutkia matkassa, mutta nyt meillä on mahtava, terve 3-vuotias poika. Odotan nyt toista lasta rv 9. Tähänkin tärppiin meni se 1,5 vuotta, mutta nyt oltiin ihan aidosti sillä mielellä, että tulee jos on tullakseen. Paineet olivat poistuneet ensimmäisen lapsen jälkeen.
En oikein tiedä, mitä sanoa sinulle. Itse en tunnistanut ovisoireita ennen esikoista, joten niistä en olisi voinut päätellä mitään. Ovistestejäkin kokeilin, mutta eipä niistäkään tainnut olla apua. Mutta ehkä niistä on joillekin apua. Sinuna (teinä) voisin ehkä miettiä alustavia lapsettomuustutkimuksia, koska ikää kuitenkin on ja yritystäkin ilmeisesti jo jonkin verran taustalla.
Itse koin viime kesänä keskenmenon hyvin varhaisessa vaiheessa. Jollain ehkä sairaalla (?) se valoi uskoa, että ehkä joskus taas tärppää, vaikka se olikin jonkin aikaa kova paikka.
Muistan, että itselläni kynnys lähteä tutkimuksiin oli korkea. Pelotti ihan kauheasti, mitä siellä selviäisi. Toisaalta se jatkuva epätietoisuuskaan ei tuntunut hyvältä.
En osaa sanoa oikein muuta kuin, että koettakaa jaksaa uskoa siihen, että saatte joskus vielä oman lapsenne. Toivotan voimia ja rohkeutta!
Itse olen 30v ja vauvaa koitettu aktiivisesti saada alulle viime vuoden elokuusta (edeltävä vuosi mentiin " varmoilla päivillä" vahingon tapahtumatta). Tärppiä ei kuitenkaan ole kuulunut. Pitkähköjen ja epäsäännöllisten kiertojeni vuoksi käytän ovistestejä, joten ajoituskin meillä on ollut kohdallaan.
Miksi sitten ei toivottua tulosta kuitenkaan tule? En mielestäni ole kovasti stressannut asialla, vaikka kuume onkin kova ja joka kuukausi toivon ihmeen tapahtuneen. Tutkimuksissakin kävimme jo pco-epäilyn ja noiden epäs.kiertojen vuoksi, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Meille lääkäri suositteli aktiivisuutta ovistestiplussapäivänä ja seuraavana. Periaatteessa jtp-taktiikan oviksen aikoihin pitäisi olla riittävä.
Henkilökohtaisesti en kovin tuohon stressin ehkäisevään vaikutukseen usko. Tiedän tapauksia, joissa on kovasta stressaamisesta huolimatta raskauduttu hyvinkin helposti ja taas tapauksia, joissa ei ole stressattu yhtään, mutta silti luomusti lasta ei ole saatu.
Itse en jole kovin toiveikas onnistumisen suhteen, enkä kauheasti jaksa toivoa tärppiä, vaikka piinaviikko taas lähestyy. Henkisesti olen valmistautunut siihen, että hoidot (inssi) on edessä syksyllä.
Toivon kuitenkin oikein kovasti plussaonnea sulle!
Killa
Minä tulin raskaaksi heti kun edes asiaa ajateltiin. Kesken meni ja se oli erittäin traumaattinen kokemus lähinnä siksi että minut jouduttiin tyhjentämään kolmesti ja oli sairaalassa jatkuvasti kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen meille sanotiin että pitäisi pari kuukautta odotella ennekuin saa alkaa taas yrittämään. Ei toteltu ja ja 9 kk yritettiin. Itku tuli joka kuukausi kun menkat alkoi. Sitten piti oman mieleterveyden takia puhaltaa peli poikki. Oli uusi työ, muutto, häiden suunnittelu jne. Aloitin pillerit muutamaksi kuukaudeksi. Nyt häät ohi ja yritetty taas muutama kuukausi. Ilman tulosta... ainakin toistaiseksi. Ja tiukille ottaa... Kalenterista katsoo mitä on ohjelmassa silloin kun " pitäs alkaa" . Ensi vkolla olen juuri työmatkalla ja kammottaa ajatus jos menkat alkaa siellä, miten sitä pitää itsensä kasassa. Ikää on jo 31v. ja ensi kuussa tulee pykälä mittariin lisää. Henkisesti sitä valmistautuu keskusteluun lääkärin kanssa lähetteestä tarkempiin tutkimuksiin... Uh!
Pandora
ps. täytyy sanoa että lohtua tuo se ajatus että ei yksin ole näiden ajausten ja ongelmien kanssa. En ole luonnon oikku, vaan myös muut painii samojen ajatusten ja ongelmien kanssa.
...samoilla lukemilla iän suhteen mennään. Ja yritystä on takana puolitoista vuotta, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi. Tai oli meillä oikeastaan yksi raskaus, joka meni kesken jo rv6+3, yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen aikaansaatu tulos. Ja sen jälkeen ei olla kertaakaan pidetty mitään taukoja yrityksissä (vaikka lääkäritkin niin suosittelivat) ja nyt on kohta vuosi keskenmenosta takana, eikä tärpin tärppiä.
Me aloitettiin tutkimukset viime syksynä ja hoitoja on tehty jo muutamaan kiertoon (clomeja + IUI x 3), viimeisimmän tuloksia tässä odotellaan. Reilun viikon päästä tiedetään, onnasiko vai joudutaanko vielä uusimaan.
Suosittelen, että käytte tutkimuksissa. Meillä ainakin löytyi syytä vähän molemmista, ei mitän fataalia, mutta raskauden alkamista estäviä tai hidastavia tekijöitä, joihin voidaan hoidoilla vaikuttaa. On kyllä kieltämättä tosi raskasta todeta aina vaan menkkojen alkavan, ja vaikka onkin lohduttavaa, että kohtalotovereita löytyy, niin kyllä se jotenkin hirvittää, että näinköhän niitä lapsia suodaan meille koskaan. Toivon ja epätoivon välillä on tullut heiluttua. Ja tietty nää äitienpäivän kaltaiset päivät muistuttavat, mistä kaikesta on tahtomattaan jäänyt paitsi.
Tervetuloa vilttiketjuun jutustelemaan. Meitä on siellä useita rankempaa ja vähemmän rankempaa taustaa omaavia kuumeilijoita. Osalla lapsia ennestään, osalla ei. Yhdistävänä tekijänä kuitenkin se, että jäämme aina haikaran vilttiketjuun eli voimme kuukausi kuukaudelta vaan katsella, kun haikara lentää nyyttinsä kanssa meidän kotien ohi=(
Itselläni 5. ja toistaiseksi viimeinen tulokseton clomikierto meneillään. Olen kuitenkin onnekas, kun 1 clomialkuinen lapsi -99 on. Toista ei sitten kuulukaan. Mitään vikaa ei ole, mutta kun ei niin ei...
taapero74: